Sota-ajan poikkeusoloissakin pyrittiin elämään mahdollisimman normaalia elämää vallitsevien olosuhteiden puitteissa. Monet sotavuosien erikoisratkaisut kuitenkin unohdettiin pian sodan jälkeen.

Heikki Eteläpään kirja tuo esiin melko vähäiselle huomiolle aikaisemmissa tutkimuksissa ja historioissa jääneet suomalaiset sotateatterit. Jatkosodan aikana suomalaiset perustivat kuusi kiinteään ammattiteatteria lähelle rintamia. Viisi teattereista oli Itä-Karjalan vallatuilla alueilla ja kuudes teatteri perustettiin jatkosodan loppuvaiheessa Karjalan kannakselle. Yksi teattereista oli ruotsinkielinen. Vaikka teatterit olivat kiinteitä teattereita, oli niillä kaikilla myös erittäin runsaasti kiertuetoimintaa. Ne kiersivät antamassa esityksiä rintamajoukoille lähes etulinjassa. Itä-Karjalassa järjestettiin jatkosodan aikana myös omat teatteripäivät.

Eteläpään kirja on laaja katsaus aiheesta. Se ei ole varsinainen tutkimus, vaan lähinnä kronikka, johon on koottu talteen muistoja ja tiedonsirpaleita sotateatterien toiminnasta. Tiedot on jouduttu etsimään hyvin erilaisista lähteistä, sillä aiheesta ei ole ollut aikaisempia tutkimuksia eikä juuri kirjoituksiakaan joitakin muistelmia lukuunottamatta. Useita entisiä teatterien työntekijöitä on haastateltu ja heidän kokoelmistaan on löytynyt tietoja teatterien toiminnasta.

Kirja keskittyy teattereihin ja esittäjiin. Laajempia yhteyksiä ei juuri pohdita ja teatterien suhde muuhun viihdytystoimintaan jää epäselväksi. Yleisöstäkään ei ole säilynyt kovin paljon tietoa. Sen sijaan teatterikritiikkiä eli arvosteluja on löytynyt mm. rintamalehdistä.

Toimittaja Heikki Eteläpää kirjoitti yli 20 vuotta sitten artikkelin Uuteen Suomeen sotateattereista. Kirjaa hän alkoi kuitenkin kirjoittaa vasta huomattavasti myöhemmin. Eteläpää toimi pitkään toimittajana ja teatterikriitikkona, joten hän tuntee hyvin teatterihistorian ja teatterien tekijät. Lisäksi hän on kääntänyt näytelmiä.

Sotateatterit olivat Päämajan tiedotusosastoon kuuluvan valistus- ja viihdytystoimiston alaisia. Teattereissa työskentelevät miehet olivat suureksi osaksi asepalveluksessa olevia ja naiset palkattuja siviilityöntekijöitä. Välikirjat tehtiin periaatteessa kolmeksi kuukaudeksi, mutta usein ne uusittiin.

Eteläpää toteaa, että kiinteät rintamateatterit olivat suomalainen ilmiö, vaikka kaikki armeijat kiinnittivät huomiota myös joukkojen viihdytystoimintaan ja viihdytyskiertueita järjestettiin. V.A. Koskenniemi tosin totesi Karhumäen teatterin 1-vuotisjuhlassa, että jo muinaiset roomalaiset olivat tuoneet teatterin sinne missä heidän sotajoukkojensa kotkat kohtasivat. Samoin suomalaiset olivat tuoneet näyttämötaiteen rintamien välittömään läheisyyteen.

Sotateatterien ohjelmistot olivat hyvin samankaltaisia. Ne esittivät pääasiassa viihdettä ja suomalaisia klassikoita. Samoja näytelmiä esitettiin eri paikkakunnilla. Esittipä Aulis Hämäläinen Syntipukin Koikkalaista kahdessa eri sotateatterissa. Ensio Rislakki ja Agapetus olivat suosituimpia komediakirjailijoita ja klassikoista esitettiin mm. Nummisuutarit, Tukkijoella ja Jääkärin morsian. Tuotantoon kuului myös varsin suuritöisiä operetteja.

Vaikka kirja keskittyy esityksiin, jää epäselväksi miten paljon näytelmätekstejä jouduttiin muokkaamaan ja muuttamaan olosuhteiden vuoksi. Näyttelijöitä ei ilmeisesti ollut riittävästi kaikkiin rooleihin, joten luultavasti tekstejä on jouduttu lyhentämään.

Kirjan esitystapa on kronikkamainen. Teatterit esitellään vuorotellen perustamisjärjestyksessä. Samoin ensi-illat käsitellään kronologisesti. Jokaisen teatterin esittelyn yhteyteen on liitetty luettelot esitetyistä näytelmistä. Aivan kaikki rooliluettelot eivät ole täydellisiä, koska tietoja niistä ei ole säilynyt. Kirjassa on lyhyt johdanto mutta kokoavan loppuluvun sijasta on vain suppea sivun mittainen kirjoittajan loppusanat. Lukija jää kaipaamaan hieman laajempaa kokonaisanalyysia sotateattereista.

Teatterien perustamiset kerrotaan niin tarkkaan kuin tietoja on ollut saatavilla. Sen sijaan teatterien lopettamiset käsitellään hyvin suppeasti. Teatterien viimeisistä vaiheista ei ole säilynyt juuri mitään tietoa, joten sotateatterit vain yksinkertaisesti lakkasivat olemasta ja katosivat lähes kokonaan Suomen teatterihistoriasta. Ne tekivät kuitenkin merkittävän kulttuurityön, kun ne antoivat yli 2500 esitystä. Monelle rintamajoukoissa palvelleelle sotateatteri oli ensimmäinen kokemus oikeasta teatterista, osalle se oli myös viimeinen.