Brittiläinen fyysikko Stephen Webb tarttuu merkittävään ongelmaan pohtiessaan Fermin paradoksina tunnettua teesiä Maan ulkopuolisen elämän mahdollisuuksista.

”Missä kaikki ovat?” on Nobel-palkitun italialais-yhdysvaltalaisen fyysikon Enrico Fermin (1901–1954) vuonna 1950 esittämä kysymys, johon hän törmäsi pohdittuaan maailmankaikkeuden arvoitusta ja laskettuaan todennäköisyyksiä maanulkoisten älyllisten sivilisaatioiden olemassaololle. Omassa kotigalaksissamme on arviolta noin 400 miljardia tähteä ja koko näkyvässä maailmankaikkeudessa 400–500 miljardia galaksia. Tätä taustaa vasten on mahdollista, että jossain tässä 14 miljardin vuoden ikäisessä kosmoksessa on tai on ollut vähintään yksi teknisesti yhtä edistynyt sivilisaatio kuin omamme. Tästä huolimatta ihmiskunnalla ei ole vedenpitäviä havaintoja maanulkoisesta elämästä.

Kuva: Enrico Fermi  Synchro-Cyclotronin kontrollihuoneessa 1951. University of Chicago.

Missä kaikki ovat? tarjoaa seitsemänkymmentäviisi enemmän tai vähemmän tieteellisesti uskottavaa vastausta tähän paradoksiin. Teos on suunnattu erityisesti suurelle yleisölle ja sen teesit ovat ymmärrettävissä ilman monimutkaista matematiikkaa. Periaatteessa kuka tahansa voi esittää paradoksille ratkaisun, sillä väittelyyn osallistuminen ei vaadi vuosien tieteellistä tai matemaattista koulutusta. Webb kertoo itse innostuneensa asiasta luettuaan kesällä 1984 Isaac Asimov’s Science Fiction Magazinea, jossa julkaistiin tuolloin sekä Stephen Gilletinartikkeli ”The Fermi Paradox” että Robert Freitasin siihen laatima vastine ”Fermi’s Paradox: A Real Howler”. Webb on löytänyt näiden tekstien jälkeen paradoksille huomattavan määrän selityksiä sekä puolesta että vastaan. Työtä ei voi syyttää ainakaan aineiston puutteellisuudesta, sillä sen lähdeluettelo sisältää liki viisi ja puolisataa lähinnä tieteelliseksi katsottavaa teosta tai artikkelia.

Webbin teosta voi pitää empiirisenä tutkimuksena Fermin paradoksin selityksiksi esitetyistä väittämistä, mutta tämän lisäksi se on vähintään yhtä paljon teoreettinen selvitys paradoksille tarjottujen luovien ratkaisujen muodollisista ja rakenteellisista tekijöistä. Työtä täytyy kiittää siitä, ettei se painota yhtä vastausta ylitse muiden, vaan suhtautuu ratkaisuihin kauttaaltaan kriittisesti. Paradoksin selittäminen kaikkia tyydyttävällä tavalla on vaikea ellei mahdoton tehtävä. Jokainen voi valita suosikkiratkaisunsa vapaasti omien arvostustensa, tietämyksensä ja vakaumuksensa perusteella. Webbin oma käsitys on, ettei eksosivilisaatioita ole olemassa. Kanta perustuu yhtäältä vakavasti otettavan empiirisen näytön puutteeseen ja toisaalta lähinnä astrobiologien suosimaan ajatukseen, jonka mukaan älyllinen elämä maailmankaikkeudessa on mieluummin harvinaista kuin välttämätöntä.

Seitsemänkymmentäviisi selitystä tunnetulle paradoksille

Missä kaikki ovat? jakaa Fermin esittämälle ongelmalle tarjotut selitykset kolmeen pääluokkaan. Ensimmäinen käsittelyosio (luku 3) sisältää paradoksin yksinkertaisimmat ratkaisut eli väittämät, joiden mukaan maanulkopuoliset olennot ovat joko paraikaa tai ovat ainakin joskus olleet täällä. Toisen luokan (luku 4) ratkaisut puolestaan lähtevät oletuksesta, että maanulkopuolinen älyllinen elämä on olemassa, mutta sen edustajat eivät ole toistaiseksi ottaneet yhteyttä Maahan. Kolmas luokka (luku 5) esittää ja analysoi teesit, jotka kieltävät maanulkopuolisen älyllisen elämän mahdollisuuden. Kaksi jälkimmäistä ryhmää sisältävät selvästi ensimmäistä teknisempiä ja tieteellisempiä selityksiä, mutta toisaalta ensimmäinen osio on merkittävä siksi, että se kritisoi asianmukaisesti muun muassa ufohavaintoja. Seuraavassa ei ole tilanpuutteen vuoksi mahdollista tai mielekästä käydä jokaista ratkaisua läpi yksityiskohtaisesti, joten tyydyn esittämään teeseistä muutamia yleisiä huomioita.

”He ovat (tai olivat) täällä”

Ensimmäinen käsittelyluku sisältää lähinnä kirjallisuudesta, elokuvista ja muusta populaarikulttuurista tuttuja selityksiä ja puhutellee sen vuoksi helpoiten suurta yleisöä. Mielipidekyselyt ovat osoittaneet johdonmukaisesti, että moni ihminen pitää ufoja vieraina avaruusaluksina. Toiset puolestaan uskovat, että muinaiset rakennukset eivät ole ihmisten, vaan muukalaisten rakentamia. Esimerkiksi Gizan pyramidien alkuperän sijoittaminen Maan ulkopuolelle ei ole mitenkään harvinaista. Tutkijat suhtautuvat tämänkaltaisiin väitteisiin yleensä skeptisesti jo siksi, että niille on vaikea tai mahdoton löytää minkäänlaista empiiristä tukea. Näiden ratkaisujen tutkiminen on kuitenkin siinä mielessä perusteltua, että vasta kaikki mahdolliset ratkaisut tutkittuaan tiedeyhteisö voi tehdä johtopäätöksen siitä, onko Fermin teesistä puhuminen paradoksina ylipäätään tarpeellista vai ei.

Kuva: Kansikuva Galaxy-lehdestä 1952.

Ensimmäisen osion ratkaisut voidaan jakaa karkeasti ottaen kolmeen alaluokkaan, joista ensimmäinen olettaa maanulkopuolisten olioiden soluttautuneen ihmiskuntaan ja elävän joukossamme ihmisiksi muuntuneina kenenkään tietämättä. Teesi on tuttu monista science fiction -elokuvista ja tieteisromaaneista, mutta epäilemättä se tunnetaan myös yleisenä kahvipöytäkeskustelujen jutunaiheena. Yhden variaation tälle on esittänyt Los Alamosissa vuonna 1945 työskennellyt fyysikko Phil Morrison vitsaillessaan, että mikäli marsilaiset haluaisivat soluttautua Maan asukkaiden joukkoon, kannattaisi heidän muuntautua unkarilaisiksi. Tämä siksi, että unkarilaiset ovat kulttuuriltaan, kieleltään ja älykkyydeltään niin omaperäisiä, että marsilaisia olisi käytännössä mahdoton erottaa heistä (”Ratkaisu 1: He ovat täällä ja kutsuvat itseään unkarilaisiksi”).

Morrisonin juttu oli tarkoitettu luonnollisesti sisäpiirin vitsiksi, sillä toisen maailmansodan lopulla Manhattan-projektissa Fermin kollegoina työskenteli huomattava joukko taitavia unkarilaisia fyysikoita Leo Szilardista ja Eugene Wignerista Edward Telleriin ja John von Neumanniin. Jos mahdollista selitykset muuttuvat tämän jälkeen vielä mielikuvituksellisemmiksi, sillä toisen alaryhmän ratkaisuihin sisältyy muun muassa väite ufojen (unidentified flying object) olemassaolosta (”Ratkaisu 4: He katselevat meitä ufoista”). Siinä missä ensimmäisen alaryhmän ratkaisut menevät vitsailun piikkiin, on toisen ryhmän selityksiin syytä suhtautua varauksellisesti. Tosiasiassa monet alkuaan tunnistamattomat esineet paljastuvat lähemmin tarkasteltuina meteoriiteiksi tai muiksi vastaaviksi tunnistetuiksi esineiksi (ifo, identified flying object). Esimerkiksi vuonna 1908 Tunguskassa tapahtuneen räjähdyksen aiheutti ilmakehässä tuhoutunut komeetta, mutta asia säilyi arvoituksena useiden vuosien ajan, koska tapahtumapaikalta ei löydetty todistusaineistoa suuntaan eikä toiseen (”Ratkaisu 5: He olivat täällä ja jättivät todisteita läsnäolostaan”).

Periaatteessa mikä tahansa geologinen muodostuma Maan pinnalla voidaan tulkita rikasta mielikuvitusta hyväksi käyttäen merkiksi maanulkopuolisen sivilisaation vierailusta. Webbin mukaan nämä ovat kuitenkin epätodennäköisiä selityksiä, sillä Maa on aktiivinen planeetta ja kymmenien miljoonien vuosien jäätiköityminen, tektoninen toiminta ja säätilan vaihtelut olisivat hävittäneet useimmat todisteet, mikäli sellaisia olisi syntynyt. Ufoselitysten lisäksi oman lukunsa muodostavat ilmakehässä havaittavat epätavalliset signaalit, joista huomattava osa on tosiasiassa joko ihmisen rakentamien satelliittien tai radioteleskooppien aiheuttamia.

Osion kolmannen alaryhmän muodostavat eläintarhaskenaarioksi (ratkaisu 7), eristysskenaarioksi (ratkaisu 8) ja planetaariohypoteesiksi (ratkaisu 9) kutsutut selitykset. Yhteistä näille kaikille on ajatus siitä, että älylliset sivilisaatiot hallitsevat maailmankaikkeutta ja eristävät heikosti kehittyneitä alueita valtaansa samalla tavalla kuin ihmiskunta on eristänyt erämaita, suojelualueita ja eläintarhoja muiden lajien luonnollista kehitystä varten. Kyseisten selitysten mukaan Maa on suojelualue, jonka eksosivilisaatiot ovat jättäneet käyttöömme. Eläintarhaskenaariolla on pitkä kulttuurihistoriallinen tausta ja sitä ovat kehitelleet muun muassa yhdysvaltalainen tähtitieteilijä John Ball artikkelissaan  ”The Zoo Hypotheses” (1973) sekä John Campbell toimittamassaan 1950-luvun johtavassa Astounding-tiedelehdessä. Eristysskenaario on puolestaan Martyn Foggin vuonna 1987 eläintarkaskenaariolle esittämä laajennus. Teesin perusidea on siinä, että koska Maa on saavuttanut korkean kehityksellisen ja tiedollisen tason, on eksosivilisaatioiden edullisempaa hyödyntää sen resursseja kuin tuhota se.

Kuva: Fantastic Universe lehden kansi huhtikuu 1957.

”He ovat olemassa mutta eivät ole vielä ottaneet yhteyttä”

Edellä esitetyt teesit nojaavat huomattavalta osaltaan populaarikulttuurista ja tieteiskirjallisuudesta löytyviin argumentteihin. Luku sisältää kymmenen selitystä ensimmäisen painoksen kahdeksan ratkaisun sijaan. Toinen käsittelyluku eroaa näistä siinä, että sen lähtökohtana on monen tutkijan jakama käsitys keskinkertaisuuden periaatteesta. Kyseinen peruste olettaa Maan aseman maailmankaikkeudessa olevan niin tavanomainen, että sillä täytyy olla useita itsensä kaltaisia eksosivilisaatioita eri aurinkokunnissa. Aihetta ovat käsitelleet monet astrofyysikko Richard Gottin (s. 1947), kemisti Charles D. Keelingin (1928–2005), fyysikko Robert L. Forwardin (1932–2002) ja astronomi Carl E. Saganin (1934–1996) kaltaiset tieteenharjoittajat. Kyseisen oletuksen myötä tutkijat joutuvat ottamaan kantaa Fermin paradoksiin ja vastaamaan siihen, miksi muita älykkäitä sivilisaatioita ei ole ilmaantunut näkyviin niiden mahdollisesta yleisyydestä huolimatta.

Webb on laajentanut varsinkin tätä lukua, sillä se sisältää alkuperäisen kahdenkymmenenkahden selityksen sijaan neljäkymmentä ratkaisua. Vastaukset jakautuvat teknologisiin, käytännöllisiin ja sosiologisiin sillä perusteella, mihin tekijään tai tekijöihin selitys halutaan palauttaa. Ensin mainitut, teknologiset selitykset perustuvat huomattavalta osaltaan väittämään, jonka mukaan tähtienvälisiä matkoja on vaikea tai mahdoton toteuttaa. Tämä on esimerkiksi ratkaisun 11 ”Tähdet ovat kaukana” perustava lähtökohta. Vaikka tähtien suuret etäisyydet eivät sinänsä tee tähtienvälisistä matkoista mahdottomia, on selvää, että valon nopeus asettaa fysikaalisen kattorajan kaikelle matkustamiselle maailmankaikkeudessa. Etäisyydet ovat niin suuria, että vaikka kaikki mahdolliset matkustamista nopeuttavat tekijät (madonreiät ja avaruuden kaareutuminen mukaan lukien) huomioitaisiin, on matkoihin kuluva aika yhdelle sukupolvelle liian pitkä. Näin avaruuden ajallinen laajuus asettaa vääjäämättä reunaehdon asutusaallon leviämiselle avaruudessa (”Ratkaisu 12: Heillä ei ole ollut aikaa tavoittaa meitä”). Näitä voinee pitää ainakin periaatteessa järjellisinä selityksinä sille, miksi eksosivilisaatiot eivät ole ottaneet yhteyttä Maahan.

Erotuksena edellisestä alaryhmästä käytännölliset ratkaisut nojaavat siihen, että kommunikointi tähtien välillä tapahtuu ensisijaisesti erilaisten tietoverkkojen ja muiden nykyaikaisten teknologisten ratkaisujen avulla. Tähän perustuvat esimerkiksi ”Ratkaisu 20: He surffaavat verkossa” ja ”Ratkaisu 21: Imperiumia vastaan”. Jälkimmäisen mukaan vaikuttaa selvältä, että oletus galaktisesta asutuksesta on väärin asetettu. Perinteisten imperialististen vaikutusmahdollisuuksien sijaan eksosivilisaatiot ovat jo siirtyneet jälkibiologiseen kauteen ja hallinnoivat toimiaan sellaisten uusien biopohjaisten ja älyllisten teknologioiden avulla, joissa mieli tallennetaan piihin ja hiilipohjaiset olennot yhdistyvät metallipohjaisiin koneisiin. Näin eksosivilisaatiot muodostavat sellaisia keinotekoisia todellisuuksia, joihin ihmiskunnalla ei ole teknologisessa mielessä pääsyä.

Kyseisen ratkaisun yhtenä variaationa armenialainen matemaattinen fyysikko Vahe Gurzadyan on esittänyt hypoteesin, jonka mukaan kehittyneet sivilisaatiot voisivat kansoittaa Linnunradan biopohjaisilla bittivirroilla (”Ratkaisu 23: Informaation panspermia”). Kommunikaation näkökulmasta katsoen merkittävän ongelman näissä kaikissa tapauksissa muodostaa se, ettei ihmiskunnalla ole käytössään kelvollista teknologiaa, jonka avulla se voisi vastaanottaa vieraiden sivilisaatioiden viestejä (ratkaisu 25). Sähkömagneettinen säteily on luonnollisin tapa lähettää informaatiota, mutta ihmiskunta ei ehkä ole onnistunut ratkaisemaan ulkoavaruudesta saapuvien viestien lähetystaajuutta (ratkaisu 26) tai signaalin suuntaa (ratkaisu 27). Ongelmana voi olla myös se, että sähkömagneettisen spektrin aallonpituudet gamma-, röntgen- ja ultraviolettisäteilystä näkyvän valon kautta infrapunaan sekä mikro- ja radioaaltoihin ovat laajasti ihmisen käytössä ja vaikeuttavat siten ulkopuolisen signaalin tunnistamista informaatiovirrassa (”Ratkaisu 28: Signaali on jo aineistossa”).

Kahdesta edellä mainitusta alaryhmästä poiketen sosiologisten selitysten perustana näyttää olevan väite, että tähtienvälisiin matkoihin kykenevät edistykselliset sivilisaatiot tuhoavat vääjäämättä itsensä. Esimerkiksi ”Ratkaisu 36: Ups… maailmanloppu” perustuu siihen, että eksosivilisaatioiden liiallinen mielenkiinto universumin fysikaalista tutkimusta kohtaan koituu lopulta niiden tuhoksi. Ajatuksena on lähinnä se, että tutkimuksen apuna käytettävissä hiukkaskiihdyttimissä ja muissa vastaavissa laitteissa tarvittavat suuret energiat voisivat käynnistää jonkinlaisen yleismaailmallisen tuhon. Tällaisia pelkoja Maan tuhoutumisen suhteen on lietsonut muun muassa psykologi Paul Dixon osoittaessaan vuonna 1995 mieltä Fermilabin Tevatron-hiukkaskiihdyttimen edustalla. Dixonin turhaksi osoittautunut pelko perustui oletukseen, että makrotekniikka voisi riistäytyä käsistä ja synnyttää mustia aukkoja ja muita hallitsemattomia fysikaalisia ilmiöitä. Myöhemmin samansuuntaisia pelkoja herätti CERN:n LHC-kiihdytin.

Esimerkkinä sosiologisten selitysten ryhmään kuuluvista teeseistä mainittakoon vielä ”Ratkaisu 37: Auts… maailmanloppu”, joka olettaa, että eksosivilisaatiot voisivat keksiä jokseenkin helposti alkuaineen 92 mielenkiintoiset ominaisuudet ja oppia siten valmistamaan ydinaseita. Tällöin lyhyelle elinajalle olisi ilmeisenä syynä se, että kehittynyt sivilisaatio tuhoaa väistämättä itsensä ydinsodassa. Lisäksi maailmanlopulle voi kehitellä monenlaisia syitä lämpöaallosta, fossiilisten polttoaineiden loppumisesta ja muista ekologisista selityksistä (ratkaisu 38) lajin geneettiseen rappeutumiseen ja epidemioihin saakka (ratkaisu 39). Webbin mukaan kyseisten selitysten heikkoutena on se, että selittääkseen Fermin paradoksin niiden tulisi olla sovellettavissa kaikkiin mahdollisiin eksosivilisaatioihin.

Kuva: Kierteisgalaksi avaruusteleskooppi Hubblen kuvaamana. IESA/Hubble & NASA, Judy Schmidt, European Space Agency.

”Heitä ei ole”

Työn kolmas osio linjaa selitykset, joiden mukaan maanulkopuolista älyllistä elämää ei ole, vaan maailmankaikkeuden ainoa teknisesti kehittynyt sivilisaatio on omamme. Osioon sisältyy alkuperäisen yhdeksäntoista selityksen sijaan kaksikymmentäneljä teesiä, joille voidaan etsiä yhteistä nimittäjää nykyaikaisesta astrobiologiasta. Väitteiden lähtökohtana on oletus, että maankaltaiset planeetat ovat harvinaisia, koska niiden olemassaololle välttämättömät elolliset vyöhykkeet ovat itsessään harvinaisia. Näin ajatellen luku muodostaa eräänlaisen vastakohtaparin luvun neljä teeseille, joiden perustana on keskinkertaisuuden periaate eli oletus maankaltaisen elämän yleisyydestä. Viides luku perustuu huomattavalta osaltaan Peter Wardin ja Don Brownleen teokseen Rare Earth (1999) ja sen ratkaisut voitaisiin niputtaa teeman ”Harvinainen Maa” osaratkaisuiksi. Käytännössä Webb jakaa väitteet kuitenkin kahteen luokkaan, yhtäältä Maassa vallitsevien fysikaalisten ja biologisten olosuhteiden harvinaisuuteen ja toisaalta elämän itsensä harvinaisuuteen.

Ensin mainitut, Maassa vallitsevien olosuhteiden harvinaisuutta korostavat argumentit tukeutuvat väittämään, että älyn kehittyminen on epätodennäköistä, koska se sisältää joukon vaikeita vaiheita mukaan lukien elämän synty, monisoluisten organismien evoluutio ja symbolisen kielen kehittyminen. Varsinaisen ongelman muodostaa se, että jokainen yksittäinen kehitysvaihe vaatii edellisen vaiheen toteutumista tiettyjen biologisten ja fysikaalisten ehtojen mukaisesti. Vaatimus on käytännössä niin ankara, että se tekee älyllisen elämän esiintymisen maailmankaikkeudessa jokseenkin mahdottomaksi. Esimerkiksi evoluutiobiologi Ernst Mayr on luetellut toistakymmentä tällaista vaikeaa vaihetta (”Ratkaisu 51: Maailmankaikkeus on meitä varten”). Toisaalta älyllisen elämän kehityksen taustalla voi olla se, että tähden elinikä vaikuttaa itsessään evoluution aikaskaalaan ja sääntelee huomattavasti sitä, missä vaiheessa ja millaisin edellytyksin maankaltaisen planeetan ilmakehä kehittyy elämän ylläpitämisen kannalta suotuisaksi (”Ratkaisu 53: Elämä on voinut syntyä vasta äskettäin”).

Edellä mainittujen lisäksi Maassa vallitsevien olosuhteiden harvinaisuutta korostaviin selityksiin täytyy lukea ”Ratkaisu 60: Linnunrata on vaarallinen paikka” ja ”Ratkaisu 61: Planeettajärjestelmä on vaarallinen paikka”. Linnunrata ja planeettajärjestelmä voivat olla elämälle vihamielisiä, koska niissä planeettaa uhkaavat jatkuvasti erilaiset ääri-ilmiöt kuten tähtienvälisessä avaruudessa vaeltelevat mustat aukot, supernovaräjähdykset, gammapurkaukset ja asteroidien törmäykset. Näiden selitysten ohella Maan ainutlaatuisuutta voidaan puolustella väittämällä, että Maalla on muutamia sellaisia yksilöllisiä ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömiä elämän synnylle ja olemassaololle. Esimerkiksi ”Ratkaisu 62: Maan laattatektoniikkajärjestelmä on ainutlaatuinen” ja ”Ratkaisu 63: Kuu on ainutlaatuinen” olettavat Maan geologian ja sen ympäristön sisältävän sellaisia harvinaislaatuisia tasapainottavia tekijöitä, jollaisia ei löydy muualta. Näissä kaikissa selityksissä oletetaan tietty tekninen tekijä, joka mahdollistaa älyllisen elämän Maassa, mutta tekee samalla muiden elämän kannalta suotuisien planeettojen olemassaolon vaikeaksi tai mahdottomaksi.

Lopuksi Webb siirtyy elämän itsensä ainutlaatuisuutta korostavien teesien analyysiin. Väitteiden lähtökohtana on nykyisestä astrobiologiasta tuttu argumentti, joka katsoo bakteerien, arkeonien ja tumallisten muodostaman kokonaisuuden olevan ensisijainen edellytys kaikelle elolliselle elämälle maailmankaikkeudessa. Vaikka biologian keinoin ei kyetä (ainakaan vielä) ratkaisemaan elämän synnyn perimmäistä salaisuutta, tarjoaa mikrobien saralla tehty tutkimus muutamia mielenkiintoisia ratkaisuja Fermin paradoksille. Esimerkiksi ”Ratkaisu 64: Elämän synty on harvinaista” olettaa elämän olevan ainutlaatuista, koska se vaatii monimutkaisen solurakenteen ja lisääntymiskyvyn olemassaoloa. Näiden toimintojen toteutuminen ja jatkuva ylläpito edellyttävät monipuolista proteiiniaineenvaihduntaa, jonka avulla solu tai solujen ryhmä voi vastaanottaa energiaa ja rakennusaineita, muuntaa ne omiin tarkoituksiinsa sopivaksi ja poistaa kuona-aineet. Solun olemassaolon kannalta välttämättömien proteiinien valmistusohjeet sisältyvät sen DNA:han ja proteiinien synteesin biokemiallinen koneisto sen RNA:han.

Samaan sarjaan voidaan lukea ”Ratkaisu 67: Kehitys esitumallisista tumallisiin on harvinaista”. Teesi olettaa elämän kehittymisen ja ylläpitämisen olevan vaikeita prosesseja siksi, että ne vaativat huomattavan monimutkaisia solubiologisia rakenteita. Bakteerit ovat aina olleet yksinkertaisuutensa vuoksi Maan menestyksellisimpiä elämänmuotoja, mutta esitumallisina eliöinä ne eivät ylläpidä samassa mielessä elämää kuin kasvit ja eläimet. Kaikki tumallisiin soluihin perustuvat elämänmuodot ovat huomattavan paljon alttiimpia sukupuutolle ja tuhoutumiselle kuin esitumalliset muodot. Kaikkiin näihin ratkaisuihin tuntuisi liittyvän perustavanlaatuinen rajoite, joka olettaa luontaisesti esiintyvän elämän olevan aina hiilipohjaista ja vaativan liuottimeksi vettä. Selityksiä vaikuttaa piinaavan tieteellisen mielikuvituksen puute ja tukeutuminen liian tiukasti jonkinlaiseen antrooppiseen periaatteeseen. Webbin mukaan keskeinen ongelma on siinä, että kaikissa edellä mainituissa tapauksissa yksilön henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttavat itsessään elämän harvinaisuutta korostavien väitteiden tulkintaan.

Kuva: Atacama Large Millimeter Array (ALMA). ESO/José Francisco Salgado.

Älyllisiä haasteita tulevaisuuden astrofysiikalle ja astrobiologialle

Edellä on esitetty vain muutamia hataria yleisluontoisia huomioita teoksen sisällöstä. Työ sisältää tosiasiassa niin moninaisia yksityiskohtia astronomiasta ja biologiasta yhdistettynä Fermin paradoksin ratkaisuihin, etten ole kyennyt sanomaan edellä työn sisällöstä juuri mitään syvällistä. Teos on rakenteellisesti siinä mielessä hallittu, että se etenee johdonmukaisesti jokseenkin täysin mielikuvituksellisista selityksistä (luku 3) teknisesti mahdollisten selitysten (luku 4) kautta todennäköisimpiin vaihtoehtoihin (luku 5). Monet edellä esitetyt teesit voivat tuntua huvittavilta, mutta tosiasiassa Missä kaikki ovat? on vakavasti otettava tietokirja ja se perustuu täysin uskottavaan kysymyksenasetteluun. Ensimmäisen käsittelyluvun alkuun sisältyvien humorististen väittämien (”Ratkaisu 1: He ovat täällä ja kutsuvat itseään unkarilaisiksi” ja ”Ratkaisu 2: He ovat täällä ja kutsuvat itseään poliitikoiksi”) tavoitteena on kaiketi herättää lukijan mielenkiinto aihetta kohtaan. Ratkaisu on tuttu monista tietokirjoista ja se toimii tässäkin tapauksessa erittäin hyvin.

Alun jälkeen tyyli vakavoituu ja valtaosalle teeseistä löytyy täysin ymmärrettävä tieteellinen selitys. On toki huomattava, että koska monet teoksessa esitetyistä ratkaisuista ovat hypoteettisia ja perustuvat erilaisille teoreettisille oletuksille ja laskelmille (vailla todellista empiiristä näyttöä), ei niille voida antaa lopullista tuomiota suuntaan eikä toiseen. Tästä huolimatta työssä ei esiinny ehkä juuri alun muutamaa huvittavaa argumenttia lukuun ottamatta yhtään sellaista väitettä, jota ei voisi tarkastella täysin kriittisesti tieteellisen tutkimuksen keinoin. Esimerkiksi ”Ratkaisu 10: Jumala on olemassa” saa Webbiltä täystyrmäyksen, sillä monet kyseisen ratkaisun yksityiskohdat voidaan selittää perustavanlaatuisella yrityksellä palauttaa maailmankaikkeuden fysiikka joko kaiken teoriaan tai johonkin antrooppisen periaatteen muotoon. Työtä voinee kaikessa kriittisyydessään ja tarkkuudessaan verrata esimerkiksi tiedetoimittaja Markus Hotakaisen teokseen Onko siellä ketään: Avaruuden älyä etsimässä (Minerva, 2014). Vaikka Hotakaisen työ ei ole yksityiskohdiltaan aivan niin syvällinen kuin Webbin teos, on kummankin perustana viimeaikaiset astronomiset, kosmologiset ja astrobiologiset tutkimustulokset sekä niiden soveltaminen maanulkopuolisen elämän etsintään.

Esitettäköön lopuksi vielä muutama huomautus teoksen muodosta. Käännös on pääsääntöisesti onnistunut, mutta työn suomentaja Hannu Karttunen on ollut paikoin ehkä turhankin uskollinen alkuperäistekstille. Tämä näkyy esimerkiksi lähdeluettelossa, jolle on annettu otsikko ”Viitteet” alkuperäisteoksen ”References”-otsikon mukaisesti. Otsikoksi olisi kelvannut ”Lähteet” tai ”Kirjallisuus”, sillä käännöksen luettelo ei sisällä alkuperäisteoksessa olevia lähteiden viitenumeroita. Varsinaiset viitteet löytyvät ennen lähteitä olevasta ”Huomautukset”-osiosta. Toisaalta Karttunen on kääntänyt muutamien sellaisten englanninkielisten teosten ja artikkelien nimet, jotka olisivat olleet täysin ymmärrettävissä ilman suomenkielistä käännöstä. Näistä pienistä tyylillisistä heikkouksista huolimatta käännös on sekä käsitteellisesti että kielellisesti asianmukainen eikä sen hyödynnettävyyteen liity teknisessä mielessä ongelmia.

Työn loppuun sisältyy viitteiden ja lähdeluettelon lisäksi yhdistetty nimi- ja asiahakemisto, josta selviävät tekijänimien ja teknisten termien lisäksi aineistona käytetyt elokuvat ja fiktiiviset teokset. Teos on paikoin hieman raskaanoloinen ja varsinkin huomautukset (luku 7) paisuvat turhan laajoiksi. Webb on tehnyt kaiken kaikkiaan perusteellista ja määrätietoista työtä johdannon paradoksimääritelmistä (luku 1) ja Fermin elämäkertatietojen esittelystä (luku 2) aina paradoksin viimeisiin lopputulkintoihin (luku 6) saakka. Teos on kiistatta lukemisen arvoinen, sillä se tarjoaa monia mielenkiintoisia ehdotuksia yhtäältä maallikoiden ja toisaalta ammattitutkijoiden keskuudessa huomattavaa suosiota nauttivan paradoksin ratkaisuksi. Tulevaisuus on ongelman ratkaisun suhteen jokseenkin avoin. Monet alkuaan täysin mielikuvituksellisilta vaikuttavat ehdotukset voivat osoittautua vielä merkittäviksi kysymyksiksi astrofyysikoiden ja astrobiologien etsiessä ratkaisua Fermin esittämään älylliseen arvoitukseen.