Sanoin ja kuvin eläimistä

Kulttuurihistorioitsija Hannele Klemettilä kiinnostui eläinten historiasta 2000-luvun alkupuolella laatiessaan väitöskirjaansa keskiajan pyöveleistä ja alkoi kirjan valmistuttua tutkia, miten ihmiset suhtautuivat keskiajalla eläinten kuolemaan ja kärsimykseen. Hän on sivunnut eläinteemoja useissa tietokirjoissaan, artikkeleissaan ja esitelmissään sekä opetuksessaan. Kun keskiajan eläimet ovat tulleet hänen ”syliinsä” niin kuvakokoelmissa kuin kirjallisissakin lähteissä, ei ole ihme, että hän on halunnut koota tietämyksensä eläimiin liittyvistä tarinoista, uskomuksista, käytänteistä, mielikuvista ja asenteista teokseensa Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä. Hän tekee sen hyvin henkilökohtaisella otteella.

Upeasti kuvitettu kirja valaisee värikkäästi eläinten historiaa läntisessä Euroopassa – Ranskassa, Espanjassa, Italiassa, Englannissa, Saksassa ja vähän myös Pohjolassa. Keskiaikaa tekijä ei tarkemmin määrittele, mutta lähteiden mukaan se alkaa 300–400-luvulla ja päättyy 1500-luvulla. Sydän- ja myöhäiskeskiaikaan painottuvalla teoksellaan Klemettilä osallistuu eläimiä koskevaan eettiseen keskusteluun, jota on viime aikoina käyty ja esittää varsin kriittisiä huomioita eräiden tutkijoiden väitteistä. Koirien ystävänä hän omistaa kirjansa parsonrusselinterrierilleen.

Eläimistä kertovia keskiaikaisia lähteitä on säilynyt yllättävän paljon. On sekä painamatonta että painettua aikalaiskirjallisuutta: pyhimystarinoita, novelleja, ritariromaaneja, ensyklopedioita ja bestiaareja (eläinten ominaisuuksia ja symboliikkaa käsitteleviä tekstejä). On tutkielmia metsästyksestä ja kotieläinten kasvatuksesta, teologien ja moralistien teoksia, luonnontieteilijöiden ja lääkärien kirjoituksia, päiväkirjoja, kronikoita, runoja, eläintarinoita, ja oikeuden asiakirjoja. Lisäksi käsikirjoitusten kuvitukset, maalaukset, seinävaatteet ja veistokset antavat tietoa ihmisten ja eläinten suhteesta.

Klemettilä kirjoittaa kahdeksassa luvussa kesyistä ja villeistä eläimistä: koirasta, siasta, elefantista, haukasta, sudesta, karhusta, hevosesta sekä kärpästä ynnä muista turkiseläimistä. Hän on valinnut eläimet mieltymyksensä mukaan kuten kai niiden esittelyjärjestyksenkin, jolle en keksinyt mitään loogista selitystä. Runollisesti otsikoitujen lukujen pituus kuvineen vaihtelee 16–26 sivun välillä, joten annokset sopivat kiireisellekin lukijalle.

Tuhansia vuosia yhdessä

Taustaksi keskiajan eläinkuvauksille Klemettilä tarkastelee kirjansa johdannossa ihmisen ja eläimen vuosituhantisen suhteen kehittymistä esihistoriasta lähtien. Aikaisemmin arveltiin, että kotieläimiä – ensiksi lampaita ja vuohia – on alettu pitää noin 10 000 vuotta sitten, mutta uusimpien tietojen mukaan kesyjä koiraeläimiä on liikkunut ihmisten parissa jo 32 000 eaa. Nauta on kesytetty noin 4500 eaa. ja hevonen noin 4000 eaa. Lihan lisäksi ihminen on saanut eläimistä nahkaa, turkista, karvaa, luuta, hampaita, sarvia ja jänteitä.  Eläimet ovat myös antaneet ihmiselle apuaan monin tavoin, ja on niistä varmasti ollut myös seuraa ja lohtua. Antiikissa eläimet olivat työjuhtia, statussymboleja ja jumalolentoja, ja muinaiset roomalaiset tiesivät, että eläimiä on koulutettava ja käsiteltävä lempeästi ja kärsivällisesti.

Keskiajalla kirkon virallisen opetuksen mukaan eläimet olivat epätäydellisiä ja luonnollisesti orjamaisia mutta osa Jumalan luomistyötä, ja siksi ne ansaitsivat arvostusta ja hyvää kohtelua. Niin taloudellisista, eettisistä kuin ideologisistakin syistä niitä oli aiheellista hoitaa hyvin. Klemettilä uskaltaa väittää, että ”koti- ja apurieläinten elämänlaatu oli keskiajalla usein parempi kuin tänään”, kun ei ollut olemassa tehotuotantolaitoksia, ja monia eläimiä kohdeltiin ”perheenjäseninä”. Uusi aika ei suinkaan merkinnyt, että eläimiä olisi silloin alettu kohdella myötätuntoisesti ja ymmärtäen, pikemminkin päinvastoin. Filosofien, kirkon ja moralistien ohjeet, lakiin kirjatut rangaistukset ja silkka terve järki sentään hillitsivät väärinkäytöksiä. Klemettilä näyttää taipuvan samaan käsitykseen kuin ne tutkijat, joiden mukaan ihmisen ja eläimen suhteen historiassa on saavuttu kaikkein synkimpään kauteen: eläinkunta ei ole koskaan ollut yhtä marginalisoitu, orjuutettu ja sorrettu kuin tänään.

Ihmisen paras ystävä

Klemettilä aloittaa keskiajan eläinten esittelynsä koirista. ”Kreivin kennelissä”-luvussa hän kertoo suurista ja pienistä, sileä- ja pitkäkarvaisista, luppa- ja pystykorvaisista haukkujista, joita käytettiin mm. paimen-, vahti-, sota-, metsästys-, työ- ja palvelukoirina. Lemmikeillä ja maskoteillakin oli tehtävänsä. Koirat saivat myös toimia niin hyvien kuin huonojenkin asioiden symboleina. Koira- ja muissakin luvuissa Klemettilä kertoo eläinten lisäksi henkilökohtaisista asioitaan – joko omasta tai kustantajan aloitteesta. Julkkisjuoruihin mieltynyttä lukijaa nämä seikat kutkuttavat, mutta minulle olisivat pelkät eläimet riittäneet. Luulen, että olisin nauttinut kirjasta enemmän, jos en olisi joutunut lukemaan, että kirjoittajalla on ollut pehmolelu Turrin jälkeen monirotuinen Nappe, englanninbuldoggi Dagobert, bullterrieri Arttu ja parsonrusselinterrieri Tähkä, jonka kanssa hän tekee joka aamu pitkän lenkin Thamesin rantapoluille, ja että kirjailija-tutkijan erakkomainen elämä on paljon kiinnostavampaa ja antoisampaa koiran kanssa kuin ilman. Ehkä ärtymykseni johtuu vain kateudesta, sillä minulla on lähelläni vain savinen Aura-joki, eikä edes monirotuista piskiä.

Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty ristiriitaisia näkemyksiä koiran asemasta keskiajalla. Koirien epämiellyttäviä piirteitä ja ihmisten kielteisiä asenteita eläimiä kohtaan on korostettu. Klemettilä uskoo kuitenkin, että koiria on tuskin koskaan arvostettu yhtä paljon kuin keskiajan lopulla, ja hän haluaa tekstissään nostaa esiin koiriin liittyneet arvostavat ja myönteiset ajatukset ja tunteet, joita hän on löytänyt lukuisista lähteistä. Koiran on kehuttu kiintyvän ihmisen tapoihin ja asuvan mielellään ihmisen seurassa, ymmärtävän ja rakastavan ihmistä ja olevan tälle uskollinen. Sen on sanottu palvelevan isäntäänsä antaumukselle, valvovan yöt läpeensä vahtitehtävissä ja puolustavan isäntäänsä hyökkääjiä vastaan silkasta rakkaudesta. 1300-luvulla on metsästyksen ja koirien kasvatuksen asiantuntija Foix’n kreivi Gaston Fébus kirjoittanut suorastaan hurmioituneen  ylistyslaulun koiralle, luojan luomista eläimistä jaloimmalle ja viisaimmalle, jolla on kaikki ihanneihmisen, kuten pyhimysten ja sankarien tyypilliset piirteet. Fébusin luulisi tienneen koirista yhtä ja toista, sillä hän omisti yli 1500 koiraa! Monilla muillakin ylimyksillä sekä hallitsijoilla oli kennelissään valtavat määrät erilaisia koiria ja näistä huolehtimassa suuri määrä palvelijoita.

Kuva: Gaston Phébus, Livre de chasse, 1400-luvun alku.

Klemettilä kertoo myös koirasankareista, koiratyypeistä sekä koirien hoidosta ja kasvatuksesta. Rodun sijasta hän puhuu mieluummin tyypeistä, koska nykyiset koirarodut eivät suoraan palaudu tuhat vuotta sitten samalla nimellä tunnettuihin tai samannäköisiin eläimiin. Vaikka sekarotuisia koiria lienee ollut paljon varsinkin tavallisen kansan apureina, tietoja on säilynyt eniten jalostetuista koirista, joita olivat esim. doggit, mastiffit sekä vintti-, ajo- ja lintukoirat.  Keskiaikaiset koiran päivittäisen hoidon ohjeet ja kasvatusohjeet, pätevät paljolti vieläkin, mutta koirien sairauksia ei kannata ruveta hoitamaan vanhoin konstein. 

Erilaisia kärsäkkäitä

”Saparohäntäiset serkukset”-luvussa Klemettilä kuvaa keskiajan kesyjä ja villejä sikoja. Kesysika on ollut ihmisen seuralainen jo yli 7 000 vuotta. Antiikin Kreikassa se oli suosittu uhrieläin ja sen lihaa arvostettiin. Islamilaiset ja juutalaiset eivät kuitenkaan syöneet eivätkä syö vieläkään saastaisena pitämäänsä sikaa. Ei sitä syö Klemettiläkään, kun on lähes ehdoton kasvissyöjä. Mutta keskiajan eurooppalaiset kristityt popsivat halukkaasti possua ja käyttivät tarkkaan lihan lisäksi veren, luut, korvat ja karvatkin. Sian rakkoa tekijä ei mainitse, mutta köyhä väki lienee käyttänyt senkin ikkunoihinsa. Siat olivat hyödyksi jo eläessään, sillä ennen kevätkylvöjä ne saivat tonkia ja möyhentää peltoja ja muutoin juoksennella kaupungeissakin kaduilla ja joutomailla jätteitä hävittämässä. Loka-marraskuussa paimenet veivät ne tammimetsiin syömään terhoja – ja lihomaan, ennen kuin ylimääräiset possut teurastettiin ja suolattiin joulukuussa talven ruokavaroiksi. Osa lihoista syötiin toki tuoreeltaan.

Keskiajan ihmiset liittivät sikaan ristiriitaisia merkityksiä. Emakko edusti hedelmällisyyttä ja pitkää ikää, mutta karju symboloi likaisuutta, ahmattiutta, laiskuutta ja himoa. Villisikaa taas pidettiin kuninkaallisen ja pelottomana, ja sen metsästäminen oli kunniakasta, vaikka jotkut uskoivat, että villisian aiheuttamiin vammoihin kuollut mies menetti myös sielunsa. 

”Towerin elefantti” -luvussa Klemettilä kertoo toisesta kärsäkkäästä, elefantista, vaikkei sitä esiintynyt Euroopan luonnossa. Norsuja saatiin kuitenkin sekä Afrikasta että Intiasta. Towerin elefantti lienee ollut afrikkalainen. Ranskan kuningas lahjoitti sen vuonna 1255 Englannin hallitsijalle, joka sijoitti sen eläinkokoelmaansa Lontooseen Towerin linnaan. Keskiajalta tiedetään muitakin norsuja, joita mahtimiehet antoivat toisilleen. Keisari Kaarle Suuri sai aasialaisen elefantin Bagdadin kalifilta vuonna 797 ja keisari Frederik II – Suomessa Fredrik II:na tunnettu – sai norsunsa Egyptin tai Intian hallitsijalta vuonna 1229. Portugalin kuningas Alfonso antoi norsun Anjoun kuningas Renélle vuonna 1477 ja kyproslaiset kauppiaat lahjoittivat norsun Ferraran herttua Ercole d’Estelle vuonna 1497. Vielä 1514, kun paavi Leo X vihittiin virkaansa, Portugalin kuningas Manuel I lahjoitti hänelle valkoisen elefantin. 

Keskiajan luonnontieteilijät olivat tietenkin kiinnostuneita elefanteista ja kuvailivat niitä kirjoituksissaan antaen niille mielikuvituksellisia  ominaisuuksia. Norsu muka elää 200-vuotiaaksi, on luonteeltaan siveä ja puolisolleen uskollinen, vihaa seksuaalista kanssakäymistä ja harjoittaa sitä harvoin, piilossa ja vain sukuaan jatkaakseen. Toden häivä saattoi sentään olla väitteessä, että lempeä eläin muuttuu häijyksi, jos sitä kohdellaan huonosti tai jos se juo itsensä viinistä humalaan. Kaikki taiteilijat eivät varmasti olleet otusta edes nähneet, kun piirsivät sille sorkat ja trumpettimaisen kärsän.

Syrischer Maler: Kalîla und Dimma von Bidpai, Der Hase und der Elefantenkönig vor dem Spiegelbild des Mondes in der Quelle, 1354. Bodleian Library

Haukat – herrojen harrastus

Boccacion Decamerone osui Klemettilän käteen, kun hän parikymppisenä asui vuosikausia Oslossa ja Pariisissa ja ahmi maailmankirjallisuuden klassikoita. Siinä hän tutustui myös Federigoon ja hänen haukkaansa, jotka mainitaan nyt ilmestyneen kirjan nimessä. Moniin muihin haukkoihin ja haukastuksen saloihin hän tutustui myöhemmin mm. Vatikaanin kirjaston käsikirjoituskokoelmissa. Keskiajalla haukoilla metsästäminen oli eliitin hienostunut harrastus, johon osallistuivat sekä miehet että naiset, niin maallikot kuin kirkonmiehetkin. Erilajiset ja -kokoiset haukat pyydystivät pikkulintuja, vesi- ja kanalintuja tai jäniksiä, mutta haukastuksessa saalista tärkeämpää oli seurustelu ja juoruilu. Yleensä haukkoja pidettiin omissa rauhallisissa asumuksissaan, mutta lempihaukka pääsi isäntänsä makuuhuoneeseen, ei sentään vuoteeseen kuten lempikoirat.

Haukkojen hankkiminen ja koulutus vaati asiantuntemusta, kärsivällisyyttä ja aikaa. Linnut olivat tärkeitä statussymboleja, joista maksettiin huomattavia summia. Pohjolasta saatiin parhaat petolinnut, ja Hansaliitolla tiedetään olleen Turussa ja Viipurissa oma haukka-asiamiehensä. Klemettilä ei kerro, mitä haukkoja täältä vietiin Keski-Eurooppaan, mutta hän mainitsee haukastuksessa käytetyn myös ampu-, kana-, muutto-, tunturi- ja varpushaukkoja, joita täältäkin löytyy. Osa linnuista oli tornihaukkoja eli niitä lienee lennätetty torneista käsin. Osa taas oli ranteelta lennätettäviä. Kirjasta ei selviä, mitä lintuja kumpaankin ryhmään kuului. Haukkojen painosta tai siipivälistä Klemettilä ei kirjoita, ja linnut voivat tietenkin olla nykyisin hieman eri kokoisia kuin keskiajalla. Silti on varmasti erilaista lennättää vain muutaman sadan gramman painoista ja siipiväliltään reilun puolen metrin ampuhaukkaa kuin yli kaksi kiloa painavaa ja siipiväliltään 120–130-senttistä kana- tai tunturihaukkaa.

Kuva: Falconry Book of Frederick II, tuntematon italialainen miniatyristi 1240-luku. Wikimedia Commons

Metsän petoja

Petoeläimistä kaksi, susi ja karhu saavat Klemettilän kirjassa kumpikin oman lukunsa. Kirjoittaja nivoo ne myös omien kokemustensa kautta nykyisyyteen. Keskiajan heraldiikassa susi merkitsi rohkeutta, valppautta, varovaisuutta, viisautta, peräänantamattomuutta ja sitkeyttä. Toisaalta se miellettiin synnin, kuoleman ja pahuuden ruumiillistumaksi ja symboliksi. Ihmisten mielestä se oli ilkein, julmin ja tuhoisin eläin, joka uhkasi ihmisiä, karjaa, apurieläimiä ja ihmisen tavoittelemaa riistaa. Toisaalta metsästyksen asiantuntija Gaston Fébus 1300-luvun lopulla piti sutta arvostettavana vastustajana, nopeana, kestävänä, voimakkaana, älykkäänä ja urheana – sellainenhan ritarinkin kuului olla.

Kuva: Gaston Phébus, Livre de la chasse, Paris, c. 1405–10, Bibliothèque Nationale de France, Paris, MS fr. 616, 14 1/4 x 9 7/8 in. (36 x 25 cm) Folio 107: Wolf-Hunting, the Crouching Method

Susi-luvun lopussa Klemettilä kertoo pyhimysten ja eläinten suhteesta, joka muuttui keskiajan kuluessa. 1100-luvulle asti legendojen pyhimykset lannistivat villieläimen komentoonsa. Esimerkiksi muutenkin taitava eläinten käsittelijä Franciscus Assisilainen laannutti Gubbion kylää ahdistaneen suden hurjuuden niin, ettei ihmisten tarvinnut sitä enää pelätä. Taruissa ihmisen ja eläimen rajat hämärtyivät vähitellen niin, että eläimet esitettiin yhä enemmän ihmisen kaltaisina, myötätuntoisina ja älykkäinä olentoina.

Ranskassa sudenmetsästys oli aristokraattien harrastus, Saksassa taas ammattimetsästäjät pyydystivät petoa. Jo ennen keskiajan päättymistä hukka metsästettiin loppuun syrjäseutuja lukuun ottamatta, mutta susikammo säilyi ihmisten mielessä. Suden lihaa ei syöty keskiajalla kuten ei syödä nykyisinkään. Lämmin talja toki hyödynnettiin, vaikka aristokraattien silmissä se näytti rumalta ja haisi pahalta, ellei sitä käsitelty oikealla tavalla. Suden rasvasta valmistettiin kihtivoidetta ja maksasta maksavaivojen rohtoa.

”Metsän kuningas” -luvussa Klemettilä kertoo sekä ruskeakarhusta että jääkarhusta, joita mahtimiehet lahjoittelivat toisilleen. Jääkarhu säilytti eksoottisuutensa koko keskiajan, mutta ruskeakarhu koettiin arkipäiväiseksi jo sydänkeskiajalla. Karhua arvostettiin, melkeinpä palvottiin pitkään. Se oli voiman ja vallan ruumiillistuma ja symboli. Jopa sen nimeäkin vältettiin mainitsemasta. Käsitykset karhusta muuttuivat kuitenkin vähitellen negatiivisiksi, ja siihen liitettiin väkivalta, viha, julmuus, petollisuus, himo, ahneus ja laiskuus. Karhun lihaa syötiin, mutta vain tassuja pidettiin herkullisina. 1300-luvulla karhukin oli jo harvinaista riistaa. Sen sapen uskottiin auttavan lapsettomuuteen, epilepsiaan ja kihtiin. Ihrasta taas saatiin hyvää salvaa silmä, iho- ja palovammojen hoitoon sekä estämään kaljuuntumista. Karhun hampaita ja kynsiä käytettiin suojaavina amuletteina.

Keskiajan lopulla metsän kuningas pakotettiin klovnin osaan, kun sitä kuljetettiin kahleissa ja kuonokopassa kaupungista ja linnasta toiseen, jotta ihmiset saivat töllistellä sen kömpelöä tanssahtelua. Järjestettiin myös eläintaisteluja, joissa koirat päästettiin hyökkäämään puolustuskyvyttömän kahlitun karhun kimppuun. 

Sotaratsuja ja talonpojan työjuhtia

Hevonen oli keskiajan tärkeimpiä kulkuvälineitä. Se muokkasi ääni- ja hajumaisemaa hirnahduksillaan, kavioittensa kapseella sekä rattaiden ratinalla ja lannan lemahduksilla. Ominaisuuksiensa mukaan hevoset kelpasivat sotaan ja turnajaisiin, metsästykseen, matkaratsuiksi, maatöihin ja vetojuhdiksi. Eläinkirjat ylistivät niiden älyä ja oppivaisuutta. Hevonen kuten koirakin oli kasvatettava lempeästi ja kärsivällisesti, ja koiran tavoin hevonen kiintyi isäntäänsä, jopa suri tämän kuolemaa. Symbolisesti se merkitsi voimaa, arvoasemaa ja vaurautta, mutta toisaalta myös ylpeyttä ja himoa.

Vaikka hevosen liha on maukasta, keskiajalla sitä syötiin harvoin. Kirkkokin kielsi kristittyjä syömästä sitä, jotta he erottuisivat pakanauskontojen edustajista; muinaiset germaanithan olivat uhranneet hevosia ja syöneet niiden lihaa. Hevosen verestä saatiin kuitenkin rohtoa lepraan, hevosen korvasta ja vuohen rasvasta syyhylääkettä. Kallosta ja muista luista tehtiin suojaavia rituaaliesineitä, joita kätkettiin talon rakenteisiin. Hevosen kenkienkin uskottiin tuottavan onnea – ja uskotaan yhä.

Niin kuin nykyajan autot olivat hevoset keskiajalla kalliita ja haluttuja. Rattaineen ne myös aiheuttivat välistä melkoisia ruuhkia ahtaissa kaupungeissa. Niitä varastettiin, niiden kaupassa huijattiin, ja niistä huolehtimaan tarvittiin monenlaisia ammattimiehiä: kengittäjiä, valjas- ja satulaseppiä, kuolainten ja kannusten tekijöitä sekä rattaiden, kärryjen ja vankkurien valmistajia ja korjaajia. – Henkilökohtaisia paljastuksia odottava lukija ei pety hevos-luvussakaan, sillä kirjoittaja aloittaa sen hevoshulluudellaan ja päättää sen Hyde Parkin hevosiin, joita hän näki aamuisin puistossa lenkkeillessään.

Cecilian kärppä ja muut turkiseläimet

Klemettilä aloittaa kirjansa viimeisen luvun kertomalla Leonardo da Vincin maalauksesta Nainen ja kärppä (1489–90), joka on kuvattu kirjan kanteen. Taiteen tuntijat ovat pitäneet sitä jopa Mona Lisaa merkittävämpänä muotokuvana, ja naisen sylissään pitelemää kärppää on tulkittu monin tavoin. Itse taulun mallista, Ludovico Sforzan nuoresta rakastajattaresta Cecilia Galleranista, on sivun mittainen tietolaatikko, ja toinen laatikko kasvissyöjä Leonardosta ja eläimistä. Klemettilä on käyttänyt kärppä-taulua yhtenä esimerkkinä vuonna 2010 esitelmöidessään turkiseläinten ja turkisten merkityksistä Amsterdamissa historian maailmankongrenssissa.

Kuva: Leonardo da Vinci, Nainen ja kärppä (1489–90). Czartoryski Museum, Krakova.

Suomen osuus keskiajan eläinten historiassa tulee esiin erityisesti tässä luvussa, sillä Pohjolasta vietiin suuria määriä turkiksia Keski-Eurooppaan. Kaupassa olivat mukana sekä novgorodilaiset että gotlantilaiset ja saksalaiset kauppiaat. Turkisten viennin huippu saavutettiin 1300-luvulla. Klemettilä ei liitä turkisten käyttöbuumia ja käytön vähenemistä ilmaston muutoksiin tai kankaiden hinnan alenemiseen vaan vaatemuotien vaihteluun sekä käyttäjän aseman ja vallan viestittämiseen. Yläluokka tavoitteli eksoottisia turkiksia, muille kelpasivat kanit, kissat, ja ketut, talonpojille myös lampaat ja vuohet. Turkikset saatiin kesyistä tai villeistä eläimistä, tarhausta ei keskiajalla harjoitettu. Kirjoittajan mukaan karvavillitys vaimeni 1400-luvun myötä, kun muoti levisi yhteiskunnan alempiin kerroksiin ja turkikset arkipäiväistyivät.

Turkiseläimiä oli paljon, ja ihmiset hankkivat niitä varojensa mukaan, joskus ehkä yli varojensakin. Talviturkkinen kärppä mustine hännänpäineen kuului vain ylimystön huipulle, ja heraldiikassa se symboloi huolta tahrattoman kunnian varjelemisesta. Myös soopeli ja näätä olivat kalliita, eikä kaikilla ollut varaa majavaan, ilvekseen, saukkoon, vesikkoon eikä oravaankaan. Yleensä karvoja ei pantu päälle päin, vaan vaatteita vuorattiin turkiksilla. Päähineissä, muhveissa ja laukuissa karvat kuitenkin olivat näkyvillä. Taljoista tehtiin myös vuodevaatteita ja istuinten päällisiä; niillä vuorattiin seiniäkin, ja karvainen talja lämmitti mukavasti kylmällä lattialla. Monien turkisten uskottiin aiheuttavan ylpeyttä ja himoa tai sairauksia, mutta lampaannahat olivat turvallisia. – Yksi Klemettilän turkiseläinten joukossa mainitsema otus, ”unikeko”, lienee pähkinähiiri.

Suhtautuminen eri turkiksiin vaihteli kovasti keskiajan mittaan. Eri auktoriteettien asenteet olivat jopa ristiriitaisia. Pohjimmiltaan mikä tahansa turkisasu saatettiin tulkita näkyväksi merkiksi ihmisen langenneesta tilasta. Kirkonmiehet ja moralistit liittivät turkikset turhamaisuuteen, ylpeyteen ja hekumaan. Toiset taas ajattelivat, ettei turkis sinänsä ollut tuomittava, jos sitä käytettiin suojaamaan kylmältä ja kätkemään kehon muotoja. – Nykyisin paheksutaan erityisesti turkistarhausta.

* * *

Kirjansa lopussa Klemettilä pohtii vielä lyhyesti keskiajan paikkaa eläinten historiassa. Aivan viimeiseksi hän tarjoaa myös lisätietoja kaipaaville hyödylliset kuva- ja kirjallisuusluettelot. Painetuissa alkuperäisteksteissä on englannin-, ranskan, italian- ja latinankielisiä sekä suomeksi Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historia: Suomea koskevat kuvaukset. Tutkimuskirjallisuuden ja muiden tekstien joukossa on eniten englannin- ja ranskankielisiä, mutta myös jokunen saksan-, suomen ja hollanninkielinenkin julkaisu. Ruotsinkielisiä ei tekijä liene etsinytkään.

Kahdeksankymmenen kuvan lisäksi kirjassa on yli 40 tietoiskua. Näistä pienimmät vievät vain ¼ sivusta, mutta suurin kattaa kokonaisen aukeaman; muut ovat siltä väliltä. Laatikoihin on koottu kiinnostavia anekdootteja ja lisätietoja, jotka eivät ole luontevasti istuneet pitkään tekstiin. Kussakin luvussa on 3–7 laatikkoa, jotka on painettu sinapinkeltaiselle pohjalle. Ne osuvat varmasti lukijan silmään, mutta tekevät taiton paikoin varsin levottomaksi.

Vaikka Klemettilä potee huonoa omaatuntoa käyttäessään minkkistoolaansa, toivon hänen pian julkaisevan Federigon haukalle jatko-osan, jossa kerrotaan keskiajan ihmisen suhteesta lehmään, lampaaseen, kissaan, kettuun ja jänikseen, ehkä myös rottaan, hiireen, syöpäläisiin, apinaan ja yksisarviseen.