Mistä ei voi puhua. Kirja uskosta ja uskonnosta ei ole perinteinen tietokirja. Se on samalla kertaa sekä kepeä että painava puheenvuoro, joka on puettu kahden naisen keskustelun muotoon. Nuorempi, Saara, saa Asta-tädiltään lahjaksi ikonin. Hän päättää palauttaa sen, koska ei katso olevansa uskonnollinen ihminen. Palauttamismatkasta muotoutuu keskustelu, jossa mennään syvälle uskonnollisiin peruskäsitteisiin ja perinteisiin.

Asta on kirjailija, jolla on värikäs menneisyys kulttuuriradikaalina. Välillä hän on kadonnut vuosikausiksi läheistensä elämästä eikä kukaan oikein tiedä, missä hän on liikkunut kunnes romaanikirjailijan maine tavoittaa lähisukulaisetkin. Vanhemmiten Asta on eristäytynyt entisestä toveripiiristä, tullut omanlaiseensa uskoon ja erakoitunut. Ikonin lähettäminen sisaren tyttärelle Saaralle on veruke saada tästä oman elämäntarinan kuulija, kenties keskustelukumppanikin. Temppu onnistuu – huolimatta siitä, että juuri omaan siskoonsa, Saaran äitiin Asta ei ole pitänyt mitään yhteyttä.

Alussa tuntuu, että eri sukupolvien naisia erottaa kokonainen valovuosi. Sitten osoittautuu, että Astan ”uskoonhurahtaminen” ei olekaan mikään pikainen takinkääntö, vaan sisältää sellaisia elementtejä, joista Saara kiinnostuu yhä enemmän ja enemmän. Vertauskuvin etenevä tarina, muutamat mystiset kokemukset ja tädin perusteellinen tietämys uskon asioista aiheuttaa sen, että uskollinen kuulija kiinnostuu ja tekee uteliaita lisäkysymyksiä. Keskustelukirjan alaviitteisiin Anna Kontula kirjaa myös kirkkohistoriasta vähemmän tunnettuja henkilöitä ja ajatuksia. Välillä ne tuntuvat hieman päälle liimatuilta.

Päähenkilöiden äärimmäinen ”fiksuus” ja älykkyys lyö myös silloin tällöin korville. Riitaa ei saada aikaan, vaikka alussa niin kaukana ollaankin, ja keskustelun kuluessa Saara ikään kuin ”valaistuu” sen tietomäärän kautta, minkä kohteeksi dialogissa joutuu. Oikeastaan kysymys ei ole niinkään dialogista kuin Astan yksinpuhelusta, jossa poukkoillaan uskon kysymyksistä ja kokemuksista toiseen.

Mystiset ajatukset alkukirkosta, Pietarin ja Maria Magdalenan ”koulukunnista” saavat Saaran lopulta tokaisemaan: ”Kuulostaa Da Vinci -koodilta.”

Totta. Hieman Da Vinci -koodin kehittelyltä vaikuttaa välillä koko keskustelu. Mistä ei voi puhua-pamfletti on silti omintakeinen puheenvuoro uskon asioista – tavallaan naisen ja tasa-arvon asialla myös uskontokysymyksissä. Kontulan oma tausta näkyy siinä, että mukana on myös pohdinta tieteen ja uskon suhteesta.

Keskustelu päättyy siihen, että ikoni kuitenkin palautetaan; se jää Asta-tädin luokse.

Mutta: ”Vain siksi aikaa, että löydän sille paikan”. Näin Saara, kenties Anna Kontulan alter ego (?), jättää uskolle / uskonnolle portin avoimeksi myös tutkijan elämässä.

”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava” on se wittgensteinilainen umpikujapäätelmä, jonka tabun Kontula tahtoo selväsanaisella pamfletillaan rikkoa. Hän onnistuu siinä ainakin kielen puolesta, mutta myöntää itsekin jälkisanoissaan, että kokemuksellinen usko kuuluu niihin ilmiöihin, joita on sen yksilöllisestä merkittävyydestä huolimatta vaikea pukea sanoiksi…