Kirja suvun naisten muistolle

Suvun monet vaatetustyöläiset lienevät innoittaneet Tulsan yliopiston historian professorin, Christine Ruanen tarttumaan haastavaan aiheeseen, Venäjän muodin ja vaatetusteollisuuden vaiheisiin teoksessaan The Empire’s New Clothes: A History of the Russian Fashion Industry 1700–1917. Hän on kirjoittanut aihepiiristä useita teoksia jo aikaisemmin ja käsitellyt niissä mm. vaatetuksen politiikkaa, muotilehdistöä ja eurooppalaista muotia Venäjällä. Lisäksi hän on kirjoittanut teoksen Gender, Class, and the Professionalization of Russian City Teachers 1860–1914 (1994).

Vaikka The Empire’s New Clothes on ilmestynyt jo viisi vuotta sitten, se on edelleen tuoretta luettavaa, enkä malta olla arvioimatta sitä, kun sen kerran käsiini sain. Johdannossa Ruane selvittää keskeisiä käsitteitä – dress, clothing, fashion, costume – joilla on osin päällekkäisiä merkityksiä. Suomeksi voidaan puhua puvusta, asusta, vaatetuksesta ja muodista sekä talonpoikaisesta kansanpuvusta. Hän luo taustaa varsinaisille käsittelyluvuille pohtimalla muodin yhteyksiä etnisyyteen, statukseen, sukupuoleen ja kapitalismiin. Pietarin puku-uudistuksesta lähtien Ruane kirjoittaa muotiteollisuuden synnystä, ompelun sukupuolesta, valmisvaatteiden kehityksestä, muotilehdistä ja vaateostosten teosta. Hän valottaa myös vaatetuksen ja kansallisen identiteetin yhteyksistä sekä muodin, työn ja politiikan suhteita. Lopuksi hän selvittää muodin vastustamista.

Ruanen mukaan muotiteollisuuden merkitystä kapitalismin synnyssä on pitkään väheksytty eikä hitaasti mekanisoituneiden ompelimojen osuutta taloudessa ole laskettu, sillä alan tilastot ovat koko Euroopassa hyvin puutteellisia. Niistä puuttuvat esimerkiksi lukuisien laittomien työpajojen tuotantomäärät, koska niitä ei ole viranomaisille annettu, eivätkä kaikkien laillistenkaan ompelimojen tiedot ole säilyneet. Mutta pienet käsityöpajat olivat kehityskulussa tärkeitä; juuri niissä tapahtui työteliäs vallankumous (industrious revolution) jo ennen teollista vallankumousta (industrial revolution). Alan merkitys kasvoi 1800-luvun puolivälistä lähtien, kun valmisvaatteita alettiin kehittää. Ruane onnistuu luomaan kuvaa Venäjän vaatetusteollisuudesta kapitalismin osana niukkojenkin lähteiden avulla. Vähäisten tilastojen ohella hän käyttää yksittäisten yritysten ja työläisten järjestöjen asiakirjoja, muistelmia, postimyyntiluetteloita ja muotilehtiä sekä talouselämän, työväestön, muodin ja vaatetuksen historia koskevia teoksia. Kaiken kaikkiaan hän hahmottelee uskomattoman kiintoisan kuvan Venäjän muotiteollisuuden kahdesta ensimmäisestä vuosisadasta.

Pietarin puku-uudistus ja Venäjän vaatetusteollisuuden synty

Kuva: Naisia Rjazanista, Voronetsin kuvernementista, sekä suomalainen nainen Pietarin kuvernementista Braun & Schneider, The History of Costume,  c.1861-1880. Plate 125d – Late Nineteenth Century – Russian Folk Dress.

Kun tsaari Pietari I (1672–1725) pyrki 1700-luvun alussa tekemään Venäjästä länsimaisen sivistysvaltion, puku-uudistus kuului olennaisena osana hänen reformiinsa. Hän toi länsimaisen muodin maahan ja määräsi, että hovi- ja virkamiesten, kaupunkilaisten ja maalaisaatelin oli pukeuduttava länsimaisittain sekä työssä että kotonaan. Hän leikkautti pitkät parrat ja kielsi käyttämästä pitkää venäläistä kauhtanaa, joka kätki vartalon muodot. Hän määräsi peruukin sekä miehille että naisille. Talonpojat ja papisto saivat pitää entisiä asujaan maaseudulla. ”Sivistyneet” saattoi siis erottaa pukunsa perusteella ”takapajuisista”. Kulttuurisesti ja kansallisuuksiltaan monenkirjavassa maassa vaatetus oli siihen asti osoittanut etniset ja heimoerot. Se oli erottanut tataarit, suomalaiset, baltit ja puolalaiset ortodoksisista slaaveista, joissa myös oli monia eri ryhmiä. Mutta muoti alkoi tasoittaa eroja myös Venäjällä, kuten se oli tehnyt Länsi-Euroopassa jo 1300-luvulta alkaen.

Eliitti omaksui innokkaasti länsimaisen muodin, ja julkisuudessa kaikki esiintyivät sen mukaisissa asuissa, vaikka olisivatkin käyttäneet perinteisiä pukimia kotonaan. Vuonna 1703 perustettu uusi pääkaupunki, Pietari, loi länsimaisine arkkitehtuureineen loisteliaan taustan eurooppalaisen muodin ja tapojen esittelemiselle. Uudistuksessa olivat keskeisiä univormut, joita käyttivät upseerit mutta myös valtion virkamiehet. Miesten sosiaalinen status näkyi juuri virkapuvusta, eikä sitä määrittänyt enää syntyperä vaan virka-arvoluettelo, sillä Pietari antoi aatelismiehille kaksi uramahdollisuutta, upseerin tai valtion virkamiehen. – Valtion univormuja käytettiin keisarikunnan loppuun asti. 

Kuva: Venäläisiä hoviunivormussa n. 1908

Vaikka rikkaat venäläiset ostivat laadukkaita kankaita ja pukuja Pariisista ja Lontoosta, Pietari itse pukeutui vain kotimaisista kankaista tehtyihin vaatteisiin. Hän vaati Venäjää tuottamaan itse tekstiilinsä, jottei se olisi riippuvainen eurooppalaisista tuottajista. Hän määräsi villaa käytettäväksi armeijan univormuihin, silkkiä hovipukuihin ja pellavaa laivaston purjeisiin. Näin yrittäjiä innostettiin ja pakotettiin tekstiilien tuottamiseen – aluksi talonpoikien tuvissa ja vähitellen isoissa tehtaissa. Materiaalien tarve oli valtava. Ennen 1700-lukua venäläiset olivat muiden eurooppalaisten tavoin pukeutuneet pellavaan, villaan ja turkiksiin, ylimykset myös kalliiseen silkkiin, jota oli tuotu Persiasta, Kiinasta ja Italiasta. 1800-luvun kuluessa puuvilla syrjäytti pellavan koko Euroopassa ja villa halvempana ja helppohoitoisempana korvasi lampaannahan talvivaatteissa. Puuvillan tuottajana Venäjä oli 1800-luvun lopulla neljäs Ison-Britannian, Saksan ja Yhdysvaltojen jälkeen.

Kun Venäjän oma tekstiilituotanto saatiin käyntiin, tehtaista tulvi vaatimattomia kankaita kotimarkkinoille. Juuri tämä halpojen puuvilla-, villa- ja silkkikankaiden mahtava tuotanto oli tärkeää vaatetusteollisuuden kehityksen kannalta. Hallitus tuki oman maan tuotantoa suosimalla tilauksissaan venäläisiä valmistajia ja asettamalla protektionistisia tullimaksuja tuontitekstiileille. Kiinnostava esimerkki venäläisten nopeasta reagoinnista muodin muutoksiin ovat skottiruutuiset kankaat, jotka tulivat suureen huutoon 1800-luvun puolimaissa. Venäläisetkin alkoivat pian valmistaa niitä, ja kauppa kävi.

Vaatteiden tekemisessä tarvittiin kankaiden lisäksi myös ompelutaitoa. Siksi Englannista, Saksasta, Ranskasta ja myös Pohjoismaista houkuteltiin Venäjälle räätälimestareita, jotka vakiinnuttivat ammattikuntalaitoksen toiminnan. Vielä 1800-luvun alussakin neljäsosa mestareista oli ulkomaalaisia, ja heillä oli hyvä maine. Valmisvaateteollisuuden rakenne erosi räätäleiden oppipoika–kisälli–mestari-järjestelmästä siinä, ettei työntekijöiltä vaadittu vuosien ompeluoppia, mutta hikipajojen työolosuhteet eivät olleet sen paremmat kuin käsityöläisten ompelimoidenkaan.

Kuva: Romanovien perhe

Ompelemisen sukupuolittuneisuus

Vaikka räätälit olivat miehiä ja tekivät paljon vaatteita, ompeleminen katsottiin Venäjälläkin nimenomaan naisten työksi. Ompeleminen ja muutkin langoilla ja kankailla tehtävät käsityöt pantiin tyttökoulujen opetusohjelmaan. Esimerkiksi Katariina II Suuren (1729–1796) vuonna 1764 perustamissa kouluissa opetettiin aatelistytöille koruompelua ja pitsin tekemistä; porvaristytöille neuvottiin leninkiompelua, neulomista, kutomista ja keittiötaitoja. Tausta-ajatuksena oli, että porvaristytöt voivat tällaisen ammattikasvatuksen ansiosta hankkia myöhemmin elantonsa yläluokan kodinhoitajana tai ainakin kunnostautua vaimona ja äitinä. Myös orpolastenkotien kouluissa, joita hyväntekeväisyysyhdistykset 1800-luvun alkupuolella perustivat, opetettiin tyttöjä tekstiilityöntekijöiksi: ompelijoiksi, leninkiompelijoiksi, neulojiksi ja koruompelijoiksi. Myös kaikissa valtion kouluissa, joita alettiin perustaa 1860- ja 1870-luvulla, tytöille opetettiin ompelua. Ompeluun assosioitiin rauha ja harmonia, kärsivällisyys, vaatimattomuus, passiivisuus, ahkeruus ja hyveellisyys.

Ruanen mukaan ompelemisen sukupuolittuminen merkitsi käsityötaidon väheksymistä. Naisten oletettiin osaavan ommella ”luonnostaan”, ilman vuosien harjoittelua. Naisten ompelemista ei nähty varsinaisena ammattina. Siksi siitä ei tarvinnut maksaa yhtä paljon kuin räätälien työstä. Myös ompelijoiden status oli alhaisempi. Ompelemisen arvostuksen lasku auttoi myös vaatetusteollisuuden kehittämisessä. Tekninen edellytys oli kuitenkin ompelukone; näistä ensimmäiset tuotiin Venäjälle 1860-luvulla. Useiden merkkien joukossa Singer menestyi parhaiten erinomaisen markkinointijärjestelmänsä ansiosta. Tietenkin räätälit ostivat koneita, mutta Singer pyrki myymään koneitaan erityisesti kotikäyttöön, siis naisille. Alkuun koneet tuotiin Skotlannin ja Yhdysvaltojen tehtailta, mutta vuonna 1897 Moskovan lähelle Podol’skiin perustettiin tehdas, jossa valmistettiin lähes kaikki kotikoneet; erikoiskoneet tuotiin edelleen USA:sta. Koneiden ansiosta vaatteiden valmistus nopeutui huomattavasti, sillä kone tikkasi saumoja 30 kertaa nopeammin kuin käsinompelija. Sähköleikkuri ja napinläpikone lyhensivät pukimien tekoaikaa vielä entisestään.

Valmisvaatteiden nousu

Vaatteiden kysynnän kasvaessa räätälimestarit alkoivat jo 1700-luvulla jättää vaatteiden viimeistelyn – napit, napinlävet, helmapäärmeet – pienipalkkaisille itseoppineille ompelijoille. Nämä tekivät työn kotonaan. Vielä edullisempia muotipukujen kopioita tuottivat suuret vaatekaupat. Ne tilasivat ompelun alihankkijoilta, ja nämä taas teettivät vaatteet valmiiksi leikatuista osista ompelijoilla, jotka työskentelivät kotonaan tai suurissa vuokrahalleissa. Palkka maksettiin kappaleittain. Määrä oli tärkeä, laadulla ei ollut väliä. Kovin istuvia valmisvaatteet eivät voineet olla, sillä niitä ommeltiin aluksi vain kolmea kokoa: pieniä, keskikokoisia ja suuria. Mutta pian oli kokovalikoimaa laajennettava. 

Varsinkin saksalaisia ja itävaltalaisia vaatekauppiaita asettui Moskovaan ja Pietariin erityisesti vuodesta 1882 lähtien, kun Venäjä määräsi korkeita tullimaksuja tuontivaatteille suojellakseen omaa teollisuuttaan. Menestyvät kauppiaat perustivat lisää kauppoja pienempiinkin kaupunkeihin ja alkoivat harjoittaa postimyyntiä läntiseen tapaan. Venäläiset kauppiaat omaksuivat nopeasti ulkomaalaisten keinot ja asiakkaita houkutellakseen antoivat kaupoilleen vieraskielisiä nimiä, kunnes vuonna 1879 pelkästään vieraskieliset kyltit kiellettiin. Valmisvaatteet olivat halvempia kuin räätälin tai ompelijattaren mittatilaustyönä tekemät, ja ne tarjosivat keskiluokalle, työläisille ja talonpojille ainakin periaatteessa mahdollisuuden hankkia muotivaatteita ja osoittaa niiden avulla modernia identiteettiään.

Naisasian rantautuessa Venäjälle 1800-luvun puolivälissä keskusteltiin vain eliitin naisten mahdollisuuksista palkkatyöhön, ja vasta 1880-luvulla alettiin puhua siitä, sopiiko palkkatyö rahvaan naisille. Nimenomaan maalaisnaisten pelättiin emansipoituvan muotiteollisuudelle tekemässään palkkatyössä, ja heitä yritettiin saada takaisin perinteisten käsitöiden pariin. Myös naisten ammattikoulutuksesta keskusteltiin 1800-luvun lopulla. Mutta kun naisten ja miesten ammattikoulutus haluttiin pitää erillään kilpailun välttämiseksi, naisille jäi vai ompelutyö. Vuonna 1885 yli kolmasosa työläisnaisista oli tekstiiliteollisuuden palveluksessa.

Keisarillisen Venäjän muotilehdistö

Luku muotilehtien kehityksestä ja keskinäisestä kilpailusta on mielenkiintoinen. Lehdet liittyvät olennaisesti Venäjän valmisvaateteollisuuden kehitykseen, ja Ruane kirjoittaa niistä perusteellisesti vuoden 1791 ensimmäisestä lehtiyrityksestä alkaen. Venäläisten muotilehtien aika alkoi kuitenkin vasta 1830-luvulla, jolloin Pietariin perustettiin useita lehtiä. Nämä kaikki oli suunnattu eliitille, ja ne kilpailivat tilaajista ranskalaisten lehtien kanssa – ja jäljittelivät niitä. Venäläiset lehdet käsittelivät sekä Pietarin että Pariisin muotia ja antoivat ajankohtaista tietoa tyyleistä ja tyylittömyyksistä. Rahoituksensa lehdet saivat tilauksista mainoksista. Jo noissa varhaisissa lehdissä oli kaavoja sekä ompelu- ja neuleohjeita. On kiintoisaa, että julkaisijat olivat sekä naisia että miehiä.

Selvästi venäläinen moderni muotilehti syntyi 1870–1917. Osa julkaisuista oli suoria käännöksiä saksalaislehdistä, mutta Nikolai Alovertin vuonna 1884 perustama ”Muodin Airut” väitti välittävänsä muotiuutisia suoraan Pariisista, ei Berliinin kautta. Uusien lehtien julkaisijat olivat kirjapainoalan miehiä, eivät niinkään muodin asiantuntijoita. He investoivat sekä muoti- että muihinkin lehtiin. Naiset taas käänsivät ja kirjoittivat juttuja, oikolukivat ja sitoivat sekä toimittivat lehtiä, mutta eivät saaneet tehdä painotyötä. Lehtien välinen kilpailu oli kovaa, ja useat julkaisut jäivät lyhytaikaisiksi, mutta muutama menestyi hyvin. Lehdistä tehtiin halpoja painoksia, jotka oli suunnattu mm. leninkiompelijoille, ja kalliimpia, enemmän kuvia sisältäviä painoksia varakkaammille lukijoille. Tilaajista ei tiedetä, mutta 1870-luvulta lähtien lehdet tähdättiin kaikille lukutaitoisille naisille, ei pelkästään eliitille. Lehdet jakoivat informaatiota, mutta ne myös muokkasivat lukijoiden makua. 

Alusta lähtien muotilehtien tekstit ja kuvat olivat sensuurin hampaissa. Pyhä Synodikin puuttui välillä julkaisemiseen. Kun hallituksen sensuuri päättyi vuonna 1905, venäläiset muotilehdet olivat jokseenkin samanlaisia kuin länsieurooppalaiset lehdet, joista ne olivat riippuvaisia kuvahankintojensa vuoksi. Värikuvasivujen maahantuominen ja painattaminen oli vaikeaa ja kallista, joten kuvitus nosti julkaisujen hintaa. Lokakuun 1917 vallankumous katkaisi muotilehtien julkaisemisen kokonaan.

Venäläisten vaateostokset 

Vaatteiden hankkimiseen oli monia mahdollisuuksia. Eliitti hankki pukimensa Pietarin tai Moskovan ulkomaalaisilta räätäleiltä ja pukuompelijoilta tai keskikaupungin siisteistä, lämpimistä ja valoisista länsimaisista liikkeistä (magazin), joissa hinnat olivat kiinteitä ja joiden myyjät olivat muodikkaasti pukeutuneita. – Jo 1600-luvulla olivat ensimmäiset länsiomaiset kauppiaat asettuneet Moskovaan, mutta kun Pietarista tuli pääkaupunki, se houkutteli heitä. Myös muihin kaupunkeihin asettui ulkomaalaisia. – Rahvas osti vaatteensa venäläisten omistamista kaupoista (lavka) hieman kauempana keskustasta tai ihan laitakaupungilta. Halpoja venäläisiä vaatteita myytiin myös toreilla ja markkinoilla. Kirpputoreilta sai vielä halvempia käytettyjä vaatteita. Katettuja kauppakäytäviä, joissa oli vieri vieressä erilaisia myymälöitä ja ravintoloita, ruvettiin rakentamaan 1800-luvun alkupuoliskolla. Ensimmäiset länsimaiset ja venäläiset tavaratalot perustettiin 1860-luvulla.

Venäläisessä kulutuskulttuurissa oli omat piirteensä. Ostotapahtuma länsimaisessa kaupassa oli ennustettava, nopea, persoonaton ja säntillinen. Venäläinen ostaminen kesti kauan, ja sen lopputulos oli ennustamaton. Kaupantekoon kuului paljon neuvottelua ja tinkimistä, eikä lavkoista ollut lupa poistua ostamatta. Tavarataloissa ihmiset saattoivat kulkea vain katselemassa. Vaateostoksia tehtiin pitkään myös luottokaupalla, mutta 1800-luvun jälkipuoliskolla käteismaksu yleistyi.

Jo 1800-luvun puolivälissä muuallakin kuin Pietarissa ja Moskovassa oli länsimaisia kauppoja, joten maaseudullakaan asuvien ei tarvinnut matkustaa kovin kauas muotivaatteiden takia. Postikuljetuksen kehittyessä länsimaiset kauppiaat aloittivat myös postimyynnin. Vanhimmissa säilyneissä katalogeissa 1860-luvulta luetellaan tuotteet ja hinnat; 1880-luvun luetteloissa on jo muutamia kuvia ja 1900-luvun luetteloissa on lähes joka tuote kuvattu. Hienoimmat katalogit olivat kuin muotilehtiä.

Vaatteet ja kansallinen identiteetti

Vaatetuksella voi ilmaista ryhmään kuulumisensa tai ryhmän hylkäämisen. Pietari Suuri halusi, että venäläiset osoittavat pukeutumisellaan kuuluvansa eurooppalaisiin eikä mihinkään moukkamaisten raakalaisten joukkoon. 1840-luvulle tultaessa Venäjällä oli kolmenlaista väkeä: osa käytti läntistä muotipukua eikä uskonut sen uhkaavan venäläisyyttä, osa yhdisti läntisen ja venäläisen asun käytön ja osa pitäytyi perinteiseen venäläiseen asuun. Vuosisadan edetessä ilmaantui yhä enemmän erilaisia ryhmiä, jotka käyttivät vaatteita viestinä. Aleksanteri II:n (hall. 1855–1881) uudistusten jäätyä puolitiehen pettyneet nihilistit pukeutuivat länsimaisten boheemien tavoin. Talonpoikia kosiskelevat sosialistit käyttivät kirjottuja paitoja ja tunkivat housunlahkeet saappaisiin. Kirjailija Leo Tolstoi (1828–1910) ei ollut nihilisti eikä sosialisti, mutta käytti talonpoikaista asua. Tehdastyöläiset sekoittivat vaatetuksellaan sosiaalisia rajoja: pitivät osin länsimaisia (valmis)vaatteita, osin venäläisiä vaatekappaleita. Radikaalit naiset vastustivat patriarkaalisuutta ja käyttivät yksinkertaista länsimaista asua, mutta hylkäsivät koristeellisen muotipuvun ja perinteisen venäläisen puvun.

Euroopan sivistyneistö löysi 1800-luvun puolimaissa kansan. Syntyivät kansalliset tieteet, jotka tutkivat kansan menneisyyttä. Venäjälläkin etnografit kokosivat kansanpukuja, joiden oletettiin heijastavan aitoa venäläisyyttä. Sivistyneistö oli huolissaan rahvaan vaatetuksen muutoksista, mutta tutkijat osoittivat, ettei kansanpuku ollut ennenkään pysynyt samana. Yksi tutkija totesi, että venäläinen kansapuku on suomalaisten, persialaisten ja intialaisten kulttuurielementtien sekoitus eikä mitään puhtaasti venäläistä pukua ole olemassakaan. Toinen löysi venäläisten puvulle ja elämäntavoille esikuvia skyyttalaisten ja bysanttilaisten kulttuurista. Aleksanteri III (hall. 1881–1894) ”venäläisti” armeijan eurooppalaistyylisen univormun pitkällä kauhtanalla, saappaisiin tungetuilla pussittavilla housuilla ja korkealla lampaannahkahatulla. 1800-luvun jälkipuoliskolla myös lukuisat venäläiset oopperat vaikuttivat pukeutumiseen: naisten asuihin lisättiin pitsejä ja koruompeleita.

Myös Nikolai II (hall. 1894–1918) osallistui kansallisen identiteetin ilmaisemiseen – ylellisin mutta lähinnä surkuhupaisin keinoin. Hän näet järjesti vuonna 1903 laskiaisviikolla suuret juhlat Pietarin kaupungin 200-vuotisjuhlan kunniaksi. Luistelu Nevan jäällä ja mäenlasku sekä nukke- ja katuteatteri toivat eri kansanluokat samoihin huvituksiin. Mutta hovin kahdet pukutanssiaiset olivat vain eliitin juhlia, teatraalisia spektaakkeleita. Pietari Suurta inhoava Nikolai määräsi tanssiaisten pukukoodiksi 1600-luvun ja esiintyi itse Pietarin isän, tsaari Aleksein raskaassa ja ylellisessä puvussa. Keisarinna Aleksandra kantoi päässään Aleksein ensimmäisen puolison Marian painavaa kruunua sekä vaatteita, jotka tihkuivat helmiä ja jalokiviä. Vieraiden puvut olivat teatterista hankittuja tai taiteilijoiden suunnittelemien mukaan teetettyjä. Anakronismi kukki: 1600-luvun ”aitovenäläisiin” asuihin pukeutuneet miehet ja naiset tanssahtelivat valssin, katrillin ja masurkan tahdissa barokkityylisessä talvipalatsissa, jossa ohjelma sekoitus länsimaista ja venäläistä taidetta. 

Venäläiseen muotiin antoi panoksensa myös venäläinen baletti, joka vieraili vuosina 1909–1914 Pariisissa saavuttaen suurta menestystä Lev Bakstin värikkäissä ja liehuvissa puvuissa. Nämä vapauttivat naiset korsetin ja tiukkojen kankaiden tyranniasta ja  sallivat heidän liikkua vapaammin. Jopa ranskalainen muotisuunnittelija Paul Poiret otti vaikutteita Bakstin puvuista ja vieraili Pietarissakin tutustumassa venäläisten suunnittelijoiden työhön.

Kuva: Léon Bakst, Kleopatran puku Ida Rubinstainille 1909.

Työläisten unelmat paremmasta maailmasta

Vaatetustyöläisten haaveet liittyivät varsin konkreettisiin asioihin, palkkaan ja työaikaan. Mutta heiltä puuttui keinoja unelmien toteuttamiseksi, kunnes 1800-luvun jälkipuoliskolla yhä useammat tutustuivat sosialistisiin aatteisiin radikaalin sivistyneistön välityksellä. Lakot, protestit ja ammattiyhdistysliike tunkeutuivat vaatetustyöläistenkin ajatusmaailmaan. Radikaalien intellektuellien mielestä alempia luokkia piti kouluttaa ja organisoida toimijoiksi vallankumouksessa, jotta keisari voitaisiin syrjäyttää.

Ensimmäinen lakko, josta Ruane on löytänyt tietoja, toteutui toukokuussa 1870, kun erään suuren pietarilaisen leninkiompelimon naistyöntekijät sekä usean pikkuyrityksen ompelijat vaativat palkankorotusta ja kahta vapaapäivää viikossa. He jopa tiedottivat ongelmistaan lehdille. Lakon tuloksista ei ole tietoa, mutta Ruane arvelee työnantajien myöntyneen joihinkin vaatimuksiin välttääkseen enempää julkisuutta.

Vuosisadan loppua kohti vaatetustyöläisten järjestämiä levottomuuksia esiintyi yhä enemmän, ja juutalaiset olivat niissä keskeinen ryhmä. 1890-luvulta lähtien juutalaiset työläiset liikehtivät Liettuan ja Valko-Venäjällä. He saivat innoitusta juutalaisopiskelijoilta, jotka halusivat levittää sosialistisia aatteita. Opiskelijat muodostivat opintopiirejä mm. Valko-Venäjän eteläosiin Gomeliin, mihin tehtailijat olivat perustaneet hikipajoja, sillä siellä oli saatavilla paljon ammattitaitoista työvoimaa, kun Moskovasta 1891 karkotetuista juutalaisista käsityöläisistä suuri osa oli asettunut kaupunkiin. Propagandan viesti alkoi mennä perille, kun opiskelijat vaihtoivat valistuskielensä venäjästä jiddišiksi.

Työpäivän pituus oli ompelijoiden pääasiallinen tyytymättömyyden aihe. He vaativat 12 tunnin työpäivää ja ateriataukoja. Lakkoja järjestettiin isoissa työpajoissa kevään ja syksyn sesonkiaikoina. Myös ammattiyhdistyksen perustaminen alkoi kiinnostaa. Vuonna 1897 juutalaiset perustivat Venäjän ja Puolan työläisten yleisen unionin, ”Bund”in. He olivat uskollisia kansainväliselle työväenliikkeelle, vaikka korostivat myös etnisiä yhteyksiä. Venäjän hallitus oli epäluuloinen yhdistystoimintaa kohtaan, mutta työläiset tajusivat, että oli muodostettava koko maan kattava organisaatio, jolla olisi riittävästi painostusvoimaa.

Vuosi 1905 merkitsi Venäjällä sivistyneistön, talonpoikien ja työläisten liikehdintää. Pitkin vuotta vaatetustyöläisetkin järjestivät lakkoja, kunnes lokakuussa puhkesi yleislakko. Koska vaatetusalalla oli monenlaisia työläisiä, yhteisymmärrystä yhteisestä unionista oli vaikea saavuttaa. Kun ammattiyhdistysten perustaminen sallittiin maaliskuussa 1906, se onnistui. Lakkoileminen ei kuitenkaan loppunut. Naisia oli vaikea rekrytoida vaatetustyöläisten liittoon ja muihinkin ammattiyhdistyksiin, sillä naisten palkat olivat alempia kuin miesten eikä heillä sen vuoksi ollut varaa lakkoilla. Ruane selostaa yksityiskohtaisesti erityisesti Pietarin ja Moskovan työläisten taistelua parempien työehtojen puolesta. Työläisten kansainvälinen solidaarisuus näkyi mm. siinä, että Pietarin lakkoilijat saivat avustuksia Pariisista asti. Ennen maailmansodan syttymistä ei mitään olennaisia muutoksia kuitenkaan saatu aikaan.

Taistelu muodista

Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Venäjällä taisteltiin muodista kahdella rintamalla: toisaalta nationalistit ja modernistit kiistelivät edelleen siitä, miten modernien venäläisten miesten ja naisten tulisi pukeutua, toisaalta hallitus ja liike-elämän johtajat kamppailivat ulkomaisten liikeyritysten kanssa siitä, kuka saisi johtaa muotiteollisuutta. Radikaali intelligentsija kieltäytyi noudattamasta muodin määräyksiä ja laati omia muodinvastaisia julkilausumiaan. Feministit – äänekkäimmät kriitikot – julistivat, ettei naisten pitänyt käyttää muotia, joka vahingoitti ruumista. Siksi oli luovuttava korseteista, pitkistä helmoista ja korkeakorkoisista kengistä. Konservatiivit – niin naiset kuin miehetkin – puhuivat perinteisen venäläisen asun puolesta ja naisen vapauttamisesta muodin ikeestä. Läntisen muodin kannattajat kutsuivat apuun Lev Bakstin, joka kirjoittikin vuonna 1914 kaksi artikkelia omista käsityksistään. Hän vaati naisilta ”täysin emansipoituneen androgyynin” ulkonäköä.

Kun sota sitten syttyi, se teki muodista epämuodikasta ja kerskakulutuksen symbolin. Paperipula pakotti useat muotilehdet lopettamaan julkaisutoimintansa. Ranskalaisten muotikuvien sijaan koetettiin saada englantilaisia, ja valokuvia alettiin käyttää. Vaatteiden värit muuttuivat hillityiksi, jopa synkiksi. Univormujen teosta tuli valtava liiketoiminta, ja ompelutöihin palkattiin yhä enemmän naisia, joille maksettiin pienempää palkkaa kuin miehille, koska he olivat muka ammattitaidottomia tai puolitaitoisia.

Venäläinen vaatetusteollisuus oli rakennettu ranskalaisen, saksalaisen, itävaltalaisen ja amerikkalaisen pääoman sekä käsityöläisten, teknologian ja keksintöjen avulla, mutta sodan aikana kaikista ulkomaalaisista haluttiin päästä eroon. Saksalaisvastaisuutta oli esiintynyt jo aikaisemminkin, mutta nyt saksalaisista tehtiin syntipukkeja hintojen nousuun, tavarapulaan ja inflaatioon. Huippunsa se saavutti keväällä 1915, kun venäläiset olivat kärsineet pahoja tappioita rintamalla. Moskovassa saksalaisten väitettiin aiheuttaneen koleratapauksia saastuttamalla veden, ja sähkönjakelun rajoittamisen katsottiin olevan heidän sabotaasiaan.

Jo ennen kuin ulkomaalaiset oli hallituksen määräyksen mukaan määrä likvidoida, kansalaiset ottivat oikeuden omiin käsiinsä. Toukokuussa 1915 he ryöstelivät ja hävittivät länsimaisia liikkeitä, ennen kaikkea suurimman vaatekauppiaan Mandlin liikkeitä, mutta siinä sivussa tuhoutui myös venäläisten kauppoja. Tihutöiden seurauksena tuhansilta meni työpaikka. Myös Singerin toiminta raunioitettiin. Yhtiötä syytettiin mm. vakoilusta, monopoliasemasta ja venäläisten työläisten hyväksikäytöstä. Liike oli tosiaan ainoa toimiva ompelukoneliike vuonna 1915, mutta se oli ollut venäläinen jo vuodesta 1897 ja toimitti suuria tilauksia armeijalle. Häiriöt aiheuttivat taas tuhansien työpaikkojen menetyksen. Singer sulki lopulta kaikki vähittäismyymälänsä vuonna 1917 ja lopetti tehtaansa vuonna 1919.

Venäjän hallitus ja liike-elämän johto ei välittänyt, vaikkeivät tavalliset ihmiset saaneet valmisvaatteita eivätkä ompelukoneita. Niille oli tärkeää vapautua ulkomaalaisista. Ne kuvittelivat, että sodan jälkeen venäläiset yritykset pystyisivät venäläisten tekstiilien, koneiden ja työvoiman avulla täyttämään sen aukon, jonka ulkomaalaisten yrittäjien hävittäminen oli jättänyt, ja luomaan todella kansallisen vaatetusteollisuuden, jossa vallitsisivat terveelliset ja turvalliset työolot. Kuvitelmien toteuttaminen osoittautui kuitenkin odottamattoman vaikeaksi.

Onnistuiko Pietarin uudistus?

Pietari Suuren puku-uudistus onnistui Ruanen mielestä, vaikka monenlaisia vastoinkäymisiä ilmaantui. 1700-luvun lopulla venäläinen eliitti asui eurooppalaisissa palatseissa ja kaupunkitaloissa, pukeutui uuden muodin mukaan ja puhui ranskaa. Sadan vuoden kuluttua työläiset ja talonpojatkin ostivat eurooppalaismallisia valmisvaatteita. Venäläinen kansanpuku oli jäänyt vain erityistilaisuuksien asuksi. Jopa vuonna 1917 valtaan nousseet bolshevikitkin loivat oman venäläisen muotipukunsa eurooppalaisen puvun pohjalta. –

Kaksi sataa vuotta ei liene pitkä aika Venäjän kaltaisessa maassa. Mutta vaikka kansalaisten pukeutuminen onkin muuttunut, on ehkä odotettava toiset kaksi sataa vuotta, ennen kuin venäläinen mentaliteetti muuttuu eurooppalaiseksi. – Ruane kirjoittaa muuten koko ajan ikään kuin Venäjä ei kuuluisi Eurooppaan.

The Empire’s New Clothes  on näyttävä teos, ja se tarjoaa upean retken naapurimaan menneisyyteen, mutta jotakin pientä huomautettavaa kirjasta löytyy. Ensinnäkään se ei sisällä kirjallisuusluetteloa, mutta asiasta kiinnostunut lukija löytää venäjän- ja englanninkieliset lähteet ja tutkimukset teoksen loppuun sijoitetuista viitteistä. Nimi- ja asiahakemiston avulla löytyvät myös englanninkieliset hakusanat, mutta valitettavasti ei lukuisia venäjänkielisiä. Venäläiset nimet ja julkaisut on translitteroitu englannin mallin mukaan; niitä ei siis ole painettu kyrillisin kirjaimin edes sulkeisiin.

Jos lukijalle ei riitä keisarillisen Venäjän pukukulttuuri, hän voi tutustua venäläisten pukeutumiseen ensimmäisen maailmansodan jälkeisenä aikana esimerkiksi näiden englanninkielisten teosten avulla, vaikka ne onkin kirjoitettu viime vuosituhannella: Zaletova, Lidya et al.: Revolutionary Costume: Soviet Clothing and Textiles of the 1920s (1989); Strizhenova, Tatiana: Soviet Costume and Textiles 1917–1945 (1991).