Fantasia on kirjallisuudenlaji, joka luonteelleen tyypillisesti on syntynyt monta kertaa. On ehdotettu, että fantasiagenre sellaisena kuin me sen tunnemme olisi syntynyt reaktiona ensimmäisen maailmansodan kauhuille, tarpeena pelkistää tarinoiden kosmologia hyvän ja pahan taisteluksi. Modernin fantasian isoisänä pidetty englantilainen J.R.R. Tolkien (1892–1973) on tässäkin mielessä lajityypin esikuvallisin edustaja. Tolkien selvisi maailmansodan juoksuhaudoista menettäen kaikki toverinsa, mutta menettämättä brittiläistä sensibiliteettiä kansallisten myyttien arvosta ja arvokkuudesta.

Koska missään muussa lajityypissä ei yksi kirjailija ole niin esikuvallisessa asemassa kuin Tolkien fantasiagenressä, on hänen fiktiomaailmansa ainutkertaisuudelle riittänyt tulkitsijoita niin akateemisista piireistä kuin niiden ulkopuoleltakin. Tolkienin teosten aatehistoriallisesta taustasta väitellyt (2015) oululainen tutkija Jyrki Korpua nostaa uudessa kirjassaan tulkinnan tärkeimmäksi avaimeksi kotimaisen Kalevalan. Korpua perustelee Kalevalan esikuvallisuutta Tolkienin henkilöhistorialla, mutta osoittaa myös usein esimerkein, miten kirjailijan ”mytopoeettinen” maailmanluominen ja -elementit muistuttavat vastaavia myyttejä Lönnrotin Kalevalassa, perimmäisenä taustanaan tietysti suomalainen kansanperinne.

Korpuan Tolkien ja Kalevala on tarkoitettu yleistajuiseksi esittelyksi kokonaisten mytologioiden samankaltaisuuksista. Siksi on perusteltua, että analyysi ei pyri lajitietoiseen kurinalaisuuteen eikä lähdeteosten akateemiseen vertailuun näissä kirjallisissa vastaavuuksissa. Tuloksena on vetävästi kirjoitettu, asiantuntevasti esimerkeillä todisteleva sukellus luomismyyttien erityispiirteistä – joista useimmat kelpaisivat kyllä todisteeksi muihinkin teoksiin kuin Kalevalaan.

Korpuan analyysi ei siis ole vertailevaa kirjallisuudentutkimusta eikä sinä huomioida myöskään niitä kotimaisia fantasiateoksia, jotka ovat ottaneet mallia sekä Tolkienilta että Kalevalasta, vaikka ne jos mitkä olisivat konkretisoineet analyysin tavoitteita suomalaiselle lukijalle. Hieman analyysissä on kiireenkin makua, kun ensisijaisena lähteenä on käytetty välillä suomennoksia, välillä alkukielisiä Tolkienin teoksia. Uusimpia suomennoksia, sen paremmin postuumeja kertomuksia kuin kirjailijaa koskevia tietoteoksia, ei edes mainita. Ehkä kiire johtuu siitä, että tämä Tolkienin kalevalaisuutta juhlistava teos on haluttu julkaista pikaisesti uusimman tolkienilaisen tv-sarjan (Mahtisormukset, 2022) yhteyteen.

Vaikuttavuuden vaikea arviointi

Tulkinnalliset vapaudet Korpua ottaa jo Tolkienin työtapaa esittelevässä johdannossa ilmoittaessaan, että hän uskoo Kalevalan vaikutuksen olleen ”useimmissa paikoissa alitajuista”. Samassa kohtaa johdantoa (s. 37) Korpua rinnastaa Kalevalan yhtä merkittäväksi taustavaikuttajaksi kuin kristinuskon, jonka merkityksestä Tolkienin maailmanrakennukselle onkin kiistelty siitä pitäen, kun hänen pääteoksensa Taru Sormusten herrasta ilmestyi (1954–1955). Miten tällaista ”alitajuista” vaikutusta voi lainkaan analysoida järjestelmällisesti ja miten uskonnon kaltainen ideologinen vaikutus näkyy rivien välissä, sitä Korpua ei avaa.

Vanhemman kirjallisuuden ”vaikutus” uudempaan kirjallisuuteen on ylipäänsä niin mutkikas ja moneen tieteenalaan haarautuva kysymys, että Korpuan olisi toivonut käyttävän edes osan johdannostaan asian pohtimiseen. Kuvailujen varaan jäävät rinnastukset kirjojen välillä pikemminkin heikentävät kuin vahvistavat Korpuan isoa väitettä, että Kalevala oli ”ratkaiseva vaikuttaja” Tolkien fantasiamaailman muotoutumiselle.

Korpuan johtopäätöksistä on suomalaisen lukijan helppo innostua, mutta hänen analyysinsä seuraaminen edellyttää, että lukija tuntee erityistä kiinnostusta Tolkienin mytologian yksityiskohtiin, kuten vaikkapa Tom Bombadil -hahmoon, joka on täysin tuntematon pelkästään Tolkien-filmatisointeja katsoneelle. Analyysit ovat sikäli hyvinkin esseemäisesti assosioivia ja edellyttävät lukijan suopeutta nähdä myyttien rinnastuksissa enemmän kaltaisuutta kuin erilaisuutta. Esimerkiksi viiden sivun mittaista kuvausta Tom Bombadilin laulumahdista seuraa parin rivin muistutus Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannasta, minkä jälkeen samassa kappaleessa hypätään Tolkienin kotkien ja Kalevalan kokkolinnun samantapaiseen käyttöön oman aikansa pelastushelikoptereina.

Kesyttömän epähelleeninen esikuva

Syntyprosessin osalta Korpua käyttää perustelunaan Tolkienin kirjeitä, mutta poimii niistä ”lähtöpisteen” ja ”siemenen” kaltaisia yksittäisiä kehuja Kalevalan merkitykselle. Vastakkaisia argumentteja Korpua näyttää karsineen tietoisesti.

Esimerkiksi Kullervon tarinan uudelleensovittamisessa Korpua kyllä viittaa Verlyn Fliegerin tutkimukseen, mutta tiivistää tämän johtopäätökset siihen, ettei Kalevala kelvannut kokonaisuutena toimimaan ”legendaarion ajatuksellisena mallina”. Koska Fliegerin selitysteos Kullervon tarina on suomennettu (2016), olisi Korpua voinut siteerata sieltä ihan suoraan, että Fliegerin mielestä alkuperäinen suomalaistarina on

hämmentävä sekamelska toisiinsa löyhästi liittyviä episodeja, joissa ihmiset tekevät käsittämättömiä asioita selittämättömistä syistä tai aivan vääristä syistä tai ilman minkäänlaista syytä.

Flieger on siis yhtä ymmällään nuoren Tolkienin innostuksesta Kullervoa kohtaan kuin aiemmatkin tutkijat. Kenties Kalevalassa tärkeintä olikin se, miten pakanallisen karhea sen ihmiskuva on – ”kesyttömän epähelleeninen”, kuten Tolkien itse luonnehti.

Suomenkielen, Kalevalan ja etenkin Kullervon tarun tärkeys Tolkienille ovat tietysti olleet aina esillä kirjailijaa koskevassa tutkimuksessa. Suomenkieleen ja suomalaiseen kansanperinteeseen perehtymistä on pidetty eksoottisena todisteena siitä, miten omituisiin filologisiin syvyyksiin Tolkien upposi kirjallisessa työssään, aivan kuin kyse olisi modernista shamaanista eikä kielitieteen professorista. Ystävälleen W.H. Audenille lähettämässään kirjeessä (1955) Tolkien kuitenkin toteaa varsin yksiselitteisesti:

I never learned Finnish well enough to do more than plod through a bit of the original, like a schoolboy with Ovid …

Keski-Maan sisäistäneille fantasiaharrastajille Korpuan vauhdikkaasti etenevä teos antaa varmasti oivalluksia siitä, miten kansallisromanttista Tolkienin maailma on luonteeltaan. Tulkintoja hobittien, haltijoiden ja sankareiden romanttisuudesta on kuitenkin syytä suhteuttaa eurooppalaiseen eikä yksistään suomalaiseen kansanperinteeseen. Tätä suhteellisuudentajua tarjoaa esimerkiksi äskettäin suomennettu bibliofiilinen aarrearkku Tolkien: mies joka loi Keski-Maan (2019).