Michael Branchin toimittama National History and Identity on vastaavan aiheen tiimoilta järjestetyn konferenssin esitelmiin perustuva julkaisu. Alkuperäisen tapahtuman taustalla oli suomalaisen historioitsijan Anders Johan Sjögrenin (1794-1855) 200-vuotismuistojuhla. Sjögrenhän oli yksi merkittävimmistä suomalaiskansallisen tutkimuksen alullepanijoista.

Teos koostuu 18 artikkelista, joilla kaikilla on eri kirjoittaja. Kansainvälinen kirjoittajajoukko edustaa mm. historiaa, sosiologiaa, kirjallisuudentutkimusta ja folkloristiikkaa. Kirjan aiheena on historiankirjoituksen ja nationalismin välinen suhde. Teoreettisempien artikkelien lisäksi erilliset tapaustutkimukset käsittelevät lähinnä Viroa, Latviaa, Liettuaa ja etenkin Suomea. Artikkeleiden aiheet vaihtelevat suuresti, mutta yhdistävänä tekijänä on kansakunnan historialliseen rakentamiseen liittyvät kysymykset.

Teoksessa heijastuu kohdemaiden poliittinen historia eurooppalaisen aatehistorian ja Venäjän / Neuvostoliiton naapuruuden kudelmassa. Aihe tuli ajankohtaiseksi juuri Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, jolloin niin Suomi kuin Baltian maatkin ovat joutuneet uudelleen etsimään identiteettiään ja asemaansa yhdentyvässä Euroopassa. Tässä yhteydessä Suomi antaa mielenkiintoisen vertailukohdan Viron, Latvian ja Liettuan tilanteelle, koska Suomi oli ainoa näistä maista, joka säilyi itsenäisenä toisen maailmansodan jälkeen.

Kaikissa maissa akateemisesti koulutetun väestön rooli kansallisen historian luomisessa ja sen läpiviemisessä on ollut erittäin suuri. 1800-luvulla luotiin pohja kansalliselle projektille, jolloin haettiin kansakunnan juuria varhaisesta historiasta ennen maiden ’kolonisaatiota’ tai valloitusta. Tähän yhdistettiin teleologinen näkemys kansakunnasta, joka pyrkii itsenäisyyteen. Maiden itsenäistyttyä historioitsijen kirjoittamat menneisyydet pääsivät kukoistamaan virallisessa retoriikassa ja kouluopetuksessa. Toisen maailmansodan jälkeen kansallistunnetta alistettiin Neuvostoliiton vaikutuksesta ja uudestaan se puhkesi kukkaan 1990-luvulla. Kokoelma keskittyy nimenomaan 1900-luvun taitteen aikaan ja jättää sodan jälkeiset tapahtumat vähemmälle.

Erityismainintana voi ottaa esille Max Engmanin artikkelin suomenruotsalaisten kansallisesta identiteetistä. Koska suomalaista kansallisuustunnetta rakennettiin hyvin voimakkaasti suomen kielen varaan, niin ruotsinkieliset jäivät eräänlaiseen väliinputoajan rooliin. He eivät olleet suomenkielisiä eivätkä ruotsalaisia. Tilanteen teki myös ongelmalliseksi se, että suomenruotsalaiset eivät ole kovinkaan yhtenäinen joukko, kuten usein on kuviteltu, vaan sisäisesti jakautunut. Itse asiassa suomenruotsalaisuus on syntynyt suomalaiskansallisen diskurssin yhteydessä, vastavetona ylenpalttiselle suomenkielisyyden korostamiselle. Engmanin artikkeli on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaikille, joita kiinnostaa suomalaisuuden määrittely, sillä monasti tämä ryhmä jää vaille ansaitsemaansa tieteellistä kiinnostusta.

Kokonaisuudessaan artikkelikokoelma on varsin tuhti tietopaketti Suomen ja Baltian maiden kansallisen historian kirjoittamisesta. Ehkä näkökulman takia akateemisen väestön osuus korostuu muiden intressiryhmien kustannuksella, mutta siihenhän kirja toisaalta keskittyykin. Kirja on suositeltavaa lukemista kaikille, joita kiinnostaa nationalismin vaiheet Suomessa, Virossa, Latviassa ja Liettuassa.

Jos kirjasta haluaa etsiä opetusta, niin ehkä sen voisi löytää nykypäivän onnellisesta eurooppalaisuudesta, joka on aivan yhtä aitoa kuin taannoinen suomalaisuuden luominen. Euroopan Unioniossa rakennetaan uudenlaista kansalaisuutta ja kansallishenkisyyttä (?), jota sitten tulevat sukupolvet voivat purkaa tämän päivän akateemikkojen kirjoituksista.