Suomen kansa, fennomania ja kansallisen identiteetin metsästys – suomalaisen historiantutkimuksen poliittiset päämäärät ja kytkökset eivät ole mikään uusi löytö maamme historiankirjoituksen historiaa tarkasteltaessa, mutta uutta ei ole myöskään se, että etenkin itsenäisyyden aikaa edeltävä suomalainen historiankirjoitus on alue, joka ei varsinaisesti pullistele tutkimuksia. Turun yliopiston poliittisen historian laitoksella työskentelevän Juhani Myllyn tuore teos, "Kansallinen projekti – Historiankirjoitus ja politiikka autonomisessa Suomessa", paikkaa osaltaan aukkoa.

Kansallinen projekti on tutkimus historiankirjoituksen ja politiikan liitosta, tutkimuksen mahdollisuuksista ja rajoista. Teoksen keskeinen teema on valta ja vallankäyttö, toisaalta valtiovallan taholta historiantutkijoihin kohdistuneena, mutta myös tutkijoiden itsensä toteuttamana. Tutkimuksessaan Mylly etsii vastauksia mm. kysymyksiin historiankirjoituksen sallitun rajoista, nationalistisen historiankirjoituksen syntytavasta ja taustoista, sekä historiankirjoituksen poliittisista kontekstisuhteista.

Myllyn vahvana lähtökohtana tutkimuskohteen määrittelyssä ja metodologisten kysymysten osalta on historiankirjoituksen poliittinen konteksti ja tätä hän pitääkin uutena näkökulmana aiempaan tutkimukseen verrattuna. Erilaisia historianesityksiä – Myllyn sanoin menneenkuvauksia – lähestyttäessä Mylly korostaa kontekstin merkitystä tekstien kanssateksteinä, ei ainoastaan taustana tutkimuskohteelle. Kontekstuaalisuuden Mylly nostaa jopa tekstuaalisuutta ensisijaisemmaksi ja näin ollen Kansallinen projekti ei ole tutkimus suomalaisesta historiankirjoituksesta siinä mielessä, että se pureutuisi yksittäisiin teksteihin tai kirjoittajiin ja heidän ajatuksiinsa, vaan se pyrkii antamaan vastauksia jo edellä mainittuihin kysymyksiin kontekstuaalisuuden avulla ja Myllylle tämä konteksti on poliittisuus. Myllyn näkökulma on perusteltu ja tervetullut, mutta paikoitellen tämä valinta voi johtaa myös heikkoihin kohtiin.

Teoksensa alussa Mylly tekee lyhyehkön ekskursion erilaisiin nationalismikäsityksiin, joista autonomisen Suomen kannalta nousee merkitykselliseksi kansakuntatietoisuus, joka ei välttämättä ole sidottu valtioon. Mylly tekee erottelun suomalaiseen patriotismiin ja nationalismiin, joista ensinmainittu nivoutuu yhteen 1800-luvun alkupuolen maltillisten fenofiilien kanssa, kun taas jälkimmäinen identifioituu lähinnä Snellmanin edustamaan fennomaniaan, joka toisin kuin patriotismi, oli jo poliittinen liike. Mylly ei näe fennofiliaa vain alkusoittona fennomanialle, vaan myös sen vastaparina, ja tämä kaksijako on tärkeä myös koko hänen tutkimuksensa kannalta.

Tutkimuksen käsittelyosuus jakaantuu kolmeen osaan, jotka ovat samalla selkeitä rajalinjoja Myllyn tulkinnassa. Jaottelu seuraa toisaalta näkemystä kansallisen historiankirjoituksen kehityksestä ensivaiheestaan maltillisesta patriotismista kohti suomenkielistä ja suomenmielistä historiankirjoitusta, jossa historioitsijoiden yhteisö jakaantuu kahteen leiriin, kielikysymystä korostaviin fennomaaneihin ja patrioottisiin ruotsinkielisiin. Kolmannessa vaiheessa fennomaanisesta historiankirjoituksesta tulee varsinainen taisteluase autonomian puolustuksessa.

Jaottelu loksahtaa lähes täydellisesti yksiin Suomen poliittisen tilanteen kanssa – ehkä hieman liiankin täydellisesti – jossa Haminan rauhan jälkeinen uusi valtiollinen tilanne pakottaa myös varhaiset kansallisromanttisesti latautuneet historiantutkijat tosiasioiden – sensuurin, salakuljetusten ja poliittiseksi epähenkilöksi leimautumisen pelon – äärelle. Kun sensuurihirmu Nikolai I antaa tilaa seuraajalleen, hengittävät historiantutkijatkin huomattavasti vapaammin ja synnyttävät varsinaisen nationalistisen historiankirjoituksen. Kolmannessa vaiheessa suomalaiset saavat taas jäätävää vettä niskaansa venäläisvallan taholta siinä määrin, että leudommassa poliittisessa ilmastossa käyntiin lähtenyt fennomaaninen historiankirjoitus valjastetaan nyt selkeästi kansallista asiaa ajamaan.

Kolmijaon ensivaihe autonomian alkuajasta aina 1800-luvun puoliväliin asti hahmottuu Myllyn käsittelyssä kansallisen historian muotoutumisen ajaksi. Ero Ruotsista asetti vähälukuisen suomalaisen historioitsijayhteisön uuteen tilanteeseen; yhteyttä vanhaan isänmaahan ei enää ollut, eikä yhteys Venäjään ollut kovin toivottu, kenen historiaa siis nyt kirjoitettaisiin? Irtautuminen Ruotsista on luonnollinen selitys suomalaisen kansallisen historiankirjoituksen nousulle ja tämä on myös Myllyn tulkinta. Kaikki tuskin kuitenkaan käynnistyi tyhjästä ja mm. Juha Manninen onkin muutama vuosi sitten ilmestyneessä tutkimuksessaan korostanut suomalaisen varhaisnationalismin saaneen alkusysäyksensä jo 1700-luvulla, mutta tähän näkemykseen Mylly ei ota kantaa.

Uusi emämaa asetteli sallitun rajoja yliopistomaailmalle ja tiedeyhteisölle vähitellen mm. sensuuriasetusten muodossa ja kiellettyjä kirjoja listaamalla. Yliopiston sisällä historia kuului valtiovallan näkökulmasta tieteenaloista vaarallisimpiin filosofian ohella, eikä Ruotsissa vankan jalansijan saanutta romantiikan suuntausta epäilyttävine kansallisuuskäsityksineen katsottu Venäjän suunnalta suopeasti. Tämän sai kokea Arwidsson, joka joutui erotetuksi yliopistosta vaarallisesta puuhastelustaan kansallisromantiikan parissa. Myöskin suomalaisten yhteyksiä Upsalan yliopistoon haluttiin katkoa vääränlaisia vaikutteita peläten.

Mylly nostaa Arwidssonin tapauksen esille tarkastellessaan venäläisvallan tiukkenevaa suhtautumista liian arkaluontoisina pidettyihin historia-alaakin koskettaviin kysymyksiin. Tässä yhteydessä hieman ihmetyttää, miksei Mylly ota lainkaan kantaa siihen, miksi Hegelin filosofia koettiin venäläisten taholta niin paljon Schellingiä turvallisemmaksi, että juuri romantiikan koulukuntaa vastaan ryhdyttiin näinkin järeisiin toimenpiteisiin, kun taas hegelismin annettiin pesiytyä suomalaiseen yliopistoon. Vuosisadan puolivälin tilannetta tiukkoine sensuuriasetuksineen Mylly kuvaa historioitsijoidenkin kannalta melko sietämättömäksi. Hän luonnehtiikin ajan historiankirjoitusta alistetuksi kansalliseksi historiaksi. Poliittisen kontekstin näkökulmasta tarkasteltuna vallan nikoliaaninen puristus oli varsin musertavaa ja esim. Snellmanin Saima jäi vain "leimahdukseksi yön hiljaisuudessa".

Suomen tilanne muuttui Krimin sodan ja uuden tsaarin myötä ja nationalismikehityksen ensimmäisen vaiheen leimahdukset pääsivät täyteen roihuunsa fennomaanien kiihkeän kansallisuuskamppailun myötä kansallisen historiankirjoituksen tehdessä läpimurtonsa. Uusi suomenkielinen historiankirjoitus oli selkeän poliittista, se oli kansan ja kansakunnan rakentamisen historiaa ja Myllyn tulkinnassa toisella tasolla kuin vuosisadan alkupuolen kansallisromanttisesti värittyneet historiat. Mylly korostaakin patriotismin ja nationalismin eroa; patriotismi ei sisällä sellaista poissulkevuutta, joka nationalismissa ilmenee vain omaan kansaan ja kansakuntaan identifioitumisena. Toinen Myllyn korostama seikka on se, ettei maltillisempi suuntaus hävinnyt Suomesta fennomanian myötä, vaan se säilyi ruotsinkielisen tutkimuksen puolella vielä autonomiakauden lopullakin.

Myllyn tulkinnalle fennofiileistä ja fennomaaneista on poliittiset perustelunsa, mutta jokin tässä jaottelussa jää häiritsemään. "Suurista päistä", joita Mylly tarkoituksella hieman välttelee, mm. Runeberg, Lönnrot ja Topelius edustavat patriootti-fennofiilejä ja fennomanian johtohahmo on itseoikeutetusti Snellman. Pohdittaessa näiden päiden historiatulkintoja ja kansalle tarjoamaa historiakuvaa, en ole lainkaan varma siitä, että jako "harmittomiin" Suomisympatioihin ja taistelevaan politiikkaan on kovin selkeä. Esim. Snellmanin historianteoreettisen ajattelun osalta hänen sijoittamisensa taistelevan fennomanian terävimpään kärkeen, niin kuin se on totuttu ymmärtämään, on nähdäkseni ainakin tietyin osin ongelmallista. Luonnollisestikaan Myllyn poliittinen kontekstualisointi ei voi ulottua käsittelemään tämänlaisia ongelmakohtia.

Kolmijaon viimeinen vaihe käsittelee Venäjän yhtenäistämispolitiikan aikaa ja suomalaisten historiantutkijoiden reaktioita uuteen tiukkenevaan tilanteeseen. Suomi sai nauttia melko kauan venäläisen valtionationalismin poissaolosta, mutta lopulta myös suomalaisen nationalismin muoto, historiantutkijat sen etujoukoissa, joutui vastatusten tämän yhtenäistämisnationalismin (Myllyn termi) kanssa. Yliopisto säilytti kuitenkin riippumattomuutensa ja itsehallintonsa yllättävänkin hyvin, ja tämä oli keskeisenä syynä siihen, että kansallista historiankirjoitusta ei saatu enää tukahdutettua.

Myllyn teoksen tärkeää antia on mielestäni juuri vallan ja historiantutkimuksen suhteen pohtiminen. Historia tieteenalana on usein ollut hyvinkin tulenarka alue, kuten Myllykin toteaa, ja historiatiedon ja historiallisuuden poliittiset käyttömahdollisuudet mitä moninaisimmat. Kansallinen projekti on hyvä esimerkki siitä, miten historiaa voidaan käyttää hyväksi niin vallanpitäjien kuin "alistettujenkin" toimesta. Edellisestä mainiona esimerkkinä mm. venäläishallinnon vaatimukset "oikeanlaisesta" Venäjän historian kuvaamisesta, jälkimmäisen mallikappaleena vaikkapa Topeliuksen Maamme-kirja.

Myllyn lähtökohdat ovat selvät: hän vierastaa perinteisen aate- ja oppihistorian elitismiä. Hänen tutkimuksensa kohdalla kontekstualisointi, poliittinen sellainen, on koko tutkimuksen lähtökohta ja Myllyn näkökantaa kuvaakin hyvin lausunto, jonka hän antaa nationalismipohdintojensa yhteydessä: " Suomalaisen nationalismin vaikutelähteitä haettaessa ei oikein riitä, kuten suomalaisessa tutkimuksessa on usein tehty, että ongelmasta yritetään selvitä tarkastelemalla, mitä kaikkea Snellmanin päähän tarttuikaan Saksanmaalla tai mitä varhaisia "herätteitä" Arwidsson ja Turun romantikot saivat Schellingiä lukiessaan."

Kritiikki osuu varmasti osittain oikeaan, mutta silti uskon, että myös tekstuaalisuudella voi olla enemmän annettavaa kuin mitä Mylly antaa ymmärtää. Poliittiseen kontekstiin keskittymiselläkin on yksipuolistamisen vaaransa. Ajattelun tiet eivät seuraa yksinkertaisia vaikutussuhteita päästä toiseen, mutta eivät ne seuraa myöskään sensuuriasetuksia tai keisarin hahmoa, vaikka näillä tekijöillä voikin olla suurta merkitystä. Myllyn teos ei tietenkään pyri vastaamaan siihen, miten suomalaisten historiankirjoittajien ajatukset ovat muodostuneet ja mistä osasista ne koostuvat, mutta kansallisen historiankirjoituksen syntytaustoja pohdittaessa "elitistisetkin" seikat nousevat esille. Myllyn kontekstuaalisuus antaa kyllä vastauksia, mutta se herättää myös kysymyksiä, joihin se ei ehkä pysty itse tyydyttävästi vastaamaan. Tarvitaanko avuksi sittenkin myös perinteisempää aatehistoriaa?