Kansallisia kertomuksia kierrätetään vielä 1990-luvun suomalaisessa proosassa – jos on uskominen Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden professorin Leena Kirstinän uutta tutkimusta. Ja miksei olisi, sillä niin vakuuttavasti Kirstinä löytää uudesta proosasta selviä linkkejä kansalliseen kaanoniin.

Kierrätyksen ja kierron aspektit saavat monenlaisia muotoja Kirstinän tutkimuksessa Kansallisia kertomuksia – Suomalaisuus 1990-luvun proosassa. Esipuheessa Kirstinä sanoo mm. haluavansa kiertää tutkimuksessaan sekä tutkijoiden että päivänkriitikoiden esille nostaman käsityksen, jonka mukaan uusin kotimainen kirjallisuus olisi lähinnä niin sanotun minän kirjoitusta, yksilökeskeistä identiteettitarinointia (oma)elämäkerrallisin painotuksin. Tämän minäpuheen sijasta Kirstinä on lähtenyt etsimään nykykirjallisuudesta yhteisiin asioihin, tarkemmin kansallisiin aiheisiin, tarttuvaa kirjallisuutta.

Ja etsivä löytää. Kirstinä tunnistaa kansallisia aiheita sekä suomen- että ruotsinkielisestä nykyproosasta. Tutkimuksen otsikossa esiintyvä ”kansallinen kertomus” kannattaakin ehkä ottaa sananmukaisesti, sillä Kirstinä on valinnut tarkasteltavakseen nimenomaisesti sellaisia teoksia, jotka kierrättävät vanhoja, kansallisiksi kanonisoituja tekstejä lainaten ja viitaten, milloin ironisoimalla milloin parodisesti. Nämä (yhdenlaisen) suomalaisen kansallisen kertomuksen peritekstit ovat peräisin 1800-luvulta. Kansakunnan suureksi kertojaksi Kirstinä nimeää luonnollisesti kansallisrunoilija J. L. Runebergin, mutta kansallista mielikuvamaisemaa ovat kirjailijoiden lisäksi rakentaneet erityisesti 1900-luvun taitteen kuvataiteilijat.

Kansallisten kertomusten kierrättäminen saa Kirstinän tutkimuksessa identiteettipoliittisen painotuksen. Kirstinä sanoo tarkastelevansa sitä, miten 1990-luvun proosa osallistuu keskusteluun suomalaisuudesta ja suomenmaalaisuudesta eli miten tutkittavat teokset tulkitsevat suomalaisena olemista intertekstuaalisen strategian kautta. Keskeiset käsitteensä eli ’kansallisen’ ja ’suomalaisen’ sekä niiden väliset suhteet Kirstinä jättää kuitenkin hyvin löyhiksi. Ajoittain ne vaikuttavat jopa synonyymeiltä. Käsitteiden rajaamattomuuden vuoksi tutkimusta lukiessa syntyykin hetkittäin vaikutelma, että melkein mikä tahansa 1990-luvulla julkaistu proosateos voisi olla tutkimuksessa mukana pelkästään sillä perusteella, että se on ”suomalainen romaani”, Suomessa julkaistu ja suomalaisia käsittelevä teos; kaikki suomalaiset romaanithan ovat aina myös puheenvuoroja suomalaisuuden määrittelyssä.

Kirstinä tarkastelee lähemmin seitsemää teosta, jotka on julkaistu 1994-2000. Mukana ovat Juha Seppälän Sydänmaa, Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu, Rosa Liksomin Kreisland, Kaiho Niemisen Suomenniemeltä, Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet, Kjell Westön Vådan av att vara Skrake ja Mikaela Sundströmin Dessa himlar kring oss städs. Kirstinä itsekin myöntää, että aineistona olisi voinut olla moni muukin proosateos. Etenkin jos Kirstinä olisi laventanut aikajanaansa 2000-luvun puolelle, olisi tutkimuksen kriteerit täyttänyt erinomaisesti esimerkiksi Jari Järvelän romaanitrilogia Veden paino, Pieni taivas ja Kansallismaisema.

Kirstinän valitsemia teoksia yhdistää se, että ne tematisoivat kansallista identiteettiä. Tämä pitää varmasti paikkansa. Mutta Kirstinän lukutapa osoittaa, tietoisesti tai tiedostamatta, että kansallinen/suomalainen on itsessään niin laaja käsite, että sitä kannattaisi täsmentää tai ainakin kohdella jo lähtökohtaisesti intersektionaalisena koosteena. Romaanit eivät nimittäin tematisoi vain suomalaisena vaan aivan yhtä paljon myös esimerkiksi miehenä, naisena, helsinkiläisenä, suomenruotsalaisena tai pohjoisessa asuvana olemista. Tämä käy ilmi Kirstinän tulkinnoista.

Valittuja teoksia yhdistää Kirstinän mukaan myös niiden laji eli sukuromaani, joka on luonnollisesti hyvä keino tarkastella suomalaisuutta, koska silloin avautuu väylä ajallisiin muutoksiin. Tosin lajimäärityksenkin yhteydessä Kirstinä tarjoaa myönnytyksiä toteamalla, että teokset ovat määriteltävissä muihinkin lajeihin. Ja lajina sukuromaani on jo itsessään hybridi. Näitä sangen laveiksi määriteltyjä valintakriteereitä tuntuu tutkimuksessa täyttävän huonoimmin Sundströmin palkittu Dessa himlar kring oss städs -teos, jossa nimenomaisen suomalaisuuden käsittely vaikuttaa toisarvoiselta nuoren naisen identiteettipohdinnan rinnalla. Sundströmin teos ei myöskään nivelly sukutarinaksi kuin löyhästi.

Metodina Kirstinällä on sekä temaattinen luenta että tekstienvälisyyden tarkastelu, mikä ikään kuin toisintaa Kirstinän valitsemien romaanien rakentumista: käsitteleväthän teokset suomalaisuutta temaattisesti ja muihin teksteihin viitaten. Tämä lukutapa toimii tutkimuksessa hyvin, paikoitellen jopa erinomaisesti, sillä Kirstinän luenta on äärimmäisen tarkkaa ja oivaltavaa. Romaanit tuntevalle lukijalle niistä löytyy uusia ja yllättäviäkin kytkentöjä. Toisaalta Kirstinän tapa kertoa tarkasti juonenkäänteistä on paikallaan ensi kertaa teoksiin tutustuvalle, mutta teokset tunteva lukija ehtii sen sijaan pitkästyä.

Kirstinän tutkimuksen parasta antia onkin hänen taitava lähilukunsa. On myös ilahduttavaa lukea tutkimusta uudesta kotimaisesta kirjallisuudesta. Kansallisesta kertomuksestamme Kirstinän tutkimus ei tarjoa mitään mullistavaa tietoa, minkä odottaminen on tietysti epäreilua jo pelkästään Kirstinän metodin vuoksi. Taaksepäin katsovana tutkimus noudattaa kansallisen metakertomuksen linjoja: myös 90-luvun proosateokset yhtäältä purkavat, toisaalta ylläpitävät rakennettuja mielikuvia suomalaisuudesta, kuten on kirjallisuudessamme tehty koko 1900-luvun ajan.

2000-luvun kirjallisuudessa kansallisuutta kerrotaan yhä enemmän myös toisenlaisin painotuksin. Erityisesti nuoret naiskirjailijat osallistuvat tämänhetkiseen uuteen eurooppalaiseen kirjallisuuteen, joka ponnistaa monikulttuurisuudesta. Näistä nuorista naiskirjailijoista käyvät esimerkkeinä vaikkapa Ranya El Ramly teoksellaan Auringon asema (2002), Riikka Ala-Harja romaanillaan Maata meren alla (2003) ja Sofi Oksanen teoksellaan Stalinin lehmät (2003). Kaikissa näissä romaaneissa tematisoidaan sellaista suomalaisuutta, jossa katajainen kansa ja pettuleivän maku yhdistyvät vaikkapa mustaan ihonväriin tai virolaiseen sukuhaaraan. Näiden romaanien myötä kansallinen kertomus alkaa näyttää uudenlaiselta.