Pompejista eli Pompeijista tulee ensimmäisenä mieleen kipsivalokset ihmisistä, jotka vuonna 79 hautautuivat tulivuori Vesuviuksen purkauksen alle. Mitä nämä nyt kivettyneet ihmiskuoret itse halusivat ikuistaa kiveen ollessaan sisällöltään ja olemukseltaan vielä elollisia ja lihallisia? Ari Saastamoisen teoksen perusteella mitä ilmeisimmin myös uhrien ajatukset, teot ja havainnot olivat tuolloin varsin eloisia ja lihallisia. Kirjasta selviää, mitä kaikkea he pitivät itselleen niin merkityksellisenä, että se oli pakko julistaa seinällä koko kansalle. Pompeji on ikään kuin kokonaisen merkkihenkilökansan suurmausoleumi, jonka seiniin on kaiverrettu yhtä aikaa kuolleen kansan omat ajatukset ja havainnot. Kaiverrusten luojista on jäänyt yhtä kivettynyt muisto kuin itse luomuksista.

Pompejin seutu oli rikasta viininviljely- ja jokisatama-aluetta, ja asukkaita pikkukaupungissa oli noin 10 000. Väkiluvultaan siis hieman Sotkamoa pienemmässä ja Kauniaisia isommassa kaupungissa kävi tietenkin myös matkalaisia, joiden iloksi vauraassa kaupungissa toimi peräti 120 kapakkaa. Jos matkakassassa oli 50 assia ylimääräistä, matkalainen sai ostettua tuliaisiksi esimerkiksi kotona syntyneen orjan. Viidenkympin assi-massit riittivät myös 25 kannulliseen viiniä tai niin ikään 25 käyntiin seksityöntekijöiden luona. Raaputusten perusteella humaltuminen ja seksi olivatkin yleistä hupia. Tosin paikallisen viinin laatua on seinillä epäsuorasti myös arvosteltu:

”Matkamies, maistat Pompejissa leipää, Nuceriassa juot.”

Seksityöstä on seinillä mainosten lisäksi runsaasti asiakaspalautetta. Seinäkirjoitusten avulla myös paikalliset saattoivat välttyä tekemästä huonoja kauppoja tai muita sosiaalisia virheitä. Mutta missä mielessä:

”Crispinuksen orjatar Nymphe on tosi surkee” – sitä voimme nykyisyydessä vain arvailla.

Saastamoisen teoksen seinäkirjoitusten myötä Vesuviuksen uhrit tulevat lukijalle tutuiksi. Kivettyneiden kehojen näkeminen vetää mielen nyt entistä murheellisemmaksi, vähintäänkin aprikoivaksi. Onkohan tuossa todellakin Verecunnus tai itse vanha Pierus tai jopa kuuluisa Felicla? Tuohonko kuoli aito ja voittamaton Victoria? Makaavatko tuossa Secundus ja Prima, jotka viestivät rakkauttaan toisilleen ja koko kaupungille, yltympäri Pompejin seiniä? Oliko heillä kateellisia panettelijoita ja pahansuopia vihollisia, vai oliko miehellä kaima, joka omassa voimantunnossaan kerskaili:

”Secundus pani vaikeroivia poikia perseeseen.”

Jotkut seinäraaputukset kuvaavat nykylukijalle niin väkivaltaisia, orjuuttavia tai muuten vieraita tapoja, että osaan kipsivainajien havainnoista tai teoista on vaikea suhtautua arvostavasti tai edes ymmärtää niitä.

Vaikka 2000 vuodessa koko kulttuuripiiri on muuttunut ja seinäkirjoituksista puuttuvat kontekstitiedot, voi seinäkirjoitusten sisällön ja tyylin perusteella päätellä, että raapustelijat ovat todennäköisesti kuuluneet muuhun kuin alueen eliittiin. Kuten Saastamoinen toteaa, on vaikea kuvitella ylimystöä kirjoittamassa tiedotteita karanneista vuohista tai raapustamassa rivoja vitsejä ilotalon seinään. Ainakaan selvin päin.

Pompejissa humaltuminen oli helppoa, ja osa teksteistä ja kuvista vaikuttaa paikallisten känniääliöiden tuherruksilta. Kun miettii seinien lukuisia kiitoksia seksityöläisten palveluista tai sana- ja kuvatervehdyksiä heille, lukija voi kuvitella ylimystönkin niitä joskus laatineen. Saattoihan jo muinaisten antiikin merkkimiesten sosiaaliseen kanssakäymiseen kuulua samankaltaista eroottissävyistä ja kohdennettua viestintää kuin nykyisen poliittisen eliitin kännyköistä aina joskus julkisuuteenkin luiskahtaa.

Sosiaalihistorian ja kielitieteen lähteitä

Todennäköisesti suurin osa raapustelijoista oli kuitenkin tavallista kansaa. Kirjoitukset kuvaavat suurelta osin nimenomaan kansanmiesten ääntä, ja yhä edelleen graffitien tekeminen on miesten taitolaji. Myös naisten nimet seinissä voivat olla miesten tekemiä, vaikka Pompeijissa osa naisista, lapsista ja alhaissäätyisistä, jopa orjista, osasi lukea ja kirjoittaa. Henkilönnimen, eli ylivoimaisesti kaikkein suosituimman graffitoaiheen, kirjoittaminen on antiikin aikoihinkin ollut ensimmäisiä kirjoitustaidon alkeiden osoituksia. Piirros ja oma nimi onnistuu lähes keneltä tahansa varsin vähällä vaivalla ja oppineisuudella. Kun kirjoitustaitoisia oli yhteisössä vain vähän, pelkän oman nimen kirjoittaminen seinään hienolla käsialalla teki siitä jo antiikin aikoihin taidonnäytteen, jonka perillisiä nykyiset tägit ovat.

Antiikin aikalaiset laativat piirtokirjoituksia erittäin runsaasti. Historiantutkimukselle ne ovat olleet tärkeitä sosiaalihistorian ja kielitieteen aineistolähteitä. Piirtokirjoitukset ovat vanhempaa kirjallista perinnettä kuin Rooman kirjallisuus tai Kreikan komediat ja tärkeitä lähteitä etenkin antiikin tapahtumiin. Pompejilaisten tallentamat tapahtumat olivat hyvinkin läheistä sosiaalista ja fyysistä kanssakäymistä ja siihen liittyviä tuntemuksia ja paljastuksia. Nämä kirjaimelliset ja usein kuvallisetkin seinien statuspäivitykset ovat häpeilemättömiä kuvauksia esimerkiksi seksikumppanin fyysisistä ominaisuuksista ja erityistaidoista, kirjoittajien omien urotekojen ja ulottuvuuksien paisuttelua unohtamatta. Seinien rappaukseen raapustetut piirtokirjoitukset poikkeavat kalliiden ammattilaisten kiveen hakkaamista kirjoituksista niin tekniikkansa keveydellä kuin sisältönsä kevytmielisyydellä.

”Ihailen sinua, seinä: et ole sortunut maahan, vaikka niin paljon kirjoittajien törkyä kannat.”

Seinäkirjoituksia kutsutaan antiikin tutkimuksessa graffitoiksi. Graffito- ja graffiti-sanojen taustalla on kreikan kielen grafein-verbi, joka tarkoittaa raaputtamista. Seinärappaukseen kirjoituspuikolla raapusteltujen tekstien lisäksi antiikin ajoista on säilynyt myös hiilellä ja musteella kirjoitettuja sekä maalattuja graffitoja. Sisältöinä ja aiheina graffitoissa voi tekstien eli kirjainten lisäksi tai sijaan olla myös piirroksia tai numeroita. Saastamoisen teoksessa on esimerkkejä näistä kaikista tekniikoista ja aiheista. Pompeji oli monikulttuurista aluetta, mikä näkyy eri kielillä kirjoitetuista seinäteksteistä. Vanhimmat piirtokirjoitukset ovat etruskinkielisiä, mutta Saastamoisen teoksessa on vain kreikasta ja latinasta käännettyjä esimerkkejä. Kreikankieliset graffitot Saastamoinen esittää englanniksi ja luo näin mainion, nykyaikaiselta kolmannen kotimaisen käytöltä kuulostavan, kansainvälisen värityksen teksteihin.

Pompejin raapustukset ovat ainutlaatuisia alkuperäistallenteita, joita ei ole kopioitu kopioiden kopioista, kuten vaikkapa vasta keskiajalta säilyneet tallenteet Ciceron puheista. Ne ovat tarkasti rajatulta alueelta ja ajallisestikin melko lyhyeltä jaksolta: noin 15 vuotta ennen Vesuviusta Pompejia runteli maanjäristys ja kaupunkiin jouduttiin rakentamaan raapustelijoille uudet pinnat. Ainutlaatuisessa aineistossa kuuluu kansan ajatuksia heidän itsensä kertomina, kansan omasta kynästä. Pompejin kirjoitukset ovat kuin suullisen perinteen äänitallenteita. Niissä toki kuuluu haastateltavan oma luova panos, mutta myös se nimenomainen hetki ja muoto, jossa tämä hengentuote kuului täsmälleen näin yleisölle välittää. Kansanperinteen kertoja voi panna omiaan äänityksessä tai seinäkirjoituksessa niin paljon kuin lystää, ja joka tapauksessa se on aitoa kansan ääntä – vox populi.

Muuttuneen kulttuuripiirin lisäksi tekstien fragmentaarisuus ja kielelliset virheet ovat vaikeuttaneet Saastamoisen omia ja aiemmista lähteistä kokoamia tulkintoja. Erityisesti tulkintojen tekemistä hankaloittaa sosiaalisen tilanteen puuttuminen. Tekstin paikan voi hyvin jäljittää, mutta ei sitä tilannetta ja tarvetta, johon kirjoittaja on sen tuottanut. Arvokkaat runositaatitkin lienevät johonkin sopivaan sosiaaliseen tilanteeseen raapustettuja, mutta varsinainen tilanne jää arvailujen varaan. Graffito saattaa olla jotain toistuvaa tilannetta tai kalendaaririittiä ironisoiva tuotos tai toisaalta jossain jäljittelemättömässä, ainutlaatuisessa tilanteessa kuuluisaa runoa parodioiva vitsi.

Mukana aineistoissa on myös silkkaa hölynpölyä, jota ovat ehkä kirjoitelleet lukemaan opettelevat lapset. Lapsenomaisiksi kirjoituksiksi ja piirroksiksi on alueelta määritetty satakunta graffitoa. Osa muistakin raaputuksista on alle 110 cm korkeudelta maanpinnasta, ja useimmat sisäseinien tekstit ovat pienikokoisia kirjoitusta. Ehkä niissäkin ovat asialla olleet lapset. Joku teksti voi olla alun perin jonkun arvokkaan riitin osa, mutta menettänyt ajan myötä voimansa ja säilynyt lastenperinteeksi muuttuneena, kuten piirileikkilauluna. Saastamoisen mukaan esimerkiksi tätä käsittämätöntä nonsense-tekstiä on arveltu oraakkelitekstiksi tai pelkäksi vitsiksi. Voisihan se myös olla lasten salakieltä tai leikinalkajaisloru:

”Mantisyna, tripoda puthis pota, putiis pota, putaisa, dystuinianta, ps domantis, aulvasai, Ciiaosnni, Stiinnei, aulst, senidolinia.”

Elävää puhetta vanhan kansan suusta

Räävitöntä!-kirjassa on johdannon jälkeen 11 lukua, joissa luokitellaan 790 seinäkirjoitusta eli graffitoa erilaisiin teemoihin tai aihepiireihin. Näitä ovat esimerkiksi ilmoitukset, mainokset, muistiinpanot ja viestit; gladiaattorien kamppailut areenalla ja areenan ulkopuolella; rakkaus ja seksi sekä solvaukset, kiroukset ja vitsit. Aihepiireinä seksi ja solvaukset tosin tarjoavat sisältöä ammennettavaksi kaikkien lukujen raapustuksiin. Viimeisessä luvussa on Pompejin ulkopuolelta paljastettuja graffitoja. Kovakantisena kirja tuntuu käteenkin heti aiheeseensa sopivalta – teoksella ei olisi pehmeäkantisena pokkarina samaa kiveen kirjoitetun painoarvoa. Kannen lisäksi esi- ja loppulehdillä on informatiiviset kuvat. Vaikeasti näkyvien valokuvien sijaan graffitojäljennökset on kirjoitettu ja piirretty kuviin käsin. Kirjassa on selkeät aineistojen ja merkintöjen selitykset, Pompejin kartta ja tarkka hakemisto sekä viitteet kunnossa. Tietokirjassa on ajateltu, suorastaan palveltu, lukijaa, mikä nykyisinä (kustannus)toimittamisen alennusaikoina on poikkeuksellisen ilahduttavaa.

Koko kirjan voi lukea jäsennellyn sisällön mukaan järjestelmällisesti alusta loppuun tai halutessaan helposti selailla ja silmäillä sieltä täältä oivallisesti käännettyjä graffitoja. Kirjan loppuviitteissäkin on paljon kiinnostavaa sisältöä. Harvoin tekee mieli lukea loppuviitteitä, mutta tässä kirjassa niihinkin voi uppoutua. Esimerkkitekstit on tulkittu perustellusti ja kerrottu myös aiempia, vaihtoehtoisia, tulkintoja. Myös tekstien alkuperäiset runomitat on kerrottu. Esitystekniikka palvelee lukijaa hyvin, kun teksteissä käytetään informatiivisesti erilaisia fontteja ja merkintöjä, ja hauskasti erilaista suullista ilmaisua, murrettakin.

Eläväksi kielen tekee se, että Saastamoinen käyttää aktiivista nykykieltä. Näin myös tulkitsijan aika tulee mukaan, eli se, mistä kontekstista tuota mennyttä nyt tarkastellaan. Historiaa on aina kirjoitettu ja on hyvä, että jatkossakin tullaan kirjoittamaan, eri näkökulmista, uusin katsein.

Saastamoisen työ on huolellista ja siksi vaivatonta luettavaa. Siinä ei moralisoida tai sensuroida riettauksia, mikä tekisi teksteistä vain alkuperäisiä kiusaannuttavampia. Nyt ruma ja kaunis sana sanotaan, niin kuin se seinässä on ja sillä hyvä. Paitsi että Saastamoisen käännökset tekevät sanoista vielä parempia. Alkuperäisten tekstien kirjoitusvirheet ja puhekielenomaisuus on sisällytetty käännöksiin elävästi ja ennen kaikkea turhia hienostelematta. Jo kirjan kannessa on kuva ukonpäästä ja teksti, jonka Saastamoinen on huvittavasti kääntänyt: ”Promus, kulinimijä!”

Saastamoisen tiedossa olevat kontekstitiedot ja aiemmat tulkinnat houkuttelevat lukijaa keksimään vielä uusia tulkintavaihtoehtoja. Lukijan on helppo eläytyä tutkijoiden oivalluksiin: totta, tässähän onkin väärinpäin rakastavaisten nimet! Totta tosiaan, kaikkialle raapustettu poliittinen Roma-teksti on toisinpäin amor! Yksi kirjan teksti houkutteli heti omille nojatuolitutkimusretkille. Kyseisessä graffitossa ei ole kontekstitietoja siitä, miksi se on suomennettuna vain: ”Persu!” Päädyin googlailemalla lähteelle, jossa on ilmeisesti väärinkirjoitettu muoto culo-sanasta. Sen Saastamoinen on tässä varsin oivaltavasti suomentanut.

Parissa kohdassa tein vaihtoehtoisia tulkintoja vertailuun antiikin graffitoiden ja nykykulttuurin välille. Toisin kuin Saastamoinen huomauttaa, graffitit eivät nykyisin ole leimallisesti vain nuorten puuhaa, nuorisokulttuuria. Esimerkiksi suurin osa luvallisilla maalauspaikoilla graffiteja tekevistä on täysi- ja jopa keski-ikäisiä miehiä, ja luvattomien seinäkuvien maalareissakin lienee ainakin osittain samaa vahvasti miesvaltaista aktiiviporukkaa. Toinen nykyaikaan vertaava vaihtoehtoinen tai täydentävä oma huomioni koskee yksityiskotien sisäseiniä, joita valtaosa Pompejin graffitoista koristi. Saastamoisen mukaan tälle ilmiölle ei nykymaailmasta löydy vastinetta. Ehkä perheillä ei nyt aivan rockklubin takahuoneita ole kotonaan, mutta seinäkirjoituksia toki käytetään nykyisinkin sisustuselementteinä. Kodin ilmoitustaulujen, lastenhuoneen liitutaulujen ja Oma koti kullan kallis -tyylisten huoneentaulujen jälkeen markkinoille on tullut lukuisia vaihtoehtoisia ja valmiita Veni, vidi, vici -seinätarroja tai liimattavia irtokirjaimia, joista jokainen nykyaikainen mater vinum voi helposti sommitella oman Carpe diem -seinänsä.

Saastamoisen teos on laaja, yhtenäinen ja monipuolinen tietokirja, joka on huolellista ja tarkkaa työtä. Jotkut tekstit toistuvat lukuisina muunnelmina niin Pompejissa kuin Saastamoisen esimerkeissä, mutta lähdeviitteet ja kontekstitiedot perustelevat, miksi sama teksti on useampaan kertaan tai useampana toisintona. Esimerkiksi tämä runomitaltaan eleginen distikon on ollut erittäin suosittu erilaisina muunnelmina ympäri Pompejia:

”Voikoon hyvin se, joka rakastaa; tuhoutukoon se, joka ei osaa rakastaa! Kahdesti tuhoutukoon se, joka kieltää rakastamasta!”

Pompejilaisten taajaan muistuttamaan tärkeään asiaan on hyvä lopettaa: ”Rakkaus voittaa!”