Hän kysyy, omaisuus, sä miten olet syntynyt,
hän kysyy, käsitykset, ketä hyödytätte.
(B. Brecht, Vallankumouksellisen ylistys, suom. B. Polttila)

Markku Hyrkkänen käsittelee kirjassaan Aatehistorian mieli ”asioitten käsittämisen käsittämistä” suhteessa muuhun historiantutkimukseen ja sen tieteenfilosofiaan. Hyrkkäsen lähtökohta on, että asiat ja niitä koskevat käsitykset ovat yhtä todellisia ja vain analyyttisesti, käsitteellisesti erotettavissa. Vain tässä mielessä on siis mahdollista tutkia erikseen ”asiahistoriaa” ja aatehistoriaa. Toinen lähtökohta on, että historiallisessa tutkimuksessa on otettava vakavasti historiallisten toimijoiden käsitykset asioista.

Se, että asiat ja niiden käsittäminen ovat vain käsitteellisesti erotettavissa, johtaa myös siihen, että esimerkiksi kapitalismia ja sen luomia rakenteita ja ”kapitalismin henkeä” ei voida, tai ei edes pidä yrittää erottaa toisistaan missään kausaalisessa mielessä. Aiheuttiko kapitalismi ”kapitalismin hengen” vai oliko asiankulku päinvastainen, on yhtä mahdoton ja tarpeeton kysymys vastattavaksi kuin klassinen kysymys siitä, oli kana ensin vai muna.

Historiallisten toimijoitten käsitysten vakavasti ottaminen johtaa yhtäältä siihen, ettei aatehistoriaa voida sivuuttaa missään todelliseen ymmärtämiseen tähtäävässä historiatieteellisessä työskentelyssä ja toisaalta siihen, että aatehistoriaa ei voida käsittää monoliittisen ”ajanhengen” tutkimiseksi saksalaisen ”Geistesgeschichten” hengessä. Samasta näkökulmasta Hyrkkänen kritisoi myös muita aatteita objektivoivia ja käsittäjäsubjektit häivyttäviä tutkimussuuntia kuten ”history of ideas” tai ”intellectual history”. Reaalisuudestaan huolimatta käsitteillä ei ole omaa itsenäistä historiaansa eivätkä ne kykene viettämään omaa diakronista elämäänsä. Ja ideajärjestelmät ovat olennaisesti käsiteitten käyttöä – käsitteitten , joilla on lihaa ja verta olevat käyttäjänsä. Tästä näkökulmasta aatteet eivät ole ”tapahtumien kulkuun vaikuttavia faktoreita”, vaan ”osa tapahtumien kulkua”.

Sosiaalihistorian ja aatehistorian välinen ero on Hyrkkäsen mielestä helposti silloitettava varsinkin, jos sosiaalihistorioitsijat moderniin tapaan ottavat huomioon myös olosuhteitten ja rakenteitten käsittämisen ja kokemisen. Koska olosuhdetiedon avulla ei voida rekonstruoida ihmisten käsityksiä niistä, on rakenne- ja kokemishistoriallisten näkökulmien yhdistäminen välttämätöntä.

Vaikuteanalyysin loppu

Metodisesti Hyrkkänen suomii ankarasti ns. vaikuteanalyysia, jossa tietyn ajattelun piirteen mukanaolo jonkun ihmisen tai ryhmän ajattelussa palautetaan aatteellisesta ympäristöstä saatuihin vaikutteisiin. Tutkimusongelma on ratkaistu, kun kaikki relevantit vaikutteet on pystytty identifioimaan eli kun on saatu selville keneltä tai mistä aatteesta, ideologiasta tai opista ne ovat peräisin. Keskustelun alaiseksi jää vain, mitkä vaikutteet todella olivat relevantteja. Hyrkkänen lisää ironisesti, että ”uusia tutkimustuloksia ovat vaikutemallin nojalla aikaisemmalta tutkimukselta huomaamatta jääneet vaikutteet”.

Kärjistetysti sanottuna vaikuteanalyysi onkin sellaisenaan vain näennäismetodi. Se ei kerro mitään siitä, miksi – soveltaaksemme sitä ensin henkilöhistoriaan – tietty henkilö valitse ympäristöstään juuri tietyt vaikutteet ja miksi hän muodostaa niistä sellaisen kokonaisuuden kuin muodostaa. Kun ajatusjärjestelmät ja ideologiat lopulta ovat käsittävien subjektien tuotosta, sama kritiikki osuu myös niiden vaikuteanalyyttiseen tutkimukseen. Kuitenkaan en pitäisi vaikuteanalyysia varsinkaan suurten ajatusvirtausten tutkimuksessa täysin hyödyttömänä, kun vain sen rajoitukset tiedostetaan. Kun käsitteitten käsittäjiä on kovin monia, tulee henkilöhistoriallisten tekijöitten analyysi vaikeaksi ja käytännössä mahdottomaksikin. Hyrkkäsenkin mukaan ”ainakin periaatteessa (ja joskus käytännössäkin) vaikutemallin soveltaminen on mahdollista”. Vastaukseksi kritiikkiinsä Hyrkkänen tarjoaa ns. kysymyksen ja vastauksen logiikkaa: vaikutteet ovat vastauksia kysymyksiin. Kysymykset puolestaan nousevat omista edellytyksistään, jotka taas ovat vastauksia aikaisempiin tai muihin kysymyksiin. Näin muodostuu kysymysten ja vastausten looginen ketju.

Gadameriin tukeutuen Hyrkkänen soveltaa malliaan myös tekstitutkimuksen metodologiaan ja esittää että tekstin kohdallakin hyväksyttäisiin ohjenuoraksi kysymys-vastaus -prosessissa muodostuvien tulkintojen looginen ketju. Tällöin on tutkittava sekä tekstin kirjoittajien että sen lukijoiden tarkoittamia merkityksiä eli pyrittävä ymmärtämään tekstin merkityshistoriaa.

Jälleen on tärkeä muistaa se helposti unohtuva itsestäänselvyys, että tekstit eivät sinänsä ”luo” mitään (merkityksiä).

Ihmisestä eteenpäin

Aatehistorioitsijana Hyrkkänen ei kuitenkaan erityisellä tavalla pohdi (psyko)biografian kirjoitusta, vaikka kirjassa käsitelty sosiaalihistorian näkökulma olisi kyllä tarjonnut luontevan linkin tarkastella myös (psyko) biografiaa. Yhdessä kirjassa ei voi tarkastella kaikkea, ja tässä yhteydessä tarkastelut lähtevät ikään kuin ihmisestä ”eteenpäin”. Silti puute on mielestäni todellinen, sillä – triviaalin esimerkin ottaakseni – esim. kysymykset vallasta ja auktoriteeteista ja suhtautumisesta niihin eivät varmasti useinkaan nouse vain edellisistä vastauksista vaan myös kysyjän oidipaalitilanteen ratkaisusta. Se puolestaan kyllä voidaan koettaa palauttaa kulttuuri- ja sosiaalihistoriallisiin tekijöihin mutta selventävänä välivaiheena yksilö- ja perhetason analyysi on varmasti välttämätön.

Hyrkkänen puhuu kyllä ”motiiveista”, mikä käsite sijoittuu hierarkkisesti psykodynaamisten motiivien yläpuolella ja mihin ne voidaan sisällyttää. Motiivit määräävät, mitä kysymyksiä yksilö tekee, ja mitä vastauksia hän siis myös saa. Miten paljon kysymyksiä tässä maailmassa tehdäänkään lähtien ihmissuhteisiin tai itsetuntoon palautuvista edellytyksistä ja eroottisista motiiveista!

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että mitään todellista (ainakaan) henkilöhistoriallista ymmärrystä ei voida saavuttaa, jos psykohistorialliset seikat sivuutetaan. Todellisen biografian ja oikeastaan minkä tahansa todellisen historiallisen tutkimuksen tulisi aina olla myös psykodynaamis-aatehistoriallinen tutkimus.

Hyrkkäsen argumentaatio on yksinkertaisuudestaan huolimatta tai juuri sen takia selkeyttävää ja raikasta. Kirjoittaja käsittelee asioita, joiden kohdalla moni kehnompi tai kokemattomampi kirjoittaja sortuisi joko mitäänsanomattomaan viisasteluun tai sitten itsetarkoitukselliseen tieteenfilosofiseen snobbailuun. Hyrkkäsen kirja tulisi saada mahdollisimman monen ihmistieteiden alaan kuuluvan akateemisen opetusohjelman peruslukemistoon.