Historiallisesti Friedrich Schiller, vuodesta 1802 lähtien von Schiller, sijoittuu saksalaisen klassismin ja romantiikan taitteeseen, ajanjaksoon jonka aatemaailmalle antoivat leimansa Immanuel Kantin filosofia sekä Pohjois-Amerikan ja Ranskan vallankumoukset. Ajan oppineiden keskusteluissa kiinnitettiin huomiota muun muassa kulttuurin ja taiteiden rooliin sekä tehtävään ja ihmisen mahdollisuuteen elää tasapainoisena ja itsenäisenä osana yhteiskuntaa. Esikuvia haettiin antiikin Kreikasta niin estetiikassa kuin taiteessakin. Kuten tuttavansa Friedrich Hölderlin, myös Schiller pyrki saattamaan klassisen tragedian ajan tasalle.

Järkikeskeisen ajan kritiikki

Schiller käsitteli tragediaa niin teoriassa kuin käytännössä. Tragedioiden lisäksi Schiller laati traagiseen ihmiskuvaan kytkeytyviin teoreettisiin pohdintoihin liittyen useita tekstejä, jotka laajentuivat käsittelemään filosofiaa sekä estetiikkaa ja enemmän tai vähemmän verhoillusti myös päivänpoliittisia kysymyksiä. Tunnetuin näistä teoksista on Schillerin filosofinen pääteos, Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta, jossa kirjoittaja kritisoi järkikeskeistä valistusajattelua ja tarjoaa tälle vaihtoehdoksi idealisoituihin antiikin ihanteisiin nojaavaa utopiaa uudenlaisesta kauneuden välittämästä yhteisöllisyydestä.

Teos alkaa mukaansatempaavalla, kaunopuheisella johdattelulla aiheeseen. Schiller pohtii esteettisten kysymysten parissa askartelun mielekkyyttä ajan olosuhteiden vaatiessa “ponnekkaasti filosofisesti tutkivaa henkeä omistautumaan kaikista taideteoksista täydellisimmälle, toden poliittisen vapauden rakentamiselle” (kirje II, kappale 1). Annettu vastaus ongelmaan on kaikessa poleemisuudessaan yksinkertainen: ainoastaan esteettiset kysymykset ovat mielekkäitä, koska “poliittisen ongelman ratkaiseminen kokemuksen tasolla edellyttää kulkemista esteettisen kautta, sillä tie vapauteen kulkee ainoastaan kauneuden kautta” (II, 5).

Schiller näki aikaansa riivaavan kaiken toiminnan välineellisyyden: “Hyöty on ajan suurin idoli, jonka hyväksi kaikkien kykyjen on raadettava ja jolle kaikkien lahjakkuuksien täytyy osoittaa suosiotaan.” (II, 3.) Välineellisyys edellyttää mahdollisuutta erottaa keinot päämääristä, kuten tapahtuu työnjaon myötä. Menettäessään yhteyden työnsä tuloksiin, yksilö menettää mahdollisuutensa ymmärtää itsensä merkittäväksi osaksi häntä ympäröivää, mielettömänä näyttäytyvää todellisuutta. Tämä on Schillerin mukaan seurausta siitä, että olemme kahden yhteismitattoman maailman vankeja.

Meillä on yhtäältä järjen maailma, joka ei ole aistein tavoitettavissa. Se on ikuinen ja muuttumaton ykseys, johon nojautuen järki säätää toimintaamme koskevat lait. Toisaalta meillä on luonto, johon kohdistuvat aistit puolestaan pyrkivät tyydyttämään ajallisen, ja siten rajallisen, olomuotomme tarpeita. Kulttuurissamme nämä inhimilliset perustekijät eivät juuri kohtaa toisiaan, vaan tilanteesta riippuen joko järki tai aistit pyrkivät ohjaamaan toimintaamme. On kulttuurin tehtävä pitää huoli siitä, että aistisuutta varjellaan “vapauden väliintulolta” ja persoonallisuuden itsenäisyys varmistetaan “aistimusten valtaa vastaan” (XIII, 2).

Viettien ollessa tasapainossa saattaa “ihminen yhdistää olemisen korkeimman täyteyden suurimpaan itsenäisyyteen ja vapauteen, ja sen sijaan, että kadottaisi itsensä maailmaan, hän sisäistää sen ilmiöiden koko loppumattoman rikkauden ja alistaa sen järkensä ykseydelle” (XIII, 3). Tämän tasapainon mahdollisuudet realisoituvat leikkivietissä, joka toimii järjen ja aistien välittäjänä. Leikkivietin intuitiivisesti hassulta kalskahtavan nimen taustalla on ajatus leikin pyyteettömyydestä. Leikillä ei ole tavoitetta; leikin päämäärä on leikki itse.

Leikkivietin voimalla ihminen astuu esteettiseen tilaan, jossa “mieli tosin toimii vapaana ja korkeimmassa määrin vapaana kaikesta pakosta muttei millään muotoa vapaana laeista ja että tämä esteettinen vapaus eroaa ajattelun loogisesta välttämättömyydestä ja tahtomisen moraalisesta välttämättömyydestä vain siten, että lakeja, joiden mukaisesti mieli silloin toimii, ei mielletä, ja koska ne eivät koe vastarintaa, ne eivät ilmene pakottavina” (XX, 4).

Schillerin kritiikin kohteena on häntä inspiroinut Kant, jonka filosofiassa moraalin perustana on järki. Ranskan vallankumous riitti Schillerin mukaan osoittamaan, mitä pahimmillaan tapahtuu, jos yhteiskuntaa ryhdytään uudistamaan puhtaan rationaalisesti: terrorin ajassa ei ollut jälkeäkään moraalisuudesta. Vallankumouksen taantuminen barbariaan on oire modernin ihmisen vieraantumisesta inhimillisyydestään, johon ylevimmässä muodossaan sisältyy järjen lisäksi myös aistillinen puoli. Vasta esteettisen tilan saavuttaminen on merkki viettien harmoniasta, eräänlaisesta kultaisesta keskitiestä, johon synnyttää ja mahdollistaa aidosti moraalisen toiminnan.

Esteettinen tila kytkeytyy Schillerin kirjeissä XXVI ja XXVII esittämään teoriaan lumeesta. Esteettinen lume vapauttaa havainnon kaikista käytännöllisistä velvoitteista ja sidoksista. Taideteosta tarkkaileva ihminen näkee kohteensa täysin pyyteettömästi, vailla taiteenulkoisia päämääriä. Taiteen kokijan ja taideteoksen suhde on puhtaan moraalinen ja ihanneyhteiskunnassa ihmiset suhtautuvat toisiinsa kuin taideteoksiin. “Vapauden antaminen vapaudella on tämän valtakunnan perustuslakina.” (XVII, 9.)

Kuva: Caspar-David Friedrich, Mondaufgang über dem Meer, 1821

Kohti moraalista ja esteettistä valtiota

Schillerin itselleen asettama tehtävä on osoittaa, miten ihmiskunnan olisi mahdollista siirtyä luonnonvaltiosta, “jollaiseksi voi kutsua jokaista poliittista yhteenliittymää, joka johtaa rakenteensa alun perin voimista, ei laeista” (III, 3), aidosti moraaliseen esteettiseen valtioon. Luonnonvaltion perustana on luonnontilainen yhteisö (välttämättömyys), jonka voi ylittää moraalin (vapaus) avulla. Tehtävänä on siis luoda puitteet, joissa ihmiset saavuttavat viettiensä tasapainon ja kykenevät astumaan vapauden määrittämään esteettiseen tilaan.

Kirjeistä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta on kuitenkin turha etsiä vastausta siihen, miten nämä puitteet käytännössä luodaan, mutta teosta on kiehtova lukea teoriana taiteesta ja taiteen eheyttävästä voimasta. Esteettinen valtio on eräänlainen kokonaistaideteos, jossa vallitsee pysyvä esteettinen tila. Tämänkaltainen valtio on puhdasta utopiaa, ajatusleikki. Sen sijaan että tarjoaisi lukijoilleen konkreettisen utopian jonkinlaisten käytännöllisten ratkaisujen muodossa, Schiller esittää klassisen, yleishumanistiseen kasvatusihanteeseen tukeutuvan näkemyksen sivistyksen ja taiteen voimasta. Lukijasta riippuu näkeekö tämän teoksen heikkoutena vai vahvuutena.

Kirjeiden ihmisen esteettisestä kasvatuksesta kiistämätön ansio on tavassa, jolla se esittää tiivistetyssä muodossa Kantilaiseen filosofiaan sekä modernisaatioon kohdistuvan esteettisen kritiikin pääpiirteet, jotka Schillerin jälkeen ovat toistuneet lukuisilla saksalaisilla ajattelijoilla Marxista Adornoon ja Hegelistä Heideggeriin. Kirjeet tarjoavat ajattelun aiheita etenkin estetiikasta ja aatehistoriasta kiinnostuneille, mutta lukijan on syytä varautua kantilaiseen filosofiaan nojaavan argumentaation paikoittaiseen hämäryyteen sekä teoksen sisältämään runsaslukuiseen määrään sangen huolimattomasti määriteltyjä käsitteitä. Kirjeiden suomentaminen on, kuten on tapana sanoa, kulttuuriteko.