Suomen historiaa kasvatuksen ja koulutuksen kautta

”Ei voisi vähempää kiinnostaa!” totesi kollega, kun kerroin hänelle uudesta Suomen kasvatuksen historiaa käsittelevästä teoksesta. ”Kaikki sellaiset kirjat ovat tylsiä”, hän väitti ja hämmästyi, kun vakuutin tämän teoksen olevan kaukana niistä kasvatusfilosofioista ja instituutiohistorioista, joita hän oli joskus lukenut. Kuvaillessani kirjaa tarkemmin pilkahti hänen silmissään sentään hienoinen kiinnostus. Ennakkoluuloja on varmasti monella muullakin, mutta ne kaatuvat, kunhan vain tarttuu kirjaan ja ryhtyy lukemaan. Valitettavasti kirjan tekstit on painettu niin pienin kirjasimin, että likinäköinen kaipaa suurennuslasia.

Kolmiosainen Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historia on monivuotisen työn tulos. Teoksen I osa, Huoneentaulun maailma: Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle julkistettiin toukokuun alussa. II ja III osa ilmestyvät 2011. Hanketta ovat tukeneet Tieteellisten seurain valtuuskunta, Opetusministeriö, Alfred Kordelinin säätiö ja Suomen Kulttuurirahasto.

Kirjasarjan toimituskunnan puheenjohtaja professori Pauli Kettunen toteaa, että tarvitsemme historiallista tietoa ja tietoisuutta ymmärtääksemme kasvatuksen ja koulutuksen muuttuvia muotoja, sisältöjä, edellytyksiä ja merkityksiä. Ei riitä, että menneisyys kuvataan tienä nykyisyyteen tai nykyisyydestä erillisenä, kiinnostavana maailmana. On tarkasteltava myös pitkän aikavälin muutoksia, avattava esiin ratkaisutilanteiden epävarmuutta, kiistoja, vaihtoehtoja ja valintoja, osoitettava aikaisempien valintojen merkityksen myöhempien valintojen rajaajina ja eriteltävä nykyilmiöiden monikerroksista historiallisuutta. – Kirjoittajat ovat noudattaneet tätä ”ohjelmanjulistusta”, ja se sopii neuvoksi muillekin historioitsijoille.

Huoneentaulun maailma lähestyy Suomen historiaa keskiajalta 1800-luvun puoliväliin kasvatuksen ja koulutuksen näkökulmasta sekä kasvatusta ja koulutusta yhteiskunnan rakenteista käsin. Kirja osoittaa, mitä koulutuksellisia ja kasvatuksellisia tarpeita aateluus, pappeus, porvarius ja talonpoikuus asettivat näiden säätyjen pojille ja tytöille ja mitkä olivat itse kunkin mahdollisuudet hankkia ”oppia”. Se myös selvittää, miten koulutus toimi valtion ja kirkon etujen välineenä ja miten säätyjen väliset jännitteet ja vallan tasapaino ilmenivät kasvatuksessa.

Kuten Jussi Hanska, Kirsi Vainio-Korhonen ja Marjatta Rahikainen toteavat kirjan johdannossa, säädynmukaisen kasvatuksen ja koulutuksen aikana jokaisen kansalaisen piti tietää oma paikkansa yhteisössä ja yhteiskunnassa, olla ylemmilleen kuuliainen ja totella heitä sekä noudattaa kristillisiä hyveitä. Jokaisen tuli omaksua niitä tietoja ja taitoja, joita hän vastaisessa elämässään tarvitsisi.

Teoksen kirjoittajat eivät ole tyytyneet vain toistamaan aikaisempien tutkimusten tuloksia, vaan ovat tehneet myös perustutkimusta. Sitä paitsi he ovat asettaneet Suomen olot Ruotsin valtakunnan muiden osien ja usein myös muiden Euroopan maiden olojen rinnalle. Lukija, joka tuntee ennestään kirjoittajia, osaa odottaa, että he nostavat esiin myös tyttöjen ja naisten koulutuksen ja kasvatuksen. Oman huomionsa teoksessa saavat myös yhteiskunnan vähäosaiset ja oppimisen pimeä puoli, kansan lukupelko ja kirjakammo sekä ruumiillinen kuritus.

Huoneentaulun maailma on jaettu ajallisesti kahteen pääosaan vuoden 1600 tienoilta, joten keskiaika ja 1500-luku muodostavat yhden kokonaisuuden ja myöhemmät vuosisadat toisen. Jakoa puolustaa se, että Ruotsi (ja Suomi) luopui hitaasti katolisuuden ”hapatuksesta”, vaikka omaksui luterilaisen uskon virallisesti jo 1500-luvun alkupuolella, ja myös se, etteivät niukat lähteet mahdollista alkuajoille sellaista aiheenmukaista jaottelua, joka on voitu toteuttaa myöhemmin.

Keskiajalta 1500-luvun lopulle

Teoksen ensimmäisessä ja laajimmassa luvussa Jussi Hanska ja Anu Lahtinen ovat voineet käsitellä lähes tyhjentävästi kaiken, mitä suomalaisten kasvatuksen varhaisvaiheista tiedetään. Vähistä lähteistä he ovat onnistuneet luomaan uskottavan ja ainakin todennäköisen kuvan Suomen oloista nojautumalla myös muun Euroopan ja Ruotsin eri alueiden käytänteistä kertoviin dokumentteihin. 

Vuosisatojen ajan lapset sosiaalistuivat yhteisöönsä pääasiassa kotikasvatuksen kautta, ja vain harvat pääsivät opintielle, joka tähtäsi ensi sijassa pappisuralle. Muutamille avautuivat ulkomaisten yliopistojen ovet. – Upsalan yliopiston toiminta ei alkuinnostuksen jälkeen käynnistynyt kunnolla, mutta sen perustamisvuoden (1477) olisivat kirjoittajat voineet toki mainita. – Varsinkin 1500-luvulta lähtien myös kruunu houkutteli lahjakkaita nuorukaisia tehtäviinsä. Kaupungeissa saattoi toimia porvaristolle tarkoitettuja kouluja tai opettajia, mutta yleensä porvarit ja aateliset järjestivät lapsilleen kotiopetusta. Tyttöjen kasvatus jäi kotien vastuulle, elleivät vanhemmat lähettäneet tyttöjä luostariin. Katolisella ajalla kristillinen kansanopetus perustui kansan omalla, joko ruotsin- tai suomenkielellä, pidettyjen saarnojen antiin. Lisäksi pappien oli opetettava jumalanpalveluksen yhteydessä Isä meidän -rukous, Ave Maria ja uskontunnus kuulijoiden kielellä. – Paikkaansa ei siis pidä vanha käsitys, että katolinen jumalanpalvelus olisi toimitettu latinaksi eikä kansa olisi ymmärtänyt siitä mitään.

Hanska ja Lahtinen eivät tue sitäkään oletusta, että kirkkojen seinämaalaukset olisivat olleet jonkinlainen kansan Raamattu, josta kristinopin keskeiset seikat olisi omaksuttu. Heidän mukaansa kuvia on voitu käyttää opetukseen, mutta se ei ole ollut niiden varsinainen tarkoitus, sillä kuvien oikea käyttö ja ymmärtäminen on edellyttänyt kristinopin alkeiden ja jopa syvemmänkin, mystiikkaan taipuvaisen uskonnollisen tiedon omaksumista. – Ehkä maalaukset olivatkin ensisijassa koristuksia ja kirkon mahtavuuden osoituksia.

Papeiksi ja virkamiehiksi

Ruotsissa 1600- ja 1700-lukuja leimasi luterilainen puhdasoppisuus sekä kirkon ja keskusvallan jatkuva kamppailu siitä, kuka määrää koulutuksesta ja ketä koulutetaan ja mihin tehtäviin. Rahvaalle riitti kansankielinen lukkarinkoulu ja rippikoulu, mutta papit ja virkamiehet tarvitsivat erityisvalmennusta. Katolisella ajalla luotu koulutusjärjestelmä ei enää 1600-luvun alussa vastannut luterilaisen pappiskoulutuksen tarpeita, eikä varsinkaan palvellut kruunun tavoitteita.

Timo Joutsivuo selvittää perusteellisesti sitä turhauttavaa kiistaa, jota kävivät teologis-humanistisen ja reaalipainotteisen koulutuksen kannattajat. 1500-luvun lopulta lähtien Keski-Euroopasta saapuneista tuoreista pedagogisista virtauksista keskusteltiin, mutta ne eivät paljoakaan vaikuttaneet koulutuksen käytäntöön. Useita koulujärjestelmiä laadittiin, mutta niistä toteutettiin vain vuosien 1649 ja 1724 ehdotukset. Nekin säilyttivät koulutuksen perustaltaan pappiskoulutuksena sekä piispan ja tuomiokapitulin valvonnassa. Kun 1600-luvulla luotu harva kouluverkko säilyi Suomessa 1800-luvun puoliväliin asti, olivat erityisesti itäsuomalaisten ja sisämaassa asuvien mahdollisuudet päästä opintielle heikot.

Ruotsin aikana oli Turun Akatemia perustaminen 1640 tärkeä seikka koko maan koululaitoksen kannalta. Se liittyi Ruotsin kruunun pyrkimykseen yhtenäistää ja ruotsalaistaa laajaksi paisunut valtakunta, mutta sen avulla uskottiin voitavan saattaa myös rahvasta ”sivistyksen esikartanoihin”, kun opettajien ja pappien sivistystaso nousisi. Yliopistossa saisivat valmennusta myös kaupunkien virkamiehet, kruununvoudit, nimismiehet, tuomarit ja maaherrat. Hyödyn ja valistuksen aatteet tunkeutuivat yliopistoon 1700-luvun kuluessa, mikä näkyi väitöskirjojen aiheissa ja ruotsin hyväksymisenä eräiden alojen väitöskirjakieleksi.

Kaksi kiintoisaa kysymystä, joista keskusteltiin vilkkaasti 1700-luvulla, olivat liika koulutus ja älykkäiden valinta. Hyödyn aikana koko kansan kouluttamista pidettiin turhana, koska kullakin säädyllä ajateltiin olevan erilaiset koulutustarpeet eikä laiskoja ja tyhmiä kannattanut opettaa. Jo 1580 oli esitetty, että latinakoulusta oli erotettava laiskat oppilaat, ja vuoden 1649 koulujärjestys määräsi, että triviaalikouluun pyrkivistä oli poistettava heikkolahjaiset. Samassa hengessä piispa Getzelius vaati, että paheisiin taipuvaiset, jotka eivät varoituksista piitanneet, oli erotettava koulusta. Vuoden 1724 koulujärjestyksen mukaan älyltään hitaita oppilaita oli ohjattava johonkin ”ammattiin”. Gustaf Ruder jopa laati 1737 testin, jolla voitiin poimia oppilaista terävimmät mittaamalla muistia, mielikuvia, erittely- ja arvostelukykyä, tunteenilmaisua ja aistimustaipumuksia. 

Vanhan Suomen liittäminen muun Suomen yhteyteen vuonna 1812 virkisti maan koululaitosta, sillä Katariina II:n koululain perusteella Viipurissa toimi iso ja pieni saksankielinen tyttökoulu ja muiden kaupunkien ”pienissä” kouluissa tytöt saivat alkeisopetusta poikien rinnalla saksaksi, venäjäksi tai ruotsiksi. Silti koulutoimi kokonaisuudessaan säilyi harvojen, nimenomaan poikien, mahdollisuutena. Vuoden 1807 koulujärjestys toi Ruotsin kouluihin reaaliaineet, mutta sodan vuoksi sitä ei Suomessa ehditty toteuttaa. Turun katedraalikouluun saatiin kuitenkin 1806 ns. kollehtorin luokka alemmiksi siviilivirkamiehiksi aikoville. Eräät muutkin kokeilut suuntasivat koulutusta käytännön suuntaa, mutta vasta vuoden 1848 koulujärjestys uudisti täysin Suomen koululaitoksen ja 1868 koulujärjestys siirsi koulut kirkon valvonnasta koulutoimen ylihallituksen alaisiksi.

Aatelin kasvatus

Liisa Lagerstam ja Jessica Parland-von Essen kirjoittavat suurvalta-ajan ja Ruotsin ajan lopun ylhäisaatelin kasvatuksesta, koska siitä löytyy runsaasti lähdeaineistoa. Alempi aatelisto ja Venäjän ajan alku jäävät tarkastelun ulkopuolelle lukuun ottamatta Smolnan tyttökoulua, jossa moni suomalaistyttökin opiskeli.

Upseerin ja hovimiehen urat olivat olleet aatelisnuorukaisten perinteiset vaihtoehdot, mutta 1610-luvulla aukeni kolmas vaihtoehto, kun aatelisto sai yksinoikeuden korkeisiin valtionvirkoihin – vaikka se muodosti vain puolisen prosenttia väestöstä. Tähtäsipä nuorukainen mille uralle hyvänsä, hänen oli sillä menestyäkseen hankittava mahdollisimman laaja-alaiset tiedot ja taidot. Aatelisneidoista oli puolestaan kasvatettava taitavia vaimoja, äitejä ja emäntiä, jotka osasivat hoitaa kartanotaloutta, mutta hallitsivat myös hyvät tavat, tanssivat, lauloivat ja soittivat, pukeutuivat säätynsä mukaisesti sekä keskustelivat henkevästi vierailla kielillä, kuten salonki- ja hovikulttuuri vaati.

Kodin varhaiskasvatus iskosti poikiin ja tyttöihin kristilliset ja aateliset hyveet, Jumalan, esivallan ja vanhempien kunnioituksen. Seitsemän vuoden iässä pojat siirtyivät äidin hoivista kotiopettajien ohjaukseen, johon mahdollinen tuleva ura jo heijastui. Perheen tytötkin saattoivat päästä osallisiksi veljille annetusta opetuksesta. Muutoin naiset kasvattivat heitä esimerkillään ja ohjauksellaan kotona, muissa aateliskodeissa tai hovissa. Myös aatelisnuorukaiset oli tapana lähettää sukulaisten tai tuttavien kartanoihin oppiin. Hieman toisella kymmenellä ollessaan pojat voivat hakeutua myös Upsalan tai Turun yliopistoon, missä professorit opettivat yksityisesti juuri aatelispojille sopivia aineita. Parin kolmen vuoden opintomatka Eurooppaan kruunasi monen nuorukaisen uravalmennuksen.

Kaupan ja käsityön ammattikasvatus

Kirjan toinen toimittaja, Kirsi Vainio-Korhonen, kirjoittaa kauppiaaksi ja käsityöläiseksi valmenta(utu)misesta ja selostaa samalla tarkkaan sekä ammattikuntalaitoksen historiaa ja toimintaa että kaupunkien sosiaalista hierarkiaa, jossa ulkomaan- ja tukkukauppaa harjoittavat valtaporvarit olivat ylinnä. Porvareiksi voivat päästä vain käsityötä tai kauppaa harjoittavat kaupungin miespuoliset asukkaat. Kaupan ja käsityön ”osaajaksi kasvaminen” tapahtui käytännön työelämässä, mutta kotiopetuksesta ja koulusta, jopa yliopistosta saadusta lisäopista oli tietenkin hyötyä. Luku-, kirjoitus- ja laskutaito olivat välttämättömiä ja vieraiden kielten taito auttoi kansainvälisissä yhteyksissä, mutta nuorukaisen tuli olla myös aviolapsi, hyvämaineinen ja riittävän varakas.

Maaseudun käsityöläisten ammattitaidosta ei ollut mitään määräyksiä, mutta kaupunkien käsityöläiseksi – esim. suutariksi, räätäliksi, kultasepäksi, kirvesmieheksi, muurariksi tai verankutojaksi – pääsi keskiaikaiseen tapaan mestarin ohjauksessa ja taloudessa ensin oppipojasta kisälliksi ja kisällistä lopulta mestariksi. Aikaisemmin on oletettu, että työn oppiminen alkoi noin 14 vuoden iässä, mutta oppipojat ovatkin olleet keskimäärin 19-vuotiaita. Sitä paitsi kaikista oppipojista 20–70 % ei koskaan saavuttanut ammattipätevyyttä. Parhaiten menestyivät vanhimmat oppipojat sekä mestarien, talollisten ja säätyläisten pojat, joilla oli jo hyvät yhteiskunnalliset suhteet. Neljä–viisi vuotta opiskeltuaan oppipoika voi suorittaa ammattitaitonäytteen ja sai kisällikirjan. Tämän jälkeen kisälli tarvitsi vähintään kolmen vuoden lisäopinnot, ennen kuin hän voi antaa mestarinäytteen. Käytännössä useimmille oppivuosia kertyi enemmän. Osa ammatinharjoittajista jäi kisälleiksi ja noin puolet vei opintonsa päätökseen, suoritti mestarintutkinnon ja pääsi kaupungin porvariksi.

Tulevat kauppiaat hankkivat ammattitaitonsa kauppiastalouksissa, ja heidänkin opintojaan alettiin säädellä vuodesta 1614 lähtien. Vuoden 1734 kauppasäännön mukaan opinnot saattoi aloittaa 15-vuotiaana ja oppipoikakausi kesti seitsemän vuotta, mikä riitti kotimaan kauppaa harjoittavalle pikkukauppiaalle. Mutta suurkauppiaaksi haluavan oli harjoiteltava puotipoikana vielä neljä vuotta. Näin ollen nuorukaiselta kului vähintään 11 vuotta, ennen kuin hän voi suorittaa erityisen kauppatutkinnon ja hakea porvarisoikeutta. Teoriassa kauppiaaksi saattoi päästä 27-vuotiaana, mutta käytännössä yleensä yli 30-vuotiaana.

Koska porvarisammatit olivat kansainvälisiä, voivat nuorukaiset sekä kaupan että käsityön alalla hankkiutua harjoittelemaan muiden kotimaan kaupunkien lisäksi ulkomaillekin. Varsinkin suurporvarit lähettivät poikiaan kauppatuttaviensa luo oppiin, ja käsityöläiskisällit olivat vapaita vaeltamaan mielensä mukaan.

Tytöt ja naiset suljettiin ammattimaisen kaupankäynnin ja käsityön ulkopuolelle. Vain porvarien lesket saivat jatkaa miehensä ammatin harjoittamista, kuitenkin ilman porvarisoikeuksia. Harvat, yleensä kaikkein varakkaimmat valtaporvarien lesket käyttivät oikeutta hyväkseen. Tavallisesti naiset harjoittivat pienimuotoista yritystoimintaa, johon ei vaadittu porvarisoikeutta ja jolla he elättivät vain itsensä. He tekivät töitä, joita he olivat oppineet kotona lapsesta lähtien. Kaupunkilaisnaisten ammatteihin kuuluivat kaupustelu, anniskelu, ruokalanpito ja majoitus sekä eräiden käsitöiden valmistus.

Käsityöläisten tapoja kuvatessaan Vainio-Korhonen kirjoittaa ”ritualisoidusta kiusaamiskulttuurista” ja toteaa, että oppipojan asemasta siirryttiin kisällien joukkoon ”kiusaamisriittien” kautta. Lukijalle ei selviä, onko kyse pennalismista eli simputuksesta vai initiaatiomenoista eli tulokastavoista, joihin mm. ylioppilaiden depositiomenot ja merimiesten päiväntasaajankaste kuuluvat. Tulokastapoja on mm. tanskalainen Henning Henningsen selvittänyt useissa teoksissaan.

Kirjoittaja selvittää huolellisesti naisten ammattikoulutuksen varhaisvaiheet, jo 1700-luvulla annetun kehruuopetuksen sekä 1816 alkaneen kätilöiden koulutuksen, mutta jättää huomiotta miesten institutionaalisen ammattikasvatuksen varhaisimman alueen, merenkulkualan koulutuksen. Se alkoi Suomessa 1813 kolmessa oppilaitoksessa ja liittyi läheisesti kauppiaskoulutukseen, sillä alusten päälliköt harjoittivat kauppaa ulkomaan satamissa käydessään. Odotin myös, että Turkuun vuonna 1839 perustettu ruotsinkielinen kauppakoulu olisi tekstissä mainittu. – Nämä puutteet korjautuvat teoksen toisessa osassa, jos ammattioppilaitosten alkuvaiheita käsitellään siinä erikseen.

Kirkollinen kansaopetus sekä omat, vieraat ja kerjäläislapset

Huoneentaulun maailman kaksi viimeistä lukua käsittelevät hieman eri suunnista nimenomaan rahvaan lasten saamaa peruskasvatusta, ja joka muodosti kaiken yhteisöllisen elämän perustan. Esko M. Laine ja Tuija Laine tarkastelevat kirkon järjestämää kansanopetusta, joka juurrutti kansaan lukutaidon ja kristinopin hallinnan. Marjatta Rahikainen puolestaan valaisee niitä ensi sijassa niitä olosuhteita, joissa yhteiskunnan huono-osaisimmat kasvoivat ja joissa heitä kasvatettiin, sillä tavallisen kansan kasvatuskäsityksistä on hyvin vähän tietoa.

Osatakseen elää siivosti ja kunniallisesti rahvaalle riitti, kun osasi Katekismuksensa ja pääsi ehtoolliselle ja naimisiin. Lukemisen opettaminen alkoi kirkon aloitteesta, mutta maallinen esivalta ryhtyi vuoden 1686 kirkkolaista lähtien määrätietoisesti edistämään lukutaitoa. Olihan jokaisella kristityllä oikeus oppia lukemaan mutta myös velvollisuus totella Jumalan käskyjä ja maallisia lakeja. Vuonna 1723 vanhempia uhattiin jo sakolla, elleivät he opettaneet lapsilleen lukemista ja kristinoppia. Luvun kirjoittajat konkretisoivat sakon suuruuden havainnollisesti puoleentoista kannuun olutta.

Katekismuksen opettelu oli enimmäkseen mekaanista pänttäämistä, jota jo 1700-luvulla kovasti kritikoitiin. Ihmisten olisi myös pitänyt ymmärtää lukemansa, mutta tähän eivät varsinkaan itäsuomalaiset kyenneet. Heidän kulttuurinsa suosi suullista kertomaperinnettä eikä arvostanut sen paremmin lukutaitoa kuin kirjojakaan. Monet pelkäsivät kuulusteluja niin, että karkasivat, jos yleensä rohkenivat kinkeripaikalle ilmaantua. Pohjanmaalla taas väki oli erityisen lukuintoista.

Kun nykylukija vilkaisee 1600- tai 1700-luvun Katekismuksia, joita julkaistiin tuon tuostakin, hänellekin tulee pienoinen pakokauhu: fraktuura ja outo suomi eivät hevin aukene. Lukemaan opettelun on täytynyt olla hahmotushäiriöisille ja heikkonäköisille yhtä tuskaa, eivätkä sakot, rippikirjamerkinnät tai osaamattomuudesta annetut häpeärangaistukset jalkapuussa ole varmasti oppimista edistäneet. Tuskin on pakollinen kirkossakäynti tai papin saarnakaan lukemista helpottanut, mutta ehkä saarnan jälkeen kuulutetut kirkolliset ja viranomaisten tiedotukset ovat saaneet monet istumaan jumalanpalveluksen loppuun asti. – Postillat ja virsikirjat ovat kuluneet vain lukutaitoisten käsissä.

Rippikoulu, joka suomalaisen yhteiskunnan maallistumisesta huolimatta näyttää nostaneen suosiotaan, on melko myöhäinen ilmiö, jossa pohjalaiset kunnostautuivat: ensimmäisen kerran ehtoolliselle pyrkiviä nuoria ryhdyttiin valmentamaan Ilmajoella vuonna 1735, ja Ähtävällä järjestettiin rippikoulu 1736. Turun tuomiokapituli laati kokonaissuunnitelman rippikoulusta 1740, ja ensimmäinen yhtenäinen konfirmaatiokaava esitettiin 1793. Näin kirkollinen kansaopetus koheni ja yhtenäistyi huomattavasti.

Jos oli suomalaisten jukuripäiden opettaminen melkoista valtiovallan ja kirkon kolonialismia, niin sitä oli erityisesti saamelaisten pakottaminen luterilaisuuteen 1600-luvulta lähtien. Siitä kirjoittaa Ritva Kylli kirkollista kansaopetusta käsittelevän luvun loppuun liitetyssä tietolaatikossa.

Marjatta Rahikaisen kuvausta ”kasvatuksen lapsipuolien” kasvu- ja kasvatusolosuhteista lukiessa hyvinvointiyhteiskunnan kansalaista sorastaan hävettää. Meillä asiat ovat sentään ainakin toistaiseksi hyvin. Tuntuu melkein ihmeeltä, että orvot, aviottomat, huutolaiset, romaanit, sotilaspojat, sotilaiden lapset, tehtaalaislapset, laitoslapset ja muut vähäosaiset selvisivät hengissä varsinkin nälkävuosien aikana – eivätkä monet selvinneetkään. Turvatumman tulevaisuuden rakentaminen koulutuksen avulla oli useimmille mahdotonta, vaikka lahjoitusvaroin perustettiinkin köyhäinkouluja Turun ja Helsingin lisäksi eräille muillekin paikkakunnille. Ellei lapsi kyennyt työhön, oli kerjääminen hänelle ainoa vaihtoehto. – Nykyinen kerjäläiskeskustelu saisi varmasti lisäaineksia, jos siihen osallistuvat tutustuisivat Rahikaisen esitykseen; viranomaisten ja kanssaihmisten suhtautuminen henkensä pitimiksi kerjääviin oman maan hädänalaisiin lapsiin oli 1700- ja 1800-luvuillakin uskomattoman tylyä.

* * *

Huoneentaulun maailmassa syntyminen aateliseksi, pappissäätyyn, porvaristoon tai rahvaanlapseksi ratkaisi lasten kasvatuksen ja koulutuksen suunnan ja tarpeet. Oli aivan eri asia kasvaa maaseudulla talollisen tai mäkitupalaisen lapsena tai kaupungissa valtaporvarin tai palveluspiian lapsena. Myös pappilan tai aateliskartanon lapsille avautuivat erilaiset mahdollisuudet. Pojan ja tytön, aviolapsen ja aviottoman lapsen vaihtoehdot olivat aivan erilaiset. Myös sodan ja rauhan aikana ovat koulutusmahdollisuudet erilaiset. Kuitenkin 1800-luvun kuluessa järjestelmä tuli tiensä päähän. Siitä, miten vähitellen nousevan institutionalisoidun koulutuksen merkitys jatkuvasti kasvoi, laajeni ja eriytyi, saamme lukea teoksen kasvatuksen ja koulutuksen historian II ja III osassa.

Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historia kiinnostaa varmasti sekä historian että kasvatuksen tutkimuksen ja opetuksen ammattilaisia, mutta myös valistuneita maallikoita. Jopa kulttuurihistorian tenttikirjana teos saattaisi menestyä. Teoksen julkaiseminen on Kulttuuriteko. Siitä kiitokset Suomen Historialliselle Seuralle, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, toimittajille ja kirjoittajille sekä hankkeen tukijoille!