Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila tunnetaan molemmat itäisten kulttuurien tutkijoina. Jaakko Hämeen-Anttila on islamin ja arabialaisen kulttuurin asiantuntija, Virpi Hämeen-Anttila puolestaan on perehtynyt erityisesti intialaisiin kieliin sekä Intian kulttuuriin. Tieteellisten ja tietoteosten lisäksi Jaakko Hämeen-Anttila on julkaissut myös runoteoksen ja Virpi Hämeen-Anttila viisi kaunokirjallista romaania. Yhdessä aviopari on aikaisemmin kirjoittanut teoksen Rakkauden atlas (2005).

Tarujen kirjassa kerrotaan Raamatusta ja antiikin tarinoista tuttuja kertomuksia, mutta myös tuntemattomampia tarinoita eri puolilta maapalloa. Jotkut kertomuksista on suomennettu sellaisenaan, suurimmassa osassa kirjoittajat ovat muokanneet tekstiä. He ovat kirjoittaneet runomuodosta suorasanaiseksi, lyhentäneet pitkiä kertomuksia ja yhdistelleet eri taruja. Kirjoittajat vakuuttavat kuitenkin pyrkineensä parhaansa mukaan säilyttämään kunkin kertomuksen ”olennaiset piirteet ja sen kulttuurin ilmapiirin, jossa se on syntynyt”.

Kertomukset on jaettu aihepiirin mukaan seitsemään ryhmään. Liikkeelle lähdetään ikiaikaisesta alusta, maailman luomisesta, josta on kerrottu monenlaisia tarinoita. Maailman on luonut yksi jumala tai monta jumalaa, ennen nykyistä maailmaa on luotu useita muita maailmoja tai maailmoja on ollut vain tämä yksi. Maailma on syntynyt munasta, ruumiin osista tai jumalallisesta ajatuksesta. Toisessa osassa tarkastellaan lähemmin maailmojen rakennetta ja erityisesti elävien ihmisten maailman lisäksi muita maailmoja, kuten vainajien maailmaa. Kolmannessa osassa käsitellään erilaisia jumalia. Useissa kulttuureissa on kerrottu jumalista, jotka menevät naimisiin, saavat lapsia, ovat mustasukkaisia ja vallanhaluisia, riitelevät ja taistelevatkin keskenään. Jumalat muistuttavat siis hyvin paljon ihmisiä, paitsi että heillä on käytössään jumalallisia voimia, mikä tekee heidän kaikista toimistaan erityisen merkityksellisiä.

Kaksi seuraavaa lukua sisältävät kertomuksia ihmisistä sekä ihmeellisistä esineistä, salatiedosta ja taruolennoista. Miehet, joista julkisia tarinoita kerrottiin, olivat sankareita, kulttuuriheeroksia, veijareita tai jumalten suosikkeja, toisinaan itsekin jumalten sukua. Naissankarit olivat harvinaisia poikkeuksia. Myös kuuluisat salaisen tiedon tuntijat ovat pääosin miehiä, kuten Merlin tai Väinämöinen. Kertomuksissa matkoista kaukaisiin maihin on kuvattu vieraiden maiden kummallisia asukkaita ja pelottavia hirviöitä. Näissä luvuissa käsitellään juhlallisten jumaltarujen lisäksi myös muuta tarina-ainesta ja satuja, jotka ovat tulvillaan taikaesineitä, peikkoja ja haltioita, puhuvia eläimiä ja muuta ihmeellistä.

Toiseksi viimeisessä luvussa siirrytään taas jumalien ja demonien maailmaan. Pahuus ja kuolema on monissa kulttuureissa liitetty yhteen, kristinuskossakin paha on houkutellut ihmiset pois paratiisin ikuisesta elämästä. Jumalat voidaan herättää kuolleista, mutta tavallisen ihmisen kohdalla kuolema on lopullinen: kuoleman jälkeen elävät vampyyrit tai zombit eivät ole kadehdittavia vaan kammottavia. Joissakin tarinoissa kuvataan myös maailmanloppua. Kirjoittajat eivät ole halunneet päättää kirjaa pahuuteen ja maailmanloppuun, vaan aivan viimeisessä luvussa nostetaan esille ihmisen uusi mahdollisuus jälleensyntymisen muodossa. Tosin maailmanlopun kertomuksissakaan ei yleensä kysymyksessä ole kaiken loppu, vaan samalla uusi alku. Kirjan kaikkein viimeinen kertomus on kaunis intialainen rakkaustarina, jossa vaimo pelastaa miehensä kuolemalta.

Tarujen kirja antaa monipuolisen kuvan maapallon uskomustarustosta. Kaikkialla maailmassa ihmisillä on ollut samoja ihmettelyn aiheita, kuten miten maailma on syntynyt, kuka sen on saanut aikaan, mikä on ihmisen merkitys maailmassa, mitä tapahtuu kuolemassa ja mitä seuraa sen jälkeen. Kirjoittajat osoittavat, että aivan eri puolilla maailmaa eläneillä kansoilla on voinut olla hyvin samantapaisia käsityksiä elämän tärkeistä kysymyksistä. He eivät myöskään peittele sitä tosiasiaa, että samankaan kulttuurin piirissä uskomukset eivät tavallisesti muodosta selkeää ja yksiselitteistä kokonaisuutta, vaan runsaatkin lähteet kuvaavat usein hajanaista ja ristiriitaistakin käsitysmaailmaa. Lisäksi on tietysti alueita, joilta on olemassa hyvin niukasti tietoa.

Muinaiset tarut ovat innoittaneet kirjailijoita ja taiteilijoita kautta aikojen. Tarujen kirjassa on kaksi kuvaliitettä ja lisäksi jonkun verran kuvia on myös tekstin lomassa. Teos sisältää myös jonkun verran huomioita taruainesten esiintymisestä fantasiassa. Tämä on siinä mielessä mainiota, että se osoittaa, että tarinoilla ei ole arvoa pelkästään menneen maailmankuvan ilmaisijoina ja taideteosten selittäjinä, vaan niillä on sanottavaa myös nykyihmiselle. Kirjan lopussa on melko kattava hakemisto, mutta lähdeluetteloa ei ole. Ehkä siitä ei olisi kovin suurta hyötyä, koska monet lähteet ovat harvinaisilla kielillä eivätkä ne ole helposti saatavilla. Olisi ehkä kuitenkin saattanut olla mielenkiintoista nähdä tiivistetysti, minkälaisista lähteistä kirjan sisältämät tarut on koottu.