Turun yliopiston fonetiikan laitoksen eläkkeelle jäänyt professori Kalevi Wiik on iskenyt kyntensä maailmoja syleilevään historian alan ongelmaan: Keitä me eurooppalaiset oikein olemme, mistä me olemme tulleet? Missä ovat ”juuremme”? Wiikin teos on ennen kaikkea tieteen ja tiedon popularisointia, ei akateeminen tutkimus. Ollen itse fonetiikan professori, ja vaikka kielihistoria onkin ennen kaikkea äännehistoriaa, tekijän tärkeä perustelumateriaali koostuu suurelta osin myös muiden tieteenalojen tutkimustuloksista. Teos on myöskin ilmeisen selkeästi suunnattu suomalaiselle lukijalle, yleiseurooppalaisesta näkökulmastaan huolimatta. Tämä on ilmeisesti vaikuttanut painotuksien valintaan.

Wiikin teoksen kiistattomia etuja ovat sujuva kirjoitustyyli ja pedagoginen – ehkä joskus vähän liiankin ”isällinen” – ote. Tyylillä on kuitenkin perustelunsa, tekijähän käsittelee asioita, jotka toisaalta ovat suurimmalle osalle aiotuista lukijoista täysin uusia, toisaalta teos yhdistää eri tieteenaloja tavalla, jota on jo kauan kaivattu ja jolle on todella ollut tilaus – akateemisissakin piireissä. Toinen on Wiikin vastaansanomaton rehellisyys hänen todetessaan, ette yritäkään esittää ”lopullista totuutta” vaan yhden vaihtoehtoisen mallin, jonka merkitys ja ”oikeellisuus” paljastuu vasta vertailevassa tutkimuksessa, tulevaisuudessa.

Lukunautintoa haittaa kuitenkin jossain määrin puutteellinen viimeistely ja oikoluku, jonka takia kirjassa on muutamia harmillisia ja turhia virheitä – mm. eräät erikoismerkit ovat jääneet tulostumatta, pronssikauden päättymisajankohta on noin 500 jKr. (po. 500 eKr.) jne. Vilpitöntä lukijaa nämä eivät kuitenkaan varsinaisesti haittaa.

”Eurooppalaisten juuret” on teos, jossa Wiik on mielenkiintoisella tavalla ja tieteellisesti perustellusti osoittanut kielten hajoamisen ja esim. murteiden synnyn syyt. Kuten tieteen popularisoinnille on nykyisin tyypillistä, perustelut jäävät paljolti sisäisen argumentoinnin ja tekijään kohdistuneen luottamuksen varaan. Viitoitusjärjestelmä on kovin aukkoinen, mistä mitä ilmeisimmin ei kuitenkaan voine syyttää tekijää. Valitettava tosiasia on, että kustantajat ovat jostain saaneet päähänsä ajatuksen, jonka mukaan normaaliälyllä varustettu kansalainen ei jaksa lukea teosta, jossa lähdeviitteet on esitetty.

Toinen tyyliongelma – joka Wiikilläkin näkyy – on anglosaksisen nk. Harvardin järjestelmän käytön lisääntyminen sivistysmaidenkin tutkimusten viitejärjestelmänä. Lukijaa kohtaan epäystävällisempää viitteiden esittämistapaa on enää vaikeaa kuvitella. Viitoitus esitetään, jotta lukija voi halutessaan tarkistaa asioita ja hankkia lisää tietoa. Alaviitteen voi lukea halutessaan, sisäviitettä ei voi olla lukematta ja se katkaisee aina lukemisprosessin ja samalla lukunautinnon.

Ongelmien vastapainona Wiikillä on alan kirjallisuudessa lähes vertaansa vailla oleva kartta- ja kaaviomateriaali. Myös tässä tekijä on joutunut tekemään kompromissin: esittääkö alkuperäiset kartat vai mallintaako kaikki kartat uudelleen, vertailukelpoisille pohjille. Wiik on valinnut jälkimmäisen ratkaisun, mikä on mielestäni ollut, teoksen luonteen huomioiden, onnistunut valinta.

Teoksen keskeinen näkemys on, että Euroopan nykyinen kielikartta on kehittynyt melko seurattavalla tavalla viimejääkauden jälkeen siten, että kolmen eri ”refugiumin” väestöt, jotka ovat puhuneet eri kielikuntiin kuuluvia kieliä, ovat väestöllisesti sekoittuneet, eri tasoisesti vaihtaneet kieliään ja tuossa kielenvaihtoprosessissa oppineet uuden kielen ”väärin”, murteellisesti. Wiikin käsitystä on laajalti arvosteltu – suuremmin perustelematta.

Vankan tuen tulkinnalle antaa toisaalta, että sama prosessi tapahtuu esim. englannin kohdalla parhaillaan, kun se leviää maapallon eri alueille, toisaalta tosiasia, että esim. islanti 1200-1400 (ollessaan lähes eristyksissä) ei oikeastaan muuttunut, ja muutos alkoi vasta tanskalaisten saapuessa uudelleen voimallisesti saarelle tai vaikkapa Pitcairnin englanti, joka ei oikeastaan muuttunut lainkaan lähes 200 vuoteen. Historiantutkijan kannalta on mielenkiintoista, että Wiikin näkemys kielenvaihdosta ja virheellisestä oppimisesta ei suinkaan ole uusi, sen esitti jo Heerodotos Halikarneesoslainen kuvatessaan Skuthian historiaa.

Kielenvaihdoksen päämotiiviksi Wiik on ottanut maanviljelyn tuoman elintason nousun. Huolimatta siitä, että itse kielenvaihtomalli Wiikillä on aukoton ja uskottava, juuri maanviljelyn merkityksen äärimmäinen korostaminen johtaa ongelmiin. Wiik nimittäin esittää, että maanviljely johti väestönkasvuun parantuneen ravintotilanteen takia. Todennäköisempi syy on ”epäterveellisen” ravinnon aiheuttama onnistuneiden raskauksien määrän kasvu. Hämäävää mallissa onkin suomen termi ’viljely’, joka periaatteessa aina liittyy viljaan.

Ihmiskunnan suurimmat väestötihentymät eivät olekaan alueilla, joilla on eniten saatavissa säännöllistä ravintoa – sademetsävyöhykkeellä ja arktisilla alueilla – vaan juuri vilja-alueilla, joilla eläinvalkuaisen saanti on vaikeaa (ihminen on tunnetusti kaikkiruokainen, joten eläinvalkuainen on oleellinen osa luonnollista ruokavaliota). Myös esim. Pohjois-Amerikan intiaaniväestöjen historia on ristiriidassa motiivin kanssa. Samoin pohjoisen suurriistanmetsästäjien aseistus, komposiittijousi, oli selvästi tehokkaampi kuin etelän ”myyränpyytäjien” yksikaarinen ase. Ilmeisesti osin tästä syystä Wiik toistaa samoja totuttuja kielihistoriallisen kehityksen malleja IE -kielten ylivoimaisuudesta ja lähes yksinomaisesta sanastollisesta lainautumisesta IE -kielistä SUgrikieliin, vaikka tämä malli on monilta osin osoitettavissa virheelliseksi (tyypillisesti esim. sanan ’sata’ ”tiedeyhteisön yleisesti hyväksymä” IE:sta SUgriin lainasuunta, joka on kronologisesti täysin mahdoton). Toisaalta tämä ei sinänsä ole ristiriidassa itse kielenvaihtomallin kanssa.

Teoksen mallintamisessa on eräitä kohtia, joihin olisi ollut syytä puuttua tarkemmin. Baskilaiskielten merkitys on jäänyt lähinnä viitteelliseksi, varsinaisia ”baskilaisuuksia” ei kielistä ole osoitettu. Lukija olisi kiinnostuksella odottanut tarkempaa analyysia baskikielien kohdalla, etenkin, kun Wiik esittää niiden olleen merkittävässä asemassa saamelaiskielten synnyssä. Samoin oletus erillisistä ”Suomen saamelaisista” on turha. Saamelaisten identifiointi liuske-kvartsikulttuuriin vastaa tilanteen myöhempääkin kehitystä. ”Suomen saamelaisten” taustalla näyttääkin kummittelevan vanha suomalaisia koskeva maahanmuuttoteoria, jota Wiik ei ole tarpeeksi tyhjentävästi sijoittanut historian roskakoriin.

Sen sijaan Wiik on selkeästi esittänyt mallinsa mukaisen suomalais-ugrilaisen substraatin Euroopan indoeurooppalaisissa kielissä. Malli on, alempana esitettyjä ongelmia huomioimatta, uskottava. Tieteellisesti merkittävää on, että Wiikin ajoitukset poikkeavat selvästi perinteisistä näkemyksistä. Nykyinen tulkinta, jonka takana on periaatteessa koko indoeuropeistinen tutkimus, olettaa germaanikielten synnyn, eli nk. 1. äänteenmuutoksen päättyneen 500 eKr. tienoilla. Wiik sijoittaa prosessin noin 2000 vuotta varhaisemmaksi, ja muut IE -kielten ”eurooppalaiset” muutokset vastaavasti.

Koska teos keskittyy juuri Eurooppaan, ei indoarjalaisten kielten kehitykseen ole puututtu. Tämä olisi kuitenkin ollut ajoitusten kannalta tärkeää. Wiik on kuitenkin puuttunut tutkimuksen skyyteiksi nimeämiin kansoihin, ja lukenut ne indoeurooppalaisiin. Tälle ei kuitenkaan ole mitään historiallista tai lingvististä perustetta, ja kuten olen kirjallisiin lähteisiin perustuen osoittanut, skyytit (oik. skuthit) olivat kantaturkkia ja suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvaa väestöä.

Ongelmallisin kohta Wiikin kokonaiskuvassa on suomalais-ugrilaisten kansojen ja kielten kehitys. Näiden kohdalla on lukuisia aukkoja ja virheitä, jotka olisi voinut tarkistaa kirjallisista lähteistä. Esimerkiksi mansien tiedetään vielä keskiajalla asuneen Uralin länsipuolella, samojedien saapuneen Uralin länsipuolelle vasta keskiajan lopulla ja sen jälkeen, volgalais- ja permiläiskielten kehityksessä on historiallisia ja antropologisia väärinkäsityksiä, jotka olisivat olleet helppoja tarkistaa historiallisista tutkimuksista jne. Sen sijaan Wiikin oivallus samojedikielten asemasta kielenvaihtajina on merkittävä. Lähtökohta on, että kyseessä olisi siperialainen väestö, joka on vaihtanut kielensä. Valitettavasti Wiik ei ole lukenut hanteja samantyyppiseen prosessiin, vaikka sekä lingvistiset että antropologiset ainekset viittaavat juuri tähän suuntaan.

Wiikin kirjaa ei kuitenkaan voi arvostella ottamatta huomioon kirjasta ja sen teorioista jo aiemmin käytyä keskustelua. Voidaan sanoa, että tähänastinen keskustelu on pääasiassa käyty mielipideartikkelien ja alustusten keinoin. Selkein esimerkki Wiikin teorioihin kohdistuneen kritiikin luonteesta on 23.12.2002 Helsingin Sanomissa alkanut keskustelu teoksen roolista Tieto-Finlandia -palkinnon ehdokkaana.

”Eurooppalaisten juurissa” Wiik on esittänyt mallinsa kokonaisuutena, ja teos osoittaa samalla ajoittain kiivaanakin käyneen väittelyn kulkeneen paljolti itse aiheen sivuitse. Keskeistä on, ettei Wiikin teorioita ole kritisoitu asia-argumentein, vaan mm. sillä perusteella, että Wiik on alalla amatööri ja että hän on eri mieltä kuin tutkijoiden enemmistö. Kalevi Wiik on fonetiikan professori – jos äännehistoria ei ole juuri foneettisten muutosten historiaa, niin mitä se on? Toisaalta, tieto ei ole demokraattista. Oikeassa oleminen ei edellytä enemmistön hyväksyntää vaan näyttöä. Jos tiedeyhteisön enemmistön kanta olisi todistamisen kriteeri, eläisimme edelleen aurinkokeskeisessä maailmassa ja Galileo olisi oikeastaan pitänyt polttaa.

Wiikkiä on syytetty paitsi siitä, että häntä on vaikea tyrmätä, koska hän korjaa teoriaansa sitä mukaa, kuin siinä osoitetaan virheellisyyksiä, myös siitä, ettei hän muuta teoriaansa vaikka siinä osoitetaan virheitä. Kritiikki onkin ollut enemmän henkilöönkäypää kuin tieteellistä. Naurettavin argumentti tähän asti näyttää olleen HS:ssa 5.1.2003 syytös Suur-Suomi -haihattelusta. Lähinnä hilpeyttä herättää myös samassa puheenvuorossa esitetty vaatimus ”objektiivisten ja todistettavissa olevien tosiseikkojen” esittämisestä, kun puhutaan esikirjallisesta ajasta noin 2000 eKr. ja sitä ennen Euroopassa puhutuista kielistä.

Esitetyn monitieteellisen otteen vastustajat ovat perustelleet kiritiikkiään mm. sillä, että hekin ovat kirjoittaneet artikkeleja julkaisukokoelmiin, jossa on eri tieteenalojen tulkintoja samasta teemasta (HS 3.1.2003). Valitettavaa on, että nämä kirjoittajat eivät ymmärrä, ettei heidän tulkintansa ”monitieteellisyydestä” ole oikea. On aivan saman tekevää, kirjoittaako esim. /-ti/ -sanalopun muutoksesta /-si/:ksi Virittäjään vai Fennoscandia Archaeologicaan. Julkaisufoorumi ei tee artikkelista monitieteellistä, sen tekee artikkelin sisältö.

Toisaalta teoksessa myös on ongelmakohtia ja selkeitä virheitä. Näistä kannattaa tässä ottaa esiin muutamia: Wiik nojaa maanviljelyn saapumisen merkitystä kuvaavassa ajatuskulussaan nauhakeraamisen kulttuurin (LKB) alueeseen. Tämän hän olettaa puhuneen kieltä, joka ”edusti IE kielten pohjoista haaraa”. LKB ulottuu kuitenkin Belgiasta aina Kiinaan, joten sellaisenaan se ei vastaa Wiikin esittämää aluetta ja sen käyttö näyttönä on siis melko uskallettua.

Wiik yhdistää myös sekä kuoppa-kampakeramiikan suomalais-ugrilaisiin että vasarakirves/venekirves/nuorakeramiikkakulttuurin indoeurooppalaisiin, GBS-kieliin. Kuitenkin Albert Herrmann osoitti jo 1800 -luvulla, etteivät BS-kielten puhujat vielä 400-luvulla eKr. ole voineet asuttaa Itämeren rannikkoa. Herrmannin käsitystä tukee myös kirjallinen lähdeaineisto. Tätä toteamusta ja sen perusteita ei ole pystytty kumoamaan muutoin kuin yksinkertaisesti sivuttamalla ne – hieman samaan tapaan kuin Wiikillekin näyttää käyvän. Toisaalta vasarakirves/venekirves/nuorakeramiikkakulttuurin levinneisyysalue mahtuu kokonaisuudessaan kuoppa-kampakeraamisen kulttuurialueen sisään – aivan viimeisimpiä vaiheitaan lukuun ottamatta.

Kolmas ilmiselvä virhe – joka ei jää teoksessa seurauksitta – on turkkilaiskielten puhujien, ja siis kielen, saapuminen Eurooppaan vasta noin 400 jKr. Kirjallisista lähteistä voidaan kiistatta osoittaa, että kantaturkin puhujat ovat saapuneet Eurooppaan noin 700 eKr. (jos Euroopalla tarkoitetaan nykyistä tulkintaa maantieteellisestä Euroopasta rajanaan Ural ja Kaukasus). Wiikin mainitsemat ongelmalliset ei-IE sanat kreikassa ja Kreikassa ovatkin suurelta osin osoitettavissa kantaturkkilaisiksi lainoiksi. Näin esim. Odysseus < ”kaiken menettänyt”, Aleksanteri < ”sekopää” jne. Myös ongelmallinen nimistö on kantaturkkilaista; helleeni < ”kylien asukkaat”, Alpit < ”este”, kreikkalainen < ”mykkä” jne. Keskeistä keskustelun kannalta on, että Wiikin vastustajien malleissa esiintyvät aivan samat, virheellisiksi osoitettavissa olevat, käsitykset. Ongelmallinen on myös Wiikin käyttämä geneettinen materiaali. Kiistaton ansio Wiikillä on selkeästi ja kertakaikkisesti erottaa kieli ja puhujan geneettinen tausta toisistaan. Ongelma toisaalta on, ettei genetiikkaa ja etnosta ole kyllin selkeästi erotettu - ihminen voi vaihtaa paitsi kieltään, myös yhteisöään - vaan ei geeniperimäänsä. Keskeistä on, että Wiik on tehnyt kauaskantoisia johtopäätöksiä materiaalista, joka tilastollisesti on kaukana merkitsevästä. Geenitutkimuksissa on myös oleellisia metodologisia virheitä, jotka ovat tosin ymmärrettäviä, koskapa tutkimusryhmissä ei ole ollut humanisteja, mutta yhtä kaikki antavat mahdollisuuden ilmeisen perusteettomille tulkinnoille. Tämä ei tietenkään tarkoita, että Wiik olisi välttämättä osunut harhaan, mutta joka tapauksessa vähentää näytön painoarvoa. Pääongelma on käytetyn materiaalin määrä. Myönnettävä toki on, etten ole tutustunut kaikkiin Wiikin käyttämiin lähteisiin, mutta jonkinlaisen kuvan ongelmista antaa P. Lahermon väitöskirja vuodelta 1998 (Mitochondrional and Chromosomal Variation in the Finno-Ugric Speaking Peoples), jossa tekijä ilmoittaa käyttäneensä kaikkia käytettävissä olevia näytteitä. Näitä näytteitä 800 miljoonan asukkaan Euroopasta oli tuolloin 628 kpl, joista puolet suomalaisia ja lappalaisia. Analogia olisi tehdä päätelmiä nykysuomalaisten taustasta 4 geeninäytteen pohjalta. Lisäksi tutkimuksen lähtökohta oli etninen ryhmä (poliittinen identifiointi), ei geenipooli. Näytteitä oli myös kerätty mm. suurkaupungeista, jotka tunnetusti ovat todellisia ”sulatusuuneja”. Lahermon referenssiryhmä Euroopan ulkopuolelta oli Libanonin druusit, joka on ismailiittimuslimien sufilainen lahko, ja geenipoolina yhtä vakuuttava kuin esim. jehovantodistajat. Näyttää siltä, että samat virheet toistuvat myöhemmissäkin tutkimuksissa. Lahermo & al. -ryhmä on yksi Wiikin keskeisistä lähteistä. Wiikin teoksesta voidaan kootusti todeta, että 1) se on merkittävä puheenvuoro siinä keskustelussa, jota käydään - tai jota tulisi käydä - keinoista perustella humanistisen tutkimuksen rahoitus sen maksavalle yleisölle 2) on pitkästä aikaa koherentti yleisesitys menneisyydestä ja että 3) Wiikin keskeiset virheet ovat juuri ne samat virheet, jota hänen kiivaimmat vastustajansakin pitävät ”totuuksina”. Lopuksi on todettava, että jokaisen rehellisen kansalaisen, joka ylipäätään aikoo osallistua Wiikin teorian pohjalta käytyyn keskusteluun tai seurata sitä, on syytä lukea kirja tarkasti ja kokonaisuudessaan ennen kantansa ilmaisemista. Jouko Heyno FM (va)