Kuinka pidentäisi ihmispolon elämää? Entä miten kehittäisi ”viisasten kiven”, jonka avulla lyijyn voisi muuttaa puhtaaksi kullaksi? Muun muassa nämä kysymykset työllistivät aikoinaan suurta osaa alkemisteista, joiden edustamaa kokeellista tieteenalaa väritti satojen vuosien ajan salaperäisyyden verho, esoteerisuus, filosofiset ajatusrakennelmat, henkisyys, monimutkaiset metaforat, okkultismi, peitenimet, spiritualismi ja teosofia. Ihmisen elinikä on pidentynyt keskiaikaan verrattuna joillain kymmenillä vuosilla. Samoin fyysikot löysivät jo noin 40 vuotta sitten vastauksen siihen, mikä jäi aikanaan alkemisteille mysteeriksi: luomaan kultaa! Ei kuitenkaan lyijystä, vaan Vismutista. Toki alkemistien työpajojen ja laboratorioiden olosuhteet ovat muuttuneet savuisesta ahjosta ja sintraantuneista sulatusupokkaista fyysikoiden hiukkaskiihdytin laboratorioihin ja kanuunoihin, joilla hiilen ja neonin ydinsäteitä voidaan törmäyttää vismuttimetallin atomiin lähes valon nopeudella, jolloin osa atomista transmutatoituu muuttaen pienen osan kullan isotoopeiksi. Vismutin tutkimukset jatkuvat yhä ja sitä on opittu hyödyntämään uudella vuosituhannella mm. keraamisten magneettien seosaineena ja uusimpien prosessoriytimien nanolankoina ym. Onko lopulta kyse uuden luomisesta, vai jonkun vanhemman, jopa ikiaikaisen ajatuksen, idean tai alkuaineen jatkokehittelystä uudistuvien teorioiden ja myös analytiikan, mittaustekniikan ja laboratorio-infran jatkuvasti kehittyessä? Keskiaikaan verrattuna muutoinkin suotuisimmissa olosuhteissa?

Kulttuurihistorioitsija Sara Norjan teos Alkemian historia kuvaa alkemian historiaa pääasiassa englanninkielisen lähteen The Mirror of Alchemy varassa, mutta kirjailija pyrkii luomaan yleiskuvan myös huomattavasti laajemmasta, noin parin tuhannen vuoden aikajanasta, alkaen antiikin ensimmäisistä alkemisteistä ”tieteellisen vallankumouksen” kynnykselle ja sen jälkeiseen aikaan. Mittaustavasta riippuen keskiajalta jopa nykyaikaan, onhan alkemia kirjan mukaan yhä edelleen läsnä. Pohtiessaan alkemistien harjoittamista kokeista säilyneiden englannin kielisten muistiinpanojen luonnetta, kirjoittaja nostaa esiin vähäisten kirjallisten lähteiden ongelman todeten, etteivät aikalaiset kirjoittaneet muistiinpanoihinsa kaikkea laboratoriokokeisiin liittynyttä hiljaista tietoa, joista varsinkin historioitsijalle olisi hyötyä? Herää kysymys, olisiko kokeisiin liittynyt ajattelu tai piilevä tieto ollut ylipäätään sellaista, että sen olisi voinut sanallistaa? Ja toisekseen, miksi alkemistit olisivat niin tehneet? Asiaa voi verrata vaikka sepän ammattiin ja työskentelyyn pajassa, jossa epäsuora hiljainen tieto on osa kokonaisvaltaisen ammattitaidon sitä osaa, josta muistiinpanot ja oppikirjat yhä puuttuvat. Hiljaista tietoa on kylläkin tutkittu mm. ammattikasvatuksen alalla, mutta tarkempaa tietoa siitä on vaikea tavoittaa. Miksi? Ehkä siksi, että hiljainen tieto voi välittyä työparin, kuten esimerkiksi mestarisepän ja sällin (oppipoika) välisen lyhyen katsekontaktin avulla, jolloin kyvykkäämpi sälli ymmärtää tehtävänannon merkityksen ja päämäärän ilman, että asiaa pitäisi sen kummemmin suusanallisesti ryhtyä selittämään.

Hiljaisen tiedon ulkoistumista säätelee toki myös monenlaiset tunteet eri työvaiheissa, joita olisi vielä hankalampi kirjoittaa muistiinpanoiksi. Jotta kysymys ei olisi liian yksinkertainen, hiljaiseen tietoon liittyy aina myös intuitio ja vaistonvarainen työskentely! Luultavasti alkemistitkin saivat kokeiluihinsa keskittyessään oivalluksia juuri omasta, apulaisten tai kollegojen hiljaisen tiedon varannoista ja saattoivat muuttaa prosessin kulkua juuri katseen kohdatessa syntyneestä yhteisestä päätöksestä? Sanattomasta sellaisesta. Painopiste alkemisteillä oli kokeilemisessa, joten reseptien ja erilaisten aineiden seossuhteiden kirjaamisessa paperille tai pergamentille oli riittävän työlästä, joka myös selittänee osin lähteiden määrän. Toisaalta keskiajalla ei aina ollut muitakaan edellytyksiä kirjoittamiseen. Kirjallinen julkaisutoiminta olisi sitä paitsi ollut vahvasti ristiriidassa suhteessa alkemiaa verhonneeseen salamyhkäisyyden ilmapiiriin. Epäilemättä alkemistit kärsivät myös stressistä, verenpaineesta ym. ongelmista, eivätkä aina löytäneet ratkaisua, vaikka epäily ja sen jälkeinen oivallus piilivät aivan lähellä, oman syvätiedon varannoissa? Tieto ei vain aina päässyt ulkoistumaan. Nykyään hiljaista tietoa pidetään yritysmaailmassa ”suurena voimavarana”, mutta käytännössä sitä on edelleen melko hankalaa tutkia. Se on kuitenkin havaittu, että hiljainen tieto on läsnä sellaisissa innovatiivisissa työyhteisöissä, jotka osaavat tuotteistaa keksintönsä omin avuin ja mikä ehkä tärkein pointti: joissa on tutkimusten mukaan ensiluokkainen työilmapiiri. Mutta, kuten kirjailija kysyy: ”Ei kai nyt kuka hyvänsä voi saada tietää sellaisen yrityksen saloja?”

Alkemian historia -teoksessa toistuu muitakin huomioita ja kysymyksiä, jotka voivat viedä lukijan sivuraiteille itse asiasta: ”Huomautan jo nyt…, ”Otetaan siis haltuun hieman…, ”Ja totta tosiaan…, ”Käytän termiä muistuttaakseni…, ”Nojaan tässä kirjassani uusimpaan tutkimukseen…, ”Kuten yllä kerroin…, ”Annan siis aikalaismääritelmien puhua puolestaan…, ”Hähmäisyyttä…, ”Tapa piilottaa tietoa tavalliselta tallaajalta…, ”Löytyy sen varrelta tekijää jos toistakin…, ”Hämäräheikkejä…, ”Humpuukimaakarit…, ”Kerron lisää kirjan edetessä…, ”Alkemia oli sekä uhka että mahdollisuus…, ”Melkoinen pellepeloton…, ”Alkemia oli helposti tyyristä puuhaa…, ”Tavalliselle keskiaikaiselle tallaajalle…, ”Jotkut niitä ovat mukamas…, ”Osoittanee häneltä menneen pupu pöksyyn…, ”Kerron…, ”Esittelen…, ”Tarkastelen…, jne. Teoksen julkistamistilaisuudessa kirjailija totesi käsikirjoituksen loppuvaiheen olleen kireän aikataulun suhteen ja muistakin syistä työn olleen rankkaa aikaa: ”Mutta käsiksen kökköversiosta syntyi lopulta uusi ja uljas käsikirjoitus”. Mahdollisesti edellisen kaltaiset huomiot ja kysymykset on suunnattu ”tavalliselle nykyajan tallaajalle”? Tai sitten on kyseessä tyylilaji, jollaista ei kovin usein tapaa historiaa käsittelevissä tietokirjoissa?

Alkemistit eivät kirjoittajan tutkimusten mukaan hallinneet aineiden, kuten saven, lasin tai metallien ominaisuuksia, eivätkä niiden seossuhteita tai esim. astioiden esilämmittämistä ennen varsinaista kuumennusta uuneissa, joka aiheutti astioiden halkeamisia ja jopa niiden räjähtämisiä. Koska materiaalien koostumusta ei tunnettu, ei luonnollisesti voitu päätellä kovin paljoa seosaineiden suhteista, muutoin kuin jatkamalla loputtomia kokeita ja tekemällä tuloksista hataria johtopäätöksiä. Myöskään hermeettisesti suljetussa lasipullossa syntyviä kemiallisia reaktoita ei juurikaan tunnettu, jolloin liian nopea kuumentaminen, lasin heterogeenisuus, reaktiokaasujen paine jne. saattoivat yhtäkkiä räjäyttää astiat jostain ”näkymättömästä syystä”. Pitkään samanlaisina jatkuneet kokeet toivat kuitenkin vähitellen ymmärrystä ja alkemistit havaitsivat, ettei keittoastioita kannata kaikissa prosesseissa asettaa suoraan tuleen, vaan ne oli parasta sulkea toisen astian sisään, jolloin väliin jäi ilmatila tahi vesivaippa, kuten kirjoittaja toteaa. Tämänkin innovaation juuret tosin ulottuvat kauemmaksi historian hämärään.

Esimerkiksi ”räjähtävien upokkaiden ongelma” ratkaistiin nykyisen Koillis-Iranin tienoilla kauan ennen alkemian syntyä. Sepät nimittäin kehittivät pronssin sulattamista varten tulenkestäviä samotti- ja steatiittisekotteisia keraamisia upokkaita jo 1600 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Tarve syntyi siitä, että vaikka sepät taisivat keitto-, kuumennus-, tai sulatusupokkaiden esilämmityksen ahjossa, halkeamiset liittyivät myös materiaalien sekoitteisiin ja niiden suhteisiin, kuten myös siihen, ettei kidevesi ehtinyt nopeasti kuumennettaessa siirtyä aineen sisältä kohti pintakerrosta riittävän hitaasti haihtuakseen sitten ilmaan, vaan kidevesi höyrystyi massan sisällä kiehumispisteeseen halkaisten upokkaat. Tämän tyyppisiä ilmiöitä on onnistuttu todentamaan mm. kokeellisen arkeologian ja materiaalitieteellisten tutkimusten avulla.

Tosiasiassa lukemattomat muutkin teknilliset keksinnöt on tehty jo kauan ennen alkemiaa, osa jopa useaan eri kertaan tai samanaikaisesti eri maanosissa ja kulttuureissa. Keksinnöt saattoivat pysyä ”hengissä” jo hyvin varhaisella ajalla sukupolven tai kaksi, ts. isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Ehkä senkin jälkeen useampien sukupolvien ajan, osan vaipuessa lopulta unohduksiin, kunnes taas uusi kekseliäs ihminen päätyi kehittämään saman idean uudelleen. Kyse onkin tuhansia vuosia kestäneestä prosessista, jota vasten olisi melko hankalaa asemoida jotain tiettyä varhaista keksintöä, varsinkaan tietyn ammattikunnan ansioksi. Kirjoittaja mainitsee, että kupellaatio ja hiiletyskarkaisu olivat keskiajalla yleisesti käytettyjä kokeita metallien puhtauden testaamiseen? Kupellaatio kehitettiin jo ennen ajanlaskumme alkua hopean ja kullan erottamiseen malmeista, josta sittemmin kehittyi myös analyysimenetelmä kullan tai hopean pitoisuuden selvittämiseksi. Sen sijaan hiilletyskarkaisu ei liity metallin puhtauden testaukseen, vaan kyse on niukkahiilisen teräksen karkaisu menetelmästä, jossa teräksen kuoriosaan ”imeytetään” ympäröivästä aineesta hiiltä erilaisten menetelmien avulla, jolloin teräksen pinta muuttuu karkaisu jäähdytyksen myötä kovaksi ja kulutusta kestäväksi kiderakenteen muuttuessa pääosin martensiitiksi. Vastaavasti teräksen sisus jää silloin sitkeäksi.

Tislaustakin olisi hankalaa asettaa eurooppalaisten keskiajan jälkeisten alkemistien keksintöjen kunniakategoriaan sillä eurooppalaiset alkemistit jatkoivat kehitystyötä siitä, mihin mm. Mesopotamian Tepe Gaurassa oli päästy jo noin 2500 vuotta aiemmin, Kreikassa ja Egyptissä jonkun verran myöhemmin; noin 100–400 luvuilla ajanlaskumme alun jälkeen. Voikin ajatella, että alkemistit olivat todellisuudessa vain yksi kemiallisia ym. kokeita tehnyt ryhmä muiden ryhmien ohella innovaatioiden ja kokeilujen planeetan kokoisessa kontekstissa. Se kattoi alkemian lisäksi lukuisia muitakin aloja, kuten varhaisen arkkitehtuurin, fysiikan, rakentamisen, lääketieteen ja kirurgian, maatalouden, mekaniikan, tähtitieteen, maanviljelyn jne. Valitettavasti se kattaa yhä aseiden, sotakoneiden ja ydinaseiden kehittämisen. Kirjailija huomauttaakin, ettei mitään yksittäistä ”tieteellistä vallankumousta” ole tosiasiassa koskaan ollutkaan. Ei edes 1300–1800 vuosisatojen välillä tapahtunutta ajattelutapojen radikaalia muutosta, vaan kyse on pikemmin tuhansia vuosia jatkuneesta kehitysprosessista. Edellytykset sille luotiin pikkuhiljaa karjanhoidon ja viljelyn vakiintuminen myötä, ihmisten asetuttua pysyvästi suotuisille asuinsijoille. Pian sen jälkeen innovatiivisesti ajattelevat yhteisön jäsenet alkoivat tehdä elinolosuhteita parantaakseen erilaisia materiaaliteknillisiä kokeiluja ja keksintöjä. Kirjailijaa siteeraten: ”Niin me teemme nykyäänkin”.

Alkemian historia olisi ehdottomasti ansainnut lähdemerkinnät tekstiin tai alaviitteiksi. Kaikeksi onneksi rinnakkaislukemiseksi oli ladattavissa kirjailijan väitöskirjatutkimus aiheesta. Kokonaisuutena kirja antaa erittäin kiinnostavan ja kattavan kuvan eurooppalaisen alkemian pääpiirteistä ja siksi olisi voinut kustantajan taholta odottaa vahvempaa panostusta niin kirjan formaatin, kuvituksen kuin taitonkin suunnitteluun.