Kotimainen kustannusyhtiömme Schildts on ottanut itselleen melkoisen taakan ja tehtävän; laatia nykyisen Suomen itärajan historian keskiajalta aina siihen saakka, kun Ruotsin itäraja siirtyi lopullisesti (?) Tornionjoki-Kilpisjärvi -linjalle.

Teos on ammattitaitoisesti käännetty ruotsinkielisestä alkutekstistä. Lukijan kannalta on kuitenkin jäänyt jäljelle raivostuttava ja lukemista hankaloittava ilmiasu – lähdeviitteiden sijoittaminen kirjan loppuun. Tämä on asia, josta ei voi kyllin usein huomauttaa. On todella harmillista lukea muutoin mielenkiintoista teosta, ja sitten ”plärätä” sitä edestakaisin vain nähdäkseen, onko viitteissä jotain mielenkiintoista lisätietoa. Joskus on, joskus ei. Kaikki viitteet pitää siis tarkastaa. Mitä kustantajille pitäisi tehdä, että he palaisivat ainoaan oikeaan tapaan: lähdeviitteet lisäteksteineen sivun alalaitaan! Uskokaa nyt jo!

Lena Huldénin teos on erikoinen tuotos, hyvälle ja kalliille paperille painettu esitys, jonka kuva-aineiston laatuun on päällisin puolin tarkastellen kiinnitetty erityistä huomiota. Sen sijaan itse teksti muistuttaa sotaa edeltänyttä tapaa käsitellä historiaa anakronismeja viljellen ja pyrkien kansalliseen ”identiteettihistoriankirjoitukseen”, jolla heimohenkiset kirjoittajat saivat niin paljon pahaa aikaan paitsi historiantutkimuksessa, myös reaalipolitiikassa.

Sarjan, ja samalla Huldénin osuuden, asennetta ”pehmentää” kuitenkin se, että se kertoo nimenomaan _ Ruotsin _ synnystä ja päättyy siksi (ainakin ennakkoilmoituksen mukaan) vuoteen 1809. Loppuosassa raja siis ikään kuin ”pomppaa” Kymijoelta Tornionjokeen.

Esipuheessa kirjoittaja toteaa, aivan oikein, että keskiajan tutkimus Pohjoismaissa – ja etenkin Suomessa – on lähteiden vähyyden takia luonteeltaan tieteidenvälistä, so. monitieteellistä. Teos kuitenkin lyö tätä periaatetta onnistuneesti ja raikuvasti korville. Samalla se jatkaa perinnettä, jossa historian lähteeksi hyväksytään ”sopivat” legendat sellaisenaan, välittämättä uuden tutkimuksen tuomista lisäselvityksistä mm. arkeologian alalla. Samoin jo (tutkimuksellisesti) ammoin virheelliseksi todettuja myyttejä kristinuskon tulosta Suomeen ja Ruotsin suorittamasta Suomen ”valloituksesta” toistetaan uskollisesti. Teos olisikin näiltä osin oivallinen yleisesitys itärajamme historiasta, jos se olisi tehty ennen 1960-lukua.

Kirjan virheitä ja anakronismeja kuvaavaa hyvin muutama esimerkki: Käsitellessään Karjalan rannikon ruotsalaisasutusta Huldén esittää (s. 105) ”Orslahtea, (Orslax) on perinteisesti pidetty itäisimpänä ruotsalaiskylänä…” Näin siitä huolimatta, että ”Orslax” on selkeästi ja läpinäkyvästi itämerensuomalainen toponyymi. Monitieteellisyys saa siis mennä perinteen tieltä. Smaoin Huldén unohtaa monitieteellisyyden Koiviston kohdalla, pitäen sitä karjalaisena kauppapaikkana, vaikka nimi itsessään on läpinäkyvästi länsisuomalainen.

Huldén sotkee myös asutushistoriassa täysin ”ruotsalaisen” vero-oikeuden ja ”suomalaisen” vero-oikeuden kielen kanssa, vaikka noissa oikeuskäytännöissä oli kyse nimenomaan veroparseleista, ei asukkaiden taustasta. Itärajan kohdalla Huldén kuitenkin tekee oman ennätyksensä: samalla, kun hän toteaa – aivan oikein – ettei Karjala keskiajalla kuulunut Novgorodiin, sen enempää kuin Ruotsiinkaan, hän kertoo ruhtinas Jurin Pähkinäsaaren ”rauhassa” luovuttaneen Ruotsille kolme kihlakuntaa – jotka siis eivät kuuluneet Jurille: Julistus olikin siis historian ensimmäinen ”Ribbentrop-sopimus”, ei rauhansopimus. Luetteloa voisi jatkaa.

Huldén jaksaa myös toistaa myyttiä Pohjois-Suomen ”tyhjyydestä”, autuaasti unohtaen arkeologisen aineiston. Ongelmana onkin historiantutkimusta ylipäätään vaivaava ajatus, että kirjallisten lähteitten puute viittaa asutustyhjiöön, vaikka se tosiasiassa viittaa vain kirjallisten lähteitten puuttumiseen – ”asutus” on Suomessa yhtä kuin kirkon ja kristinuskon leviäminen, ei asutuksen, niin kuin jo Lauri Kettusen murrekartat kiistatta osoittavat.

Anakronismeista hulppein lie puhe Venäjästä, jonka Moskova ”yhdisti” valloittamalla Novgorodin. Venäjä on nimenomaan maantieteellinen alue, ei keskiaikainen valtio. Puhe ”yhdistämisestä” on venäläinen vastine vilkunalaiselle ”Suomen historia” -traditiolle. Suomeahan ei hallinnollis-valtiollisena kokonaisuutena ole ylipäätään ollut olemassa ainakaan ennen Porvoon valtiopäiviä.

Huldénin teos on tyypillinen perinteinen esitys ”inhasta idästä”, ja sillä on kaksi keskeistä ansiota: kuvituksen loistava taso, toisaalta se, että teos antaa aihetta ja motiivia uuden tutkimuksen tekemiseen; Suomen historian keskeinen sisältö on ongelmaton vasta 1600-luvun alusta, ja koko sitä edeltänyt kausi pitäisikin tarkastella uudestaan. Tämä olisi oleellisen tärkeää nimenomaan siksi, että edeltänyt historianäkemys väistämättä ohjaa jatkoa.

Toisaalta Huldénin näkökulmaa – ehkä tahattomasti – kuvaa hyvin tapa käyttää kansallishistorian ikonin, A. Karimon kuvitusta. Huldén toteaakin äärimmäisen epätieteellisesti, että ”Totuus Ruotsissa ei kuitenkaan ole samanlainen kuin Suomessa”. Kyllähän se nyt niin on, että totuus Suomessa on aivan sama, kuin Ruotsissa,vänäjällä tai vaikkapa Kuussa.