Kenraalien kilpajuoksu Suomen sisällissodassa

Touko Perkon tuorein teos Haastaja Saksasta – von der Goltz ja Mannerheim nostaa Suomen sisällissodasta esiin näkökulmia ja tapahtumasarjoja, joita ei aiemmin ole kovin paljon käsitelty.

Perko, Touko : Haastaja Saksasta - von der Goltz ja Mannerheim . Docendo , 2018. 431 sivua. ISBN 978-952-291-467-5.

Saksalainen kenraali Rüdiger von der Goltz, jonka joukot valtasivat Helsingin huhtikuussa 1918, kohosi keskeiseksi henkilöksi jo Marjaliisa ja Seppo Hentilän vuonna 2016 julkaistussa teoksessa Saksalainen Suomi 1918. Tänä keväänä ilmestynyt Touko Perkon Haastaja Saksasta – von der Goltz ja Mannerheim ravistelee vielä reippaammin sisällissotaan kytkeytyviä vakiintuneita käsityksiä ja ennen kaikkea siihen liitettyjä myyttejä.

Kirja nostaa von der Goltzin Mannerheimin rinnalle sodan toiseksi ratkaisijaksi. Sen mukaan valkoisen osapuolen avuksi rientänyt saksalaisdivisioona ei ollut mikään apujoukko, vaan itsenäisiä ratkaisuja tehnyt armeija, joka ei missään vaiheessa edes ollut ylipäällikkö Mannerheimin komennossa vaikka hän omissa muistelmissaankin näin väitti.

Kenraalimajuri von der Goltz (edessä oikealla) esikuntineen neuvonpidossa ennen hyökkäystä Helsinkiin. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Eikä siinäkään vielä kaikki: miehet eivät ilmeisesti voineet sietää toisiaan ja kilpailuasetelmaansa, vaikka kapinan kukistaminen ja bolsevismin leviämisen estäminen heidät siihen pakottivat. Unohtaa ei voi myöskään aateliskunniaa – Perko muistuttaa moneen kertaan, että toinen näistä kilpailevista kenraaleista oli kreivi, toinen vapaaherra.

Mannerheimin suureksi harmiksi tuo ylempi aatelisarvo kuului kreivilliseen sukuun syntyneelle von der Goltzille, jota hyvä kotikasvatus ei estänyt kutsumasta ulkonaista loistoa, komeita sisääntuloja ja vastasilitettyjä univormuja arvostanutta Mannerheimia ”operettikenraaliksi”. Mannerheimin mielestä taas hänen haastajansa oli ”poliittinen kenraali” – olihan tämä joukkoineen saapunut Suomeen senaatin pyynnöstä mutta Saksan armeijan ja viime kädessä keisari Wilhelm II:n lähettämänä.

Kreivi Gustav Adolf Joachim Rüdiger Graf von der Goltz ja vapaaherra Carl Gustaf Emil Mannerheim tarkastamassa joukkoja Mikkelissä 1918.

Omavarainen armeija nousee maihin

Ensimmäisen maailmansodan alkuvuosina von der Goltz komensi saksalaisjoukkoja vuoroin itä-, vuoroin länsirintamalla. Helmikuussa 1918 hän sai siirron Itämeren divisioonan komentajaksi tehtävänään interventio Suomeen. Lähtiessään hän ei tiennyt maasta juuri mitään eikä saanut minkäänlaista valmennusta. Aluksi tehtävä ei ollut mieluinen, mutta kun kenraali pari vuotta myöhemmin kirjoitti muistelmiaan, hän kutsui sitä ainutlaatuiseksi mahdollisuudeksi auttaa Suomen kansaa. Avunpyynnön olivat kätilöineet Berliinissä oleva lähettiläs Edvard Hjelt ja senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud. Viimeksi mainitun kanssa saksalaiskenraali ystävystyi niin, että suhde kesti vuosikymmenet, aina kuolemaan asti – Svinhufvud menehtyi pari vuotta aiemmin kuin von der Goltz.

Itämeren divisioona nousi maihin Hangossa 3.4.1918. Pohjois-Suomeen ja Pohjanmaalle jääneet venäläiset joukot oli tuolloin jo riisuttu aseista, Tampereella olivat punaiset ja valkoiset taistelleet pari viikkoa. Helsinki ympäristöineen oli punaisten hallussa, samoin Lahti ja Viipuri, itse asiassa koko Etelä-Suomi. Noin 9000 miehen armeija rantautui siis melkein keskelle kapinallisia ja etäälle aseveljistä eli Mannerheimin joukoista.

Vaikka divisioona ei ollut täysilukuinen, se oli huomattavan omavarainen: tykkien, miinanheittimien (kranaatinheittimen edeltäjä), konekiväärien ja muun pienemmän aseistuksen lisäksi laivoista purettiin 3000 hevosta, runsaasti muuleja ja aaseja kuormaston rungoksi, jopa lehmiä jotka turvasivat osaltaan joukkojen muonituksen. Miehistä noin 8000 kuului taistelujoukkoihin, loput avustivat mitä moninaisimmissa tehtävissä. Mukana oli jopa oma filmiryhmä, jonka ottamista kuvista osa on säilynyt.

Touko Perko on käyttänyt kirjassaan vain paria isoa arkistokokonaisuutta eli Itämeren divisioonan asiakirjoja ja saksalaisjoukkojen yhteysupseerina toimineen Wilhelm Thesleffin kokoelmaa. Sen sijaan aikalaismuistelmien ja aiemman tutkimuskirjallisuuden – sekä ns. vapaussotakirjallisuuden että sisällissotaa koskevan myöhemmän tutkimuksen – määrä on mittava. Näiden pohjalta syntyvä kuva siitä, miten riemuitseva siviiliväestö otti joukot Hangossa ja myöhemmin Helsingissä vastaan, tai miten ne rämpivät kelirikkoisilla teillä kohtaamatta paljonkaan vastarintaa ennen Kirkkonummea ja Albergaa, on värikäs ja mielenkiintoinen. Tieto saksalaisten ja suomalaisten välillä kulki hyvin heikosti, vaikka jonkinlaisia puhelimia ja ”kipinälennättimiä” jo oli käytössä. Vaikuttaa siltä, ettei tietoa juuri haluttukaan välittää, ja Thesleff näyttää lähinnä vältelleen yhteyksien rakentamista, vaikka se nimenomaan olisi ollut hänen tehtävänsä.

Saksalaisten järjestämän Helsingin valtauksen voitonparaatin jälkeen; kenraali von der Goltz keskustelee senaattori Onni Talaksen kanssa. Keskellä Rüdiger von der Goltz ja Onni Talas (silinterihattu). Valkoisessa turkissa Wilhelm Thesleff. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Kenraali väistyy kenraalin tieltä

Albergan kahakat osoittivat, ettei punaisten joukkojen taisteluvalmius ollut kummoinen. Vaikka aseita oli, niitä ei osattu käyttää eivätkä Leppävaarassa osittain edelleen näkyvät, venäläisten rakentamat juoksuhaudat ja muut varustukset sanottavammin estäneet saksalaisten etenemistä. Punaisella puolella tieto kulki sen verran, että joukkojen saapumista pääkaupunkiin osattiin odottaa, etenkin kun saksalaiset koneet alkoivat tehdä tiedustelulentoja ja pudotella asukkaiden luettavaksi lentolehtisiä joissa kerrottiin vapauttaja-armeijan olevan jo matkalla.

Koska lentolehtiset olivat saksankielisiä, osa propagandasta meni harakoille sillä kaikki kaupunkilaiset – etenkään kadunkulmia ja talojen nurkkia vartioivat punaisten kiväärimiehet – eivät osanneet lukea niitä. Punaisten vastapropaganda väitti, etteivät Helsinkiä lähestyvät joukot olleet saksalaisia vaan vieraan vallan univormuihin puettuja valkokaartilaisia. Valkoisten propaganda puolestaan moninkertaisti tulijoiden määrän, ja näihin yliampuviin lukuihin näyttää hetkellisesti uskoneen jopa senaatin puheenjohtaja Svinhufvud, joka muiden poliitikkojen tavoin yritti parhaan kykynsä mukaan pysytellä piilossa kunnes apu tulisi.

Kirjassa on käytetty suhteellisen runsaasti aikalaistekstejä. Juhani Ahon, Santeri Alkion, Tekla Hultinin, Eino Leinon ja muiden silminnäkijöiden teksteistä välittyy kuva kiihkeästä, kauhistuneesta odotuksen ajasta. Niistä näkyy myös, mitä ihmiset ajattelivat ja tunsivat, kun saksalaisjoukot valtasivat lyhyiden mutta kiivaiden taistelujen jälkeen kaupungin ja ryhmittyivät huhtikuun puolivälissä komeaan voitonparaatiinsa.

Kenraali Mannerheim johtaa valkoisten voitonparaatia Esplanadilla
Nyblin, 1918. Museovirasto.

Kuukautta myöhemmin paraatin kärjessä ratsasti Mannerheim. Saksalaiset, joista osa oli noussut maihin Loviisassa, olivat tuolloin vallanneet myös Lahden, mutta von der Goltz luovutti suosiolla estradin suomalaisjoukkojen komentajalle. Katselupaikka yliopiston portailla johtavien suomalaispoliitikkojen vierellä kyllä kertoi arvostuksesta, jota von der Goltzia kohtaan tunnettiin.

Kirja nostaa esiin sellaisia sisällissodan taisteluja, joita ei ole kovin paljoa käsitelty, mutta joilla oli oma merkityksensä kokonaistilanteessa: Hämeenlinna ja Lahti ovat jääneet Viipurin, Helsingin ja etenkin Tampereen varjoon. Myöhempien tapahtumien, kuten valtiomuotokeskustelujen, kohdalla selviää hyvin, mikä kenenkin johtavan poliitikon kanta oli. Mannerheim näyttäytyy useissa yhteyksissä omapäisenä ja ylimielisenä, hänen haastajansa puolestaan miehenä joka ei korosta omaa arvoaan vaan antaa tekojen puhua.

Monarkian kannattajat päätyivät presidenteiksi

Osa aiemmista tutkijoista on todennut, että vuoden 1918 Suomi oli itse asiassa Saksan siirtomaa tai vasallivaltio. Touko Perkon mielestä näin jyrkkä tulkinta on yliampuva, mutta hänenkin mukaansa saksalaisten – ja ennen kaikkea Rüdiger von der Goltzin – vaikutus oli vahva ainakin koko sisällissotaa seuranneen kesän ajan eikä Suomi olisi ehkä pärjännyt ilman Saksan tukea. Perusteilla oleva armeija oli vahvasti saksalaisissa käsissä; he muokkasivat sen organisaatiota ja kouluttivat sotilaita. Helsingissä äkseerattiin jalkaväkeä, Kymenlaaksossa tykistöä. Kesän mittaan von der Goltz esikuntineen ehti tehdä myös tiedustelumatkoja erityisesti Lappiin, Koillismaalle ja Kainuuseen.

Perko selostaa ja analysoi vuoden 1918 tapahtumia ja Suomen itsenäistymisen pitkää prosessia monella tasolla. Von der Goltz oli eräänlainen sillanrakentaja: hän loi suhteita myös maltillisiin suomalaisiin sosiaalidemokraatteihin, joita valkoiset eivät juuri noteeranneet. Oman armeijansa kanssa hänellä oli taistelujen tauottua vaikeuksia. Kuri ei tahtonut pysyä, sosialistinen kiihotus levisi, syntyi jopa kapinanpoikasia.

Pääkaupungin arki, johon saksalaiset solahtavat, valottuu mainiosti aikalaiskertomusten kautta, poliittisesta kehityksestä nousevat päällimmäisiksi kuningashankkeet, jotka, kuten tunnettua, kallistuivat Saksan suuntaan. Monarkiaa kannattivat kiihkeästi mm. Svinhufvud (jonka välit Mannerheimin kanssa olivat vähintään viileät) ja Paasikivi. Mannerheim puolestaan oli poistunut maasta ja lobbasi Winston Churchillia Lontoossa tavoitteenaan sotaretki Venäjälle. Sen enempää kuningashankkeesta kuin sotaretkestäkään ei tullut mitään: Saksa romahti eivätkä britit innostuneet taistelemaan enää yhtään enempää. Ja vaikka Mannerheim saikin melkoisen arvonnousun ja revanssin tultuaan valituksi valtionhoitajaksi, Suomen ensimmäistä presidenttiä hänestä ei tullut.

Touko Perkon kirjan esipuheessa tavoitteekseen määrittelemä journalistinen ote pitää: kirja on sujuvasti kirjoitettu, se sisältää kiinnostavaa tietoa saksalaisten joukkojen sotatoimista ja siitä, miten von der Goltziin, ”pelastajakreiviin”, sodan jälkeen suhtauduttiin. Antoisinta on kuitenkin aiemman tutkimuskirjallisuuden ja runsaan aikalaisaineiston perusteella tehty uudenlainen tulkinta, jossa Suomen sisällissota asettuu osaksi isoa kuvaa: siitä tulee ensimmäisen maailmansodan koillinen ulottuvuus. Sellaisena sekä Mannerheim että hänen haastajansa sitä käsittelivätkin; globaali ajattelu oli ominaista molemmille.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *