Keräilystynyt yhteiskunta

Vaikka keräilyä on totuttu pitämään jonkinlaisena hulluna puuhana, sille on viime vuosina siunaantunut vaatimatonta seksikkyyttä. Tästä osoituksena ovat television antiikkiohjelmat, joissa kaikenlaisille tavaroille on osoitettu olevan markkinointikelpoiset hinnat, ja eritoten Hakupalat, jossa ihmiset ovat saaneet kertoa keräilevänsä vaikkapa papukaija-aiheisia tavaroita ja toivovansa niitä lisää. Tällaista suhtautumista ei Suomessa olisi voinut vielä viisitoista vuotta sitten edes ajatella. Keräily oli hullujen puuhaa.

Pöyhtäri, Ari: Keräilystä kokoelmaan. Sosiologisia ja filosofisia näkökulmia keräilyyn. Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden, valtio-opin ja filosofian julkaisuja, 1997. 169 sivua. ISBN 951-34-0867-1.

Vaikka keräilyä on totuttu pitämään jonkinlaisena hulluna puuhana, sille on viime vuosina siunaantunut vaatimatonta seksikkyyttä. Tästä osoituksena ovat television antiikkiohjelmat, joissa kaikenlaisille tavaroille on osoitettu olevan markkinointikelpoiset hinnat, ja eritoten Hakupalat, jossa ihmiset ovat saaneet kertoa keräilevänsä vaikkapa papukaija-aiheisia tavaroita ja toivovansa niitä lisää. Tällaista suhtautumista ei Suomessa olisi voinut vielä viisitoista vuotta sitten edes ajatella. Keräily oli hullujen puuhaa.

Keräilyn uusi seksikkyys näkyy myös akateemisessa maailmassa. Vuonna 1996 ilmestyi kaksi merkittävää keräilyaiheista kirjaa, Veli Granön valokuvateos Esineiden ihmemaailma ja Ari Pöyhtärin Keräilystä kokoelmaan. Granön visuaalisesti upeita kuvia erilaisista keräilijöistä saattelivat Pasi Falkin ja Maria Koskijoen hyvät, joskin suppeat artikkelit. Pöyhtärin kirja on perusteellisempi selvitys anglosaksisessa maailmassa jo jonkin aikaa vallineesta keräilyn tutkimuksen muodista.

Kirjaan sisältyy lisäksi frankfurtilaisen koulukunnan erään tärkeimmän nimen, Walter Benjaminin, muistiinpanokokoelmaessee "Keräilijä". Benjamin oli itsekin keräilijä – hän keräsi lastenkirjoja sekä mielenvikaisten kirjoittamia kirjoja. Benjaminin suorittama keräilynsä älyllistäminen on harvinainen ja ilahduttava; esseen myötä herää taas toive siitä, että Benjaminia käännettäisiin enemmän.

Vallankumouksellista keräilyä

Mitä keräily sitten on? Onko kuka tahansa, joka kasaa kaikennäköistä hassua, keräilijä? Onko 12-vuotias tyttö, joka kerää Spice Girls -fanikuvia, keräilijä? Vai onko keräilijä vasta sellainen, jolla on tietty tavoite, tietty mielikuva jostain täydellisestä kokoelmasta ja pyrkimys saavuttaa se?

Pöyhtäri lähestyy asiaa monelta kannalta. Hän määrittelee keräilyn ilmiönä, keräilijän suhteen itse keräilytapahtumaan, keräilijän suhteen keräiltyihin objekteihin ja menneisyyteen sekä kokoelman täyttymiseen. Lopuksi Pöyhtäri sanoo muutaman sanan keräilijän yhteisöllisyydestä.

Pöyhtäri erottaa keräilyn haalimisesta ja kasaamisesta. Haalija kerää tavaroita ja esineitä, joilla hän kuvittelee olevan hyötyä tulevaisuudessa, kun taas keräilijä ei tavoittele esineiden hyötyarvoa. Kasaaja taas haluaa vain mahdollisimman paljon joitain tavaroita eikä hänelle ole väliä, mitä ne ovat. Keräilijälle taas kaikkein tärkeintä on se, mitä esineet ovat.

Pöyhtärin tutkimuksen tärkein lähtökohta on Walter Benjaminin ajatus siitä, että keräilijä lakkauttaa esineen hyödyllisyyden. Benjamin kirjoittaa muistiinpanoissaan:

Keräilyssä on ratkaisevaa, että esine irrotetaan kaikista alkuperäisistä funktioistaan, jotta se voisi asettua mahdollisimman lähelle kaltaisiaan. Tämä on täydellinen vastakohta hyödylle ja se sijoittuu omituiseen täydellisyyden kategoriaan. Mitä tämä "täydellisyys" on? Se on suurenmoinen yritys voittaa pelkän esillä olemisen täydellinen irrationaalisuus uudella, vartavasten luodulla historiallisella systeemillä, kokoelmalla.

Benjaminille esineiden hyödyllisyys on orjuutta – ja kun muistaa Benjaminin kylläkin omalaatuisen marxismin, on hauska todeta, että hänelle keräily on vallankumouksellista tai vähintään subversiivista toimintaa. Keräily on askel kohti vallankumousta!

Tähän liittyy vielä se, että keräilijä hajottaa perinteisen näkemyksen historiasta – historismin – ja kokoaa sen tässä ajassa uudestaan. Kuten Benjamin sanoo tyylilleen uskollisesti: "Todellinen metodi, joka tekee esineistä meille nykyisiä, on kuvitella ne meidän tilassamme (eikä meitä niiden)." Keräilyn tulos, kokoelma, on tässä ajassa ja tilassa muodostettu uusi käsitys historiasta ja se on aidosti emansipatorinen projekti.

Hyödytön rikkoo maailman

Benjaminin – ja Pöyhtärin – mukaan "keräilijällä on kyky katsoa apokryfiseen, hyljeksittyyn ja hyödyttömään, ts. sellaiseen materiaaliin, joka muille näyttäytyy vain roskan kaltaisena rojuna". Tällaisesta materiaalista keräilijä kokoaa uuden käsityksen menneestä ja murtaa vanhat ja luutuneet käsitykset.
Tässä on ehkä huomautuksen tai ainakin tarkentamisen paikka. Benjamin kirjoitti muistiinpanonsa 30-luvulla eikä hänellä ollut luonnollisesti mitään käsitystä siitä, millaiseksi maailma muuttuu. Maailma on keräilystynyt. Apokryfisestä, hyljeksitystä ja hyödyttömästä materiaalista on tullut normaalia kulutustavaraa – Tiimari ja monet muut halvoilla hinnoilla ratsastavat kaupat myyvät juuri sellaista tavaraa, jota Benjaminin aikalaiset joutuivat toden teolla pelastamaan. Ne ovat esineitä, joilla ei ole minkäänlaista hyötyä – ne ovat liian rumia toimiakseen sisustusesineinä eikä niitä kuitenkaan voi käyttää minään muunakaan, koska ne ovat siihen liian huonosti tehtyjä. Vaadittaisiin todellista keräilijyyttä huomaamaan, mikä tässä "krääsässä" on pelastamisen arvoista, ts. mikä siinä voisi rikkoa historistisen tulkinnan.

Samanlainen huomio voidaan esittää siitä tavasta, jolla muotitietoiset nykyään käyttävät tiettyjä merkkituotteita. Niillä on statusarvoa, mikä riittäisi sysäämään ne Benjaminin ajattelussa pois keräilyn taikapiiristä, mutta niihin suhtaudutaan kuin keräilyesineisiin. Pelkästään sillä, että vaatteessa lukee jokin nimi, on riittävä vaikutus: vaatteet ovatkin osa jotain kokoelmaa eikä niillä ole muuta yhteistä tekijää kuin juuri tuo nimi. Merkkivaatteiden käyttäminen on – tai on ainakin olevinaan – tulkinta maailmasta ("on olevinaan" siksi, että se on kuitenkin ylhäältäpäin tarjottu kokoelma eikä perustu keräilijänsä omaan maailmantulkintaan). Tavan aloitti ehkä Swatch, jonka kelloja nimenomaan keräillään paljon ympäri maailmaa (ja se on todellista keräilyä, koska idea oli alunperin se, että kellot oli tarkoitettu poisheitettäväksi uuden mallin tullessa tilalle).

Tämä juuri on yhteiskunnan keräilystymistä. Benjaminin mukaan keräily on muistia ja muistoja, proustilaista mémoire involontairea, kenties esineiden kautta koettujen muistojen ja niiden synnyttämien mielleyhtymien ikuistamista. Yhteiskunnan keräilystyttyä tämä on kuitenkin hävinnyt: Tiimarin, Karl Kanin ja muiden myötä keräily ei kohdistu menneeseen, vaan nykyiseen. Keräily ei ole tulkinta menneestä, vaan tulkinta nykyisestä (eikä kokoelmien ole tarkoitus säilyäkään tulevaisuudessa, varsinkaan merkkivaatteiden). Benjamin tutki modernia ja oli osa sitä, kenties keräilystyneen yhteiskunnan keräily on postmodernia. Voi myös ehdottaa, että kapitalistinen yhteiskunta on integroinut subversiivisen keräilyn osaksi itseään, tehnyt siitä tällä tavalla vaarattoman, aivan kuten kapitalismi teki Marxin ja Leninin vallankumouksesta vaarattoman tarjoamalla työväenluokalle mahdollisuuden muuttua keskiluokaksi.

Hyötynäkökohtia

Väittäessään, että keräilijä vapauttaa esineen hyödyllisyydestä, Benjamin tulee vaatineeksi, että keräilijä ei esineen hankittuaan enää käytä sitä. Benjamin myöntää, että kirjojen keräilyssä hyötyä on vielä jäljellä, vaikka hän itse saattoi ylpeillä sillä, ettei ollut lukenut kaikkia kirjojaan. Muutoin keräilyllä ja esineen käytöllä ei saa olla mitään tekemistä keskenään.

Tämä on nähdäkseni ongelmallinen yleistys. Eräs hyvä ystäväni keräilee vanhoja polkupyöriä ja kapearaiteisia teollisuusjunia. Eikö olisi kohtuutonta vaatia, että hän ei saisi ajaa Suomen pienimmällä veturilla, sympaattisella Schienen-Kulilla? Ja eikö olisi vielä kohtuuttomampaa vaatia, että jos hän voisi tehdä sillä käytännön töitä, hän ei niitä tekisi? Ystäväni lisäksi ajelee polkupyörillään. Vain siten hän kokee saavansa jonkin kosketuksen aikaan, jota ei ole elänyt. Hän kertoo käyttävänsä tahallaan huonoja osia – sileitä renkaita, vinksahtaneita polkimia – , jotta pyörät tuntuisivat oikeammilta. Yleinen tapa pyörien keräilyssä (joka Suomessa on vielä harvinaista) on kunnostaa pyörät niin kauniiksi, että niillä ei viitsi ajaa. Ystäväni sen sijaan pystyy hajottamaan historistisen tulkinnan tuomalla romut tähän aikaan ja tilaan, jossa ne rikkovat käsityksen kauniista ja sopivasta.

Pöyhtäri-Benjamin sanoo Nietzschen jalanjäljissä, että kokoelmaansa käyttävä keräilijä "muumioi" esineet. Eikö todellista muumioimista ole se, mitä museot ja tavanomaiset keräilijät tekevät: kunnostavat esineet sen näköisiksi kuin niitä ei olisi koskaan käytetty ja jättävät ne silleen, toisten ihmisten pällisteltäväksi (ja saattavat näyttää niitä erityistapauksissa, kuten autoja mobilistiajoissa, jolloin he pukeutuvat ajoneuvon edustaman ajan vaatteisiin). Se ei ole vapautta hyödyllisyydestä, vaan esineet on pikemminkin alistettu esteettisen arvostelman alle eikä se näin ole enää oikeata keräilyä. (Tästä johtunee se, että kaoottinen kirjakokoelma vaikuttaa enemmän keräilyltä kuin siistissä järjestyksessä oleva hyväkuntoisten kirjojen rivistö.)

Benjamin olikin sitä mieltä, että todellisia keräilijöitä ei enää ole. Tämä on tuttu valitus – eräs helsinkiläinen antikvariaatinpitäjä valitti Helsingin Sanomien asiaa käsitelleessä artikkelisarjassa, että Suomessa ei enää kukaan kerää "vanhalla kunnon tavalla" (mikä ilmeisesti tarkoitti suunnattomia rahallisia satsauksia vanhoihin käsikirjoituksiin ja ensipainoksiin). Näkisin kuitenkin, että ystäväni kaltaiset keräilijät ovat todellisia keräilijöitä, vaikka he näiltä osin rikkovatkin Benjaminin luokittelun.

Keräilijä ei ole yksin

Toinen Pöyhtärin kirjaan liittyvä ongelma on hänen esittämänsä ajatus siitä, että kukin keräilijä muodostaa itse kokoelmansa merkityksen. Ainoastaan keräilijä itse voi täysin ymmärtää, mistä hänen kokoelmassaan on kyse eikä hänen kokoelmansa esineillä ole muille mitään merkitystä.

Tämäkään ei pidä aivan täysin paikkaansa. Monista arvostetuimmista ja hyväksytyimmistä keräilykohteista vallitsee usein jonkinlainen konsensus keräilijöiden kesken. Otetaan esimerkiksi kirjat. Kirjakauppiaat julkaisevat hintaluetteloita, joihin he merkitsevät ne hinnat, jotka kirjasta pitäisi kautta maan saada. Tällaiset kirjat olisivat mahdottomia, jos kirjoista ei vallitsisi yleinen käsitys siitä, että ne ovat ns. keräiltäviä (collectible, hyvin yleinen termi mm. Englannissa). Lisäksi hintaluettelot vielä lisäävät esimerkiksi aloittelevien keräilijöiden tietoisuutta siitä, mitä pitää ja kannattaa kerätä. Syntyy erityinen esineiden luokka, jolle lankeaa keräiltävyyden varjo. (Sama tilanne vallitsee ainakin osittain postimerkkien, postikorttien ja antiikkiesineiden kohdalla. Joitain postikortteja ei edes keräiltäisi, jos niistä ei olisi tehty luetteloa, jonka sivussa esitetään hinta-arviot kustakin kortista.)

Benjamin voisi sanoa, että näiden kirjojen keräily ei ole oikeaa, todellista keräilyä, mutta se olisi saivartelua (ja loukkaavaa niitä kohtaan, jotka kirjoja keräilevät). Syntyy itse asiassa vaikutelma, että Pöyhtäri tarkoittaa keräilyllä jonkinlaista eksentrista keräilyä, jota ei kuka tahansa harrasta. Lastenkirjojen keräily on nykyään aivan jokapäiväistä puuhaa, mutta Benjaminin aikoina se on varmasti ollut erikoista. Nykyään oikeastaan minkään keräily ei ole erikoista, mutta sellaista vaikutelmaa Pöyhtäri tuntuisi haluavan pitää yllä. (Tätä kirjoittaessani kymmenen uutisten loppukevennyksessä käytiin Timo Lapilan ylläpitämässä muovikassimuseossa, joka perustuu hänen 20 000 kassinsa kokoelmaan.) Keräily on arkipäiväistynyt samalla kun yhteiskunta on keräilystynyt.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *