Kertomukset ympäröivät meitä kaikkialta, niin puolueiden ja tuotemerkkien kilpajuoksussa kuin elämäntapojen vertailussa. Kertomuksellisuus on selvästikin osa ihmisluontoa, kenties jopa pakottava tarve, jota tyydytämme vitseillä ja jutuilla, kirjoilla ja elokuvilla.

Artikkelikokoelma Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset koostuu kolmestatoista artikkelista, joista kaksi on käännöksiä (Monika Fludernikin ja Jan Alberin). Kotimaisista tutkijoista seitsemän on tamperelaisia, suoraan suomalaisen narratologian kovasta ytimestä.

Kirjan avaukseksi on valittu Monika Fludernikin, Freiburgin yliopiston englanninkielen professorin,  teksti. Kyseessä on ohjelmanjulistus, joka ilmaisuiltaan on ilmeisesti jyrkempi kuin hänen vaikutusvaltaiset kirjansa. Fludernik julistaa, että olemme tottuneet myös ”ei-luonnollisiin” kerrontatilanteisiin. Hyväksymme epätavallisia aiheita, koska olemme halukkaita kuulemaan jotain uutta ja keskitymme tarinan päähenkilöön, tapahtuipa tälle miten outoja asioita tahansa.

Kertomusten biokulttuurinen perusta?

Vaikka kokoelma on tarkoitettu akateemiseksi tenttikirjaksi, se on myös kattavin johdatus siihen, mistä narratologiassa eli kertomusteoriassa ylipäänsä puhutaan tällä hetkellä. Pelkästään perinteiseen narratologiaan tutustuneelle artikkelit vaativat kyllä sulattelua. Uuden narratologian sovellettavuus kaikkeen kertomataiteeseen ei myöskään selviä vielä tämän kirjan avulla. Esimerkiksi Kai Mikkonen esittelee sarjakuvan mahdollisuuksia ”luonnollisen” kertomuksen kannalta, mutta ei kuitenkaan taiteenlajin erityisyyden eli kuvien sarjallisuuden kannalta, vaan yksinomaan visuaalisen havainnon merkitystä suhteessa sanalliseen esitykseen.

Hieman hahmottomaksi jää jopa artikkeleita yhdistävä käsitepari luonnollinen / luonnoton kertomus. Luonnollisella kertomuksella tarkoitetaan periaatteessa ”arjessa spontaanisti esiintyvää kertomusta”, kun taas ”luonnottomuus” tarkoittaa tässä yhteydessä ”outoja” ja ”poikkeuksellisia” kertomuksia. Kyse ei ole niinkään kertomuksen poikkeuksellisesta rakenteesta, vaan esimerkiksi kummitustarinoista tai allegorisuudessaan haastavista tarinoista.

Narratologien mukaan malleja maailman tulkitsemiseen vaihdetaan arkikokemuksen ja fiktion välillä muutenkin kuin vain ”sen tavallisen tarinan” siteeraamiseen. Postmodernistiset itsetietoiset tekstit kyllä kyseenalaistavat perinteiset käsitykset kerronnan koherenssista, mutta ne myös säilyttävät luettavuutensa ja kiinnostavuutensa, koska kompleksisessakin kertomuksessa lukija haluaa nähdä tuttuja rakenteita. Kaiken lisäksi 2000-luvun proosa näyttäisi palaavan postmoderneista merkitysleikeistä tutumpiin ja tarinakeskeisempiin kertomusmuotoihin.

”Luonnollinen”-termin taustalla on luonnollinen kielitiede, jossa pohditaan kielen ja kognition suhdetta. Vastaava psykologinen näkökulma tuo narratologiaan kysymykset siitä, miten ensimmäisen persoonan kertomus vastaa henkilökohtaisen kokemuksen kertomista ja miten kolmannen persoonan näkökulmasta laadittu kertomus vastaa kertomusta, jossa eläydytään muiden kokemaan.

Kokoelman sisällä viitataan aktiivisesti muihin artikkeleihin, mikä edesauttaa kirjan käyttämistä akateemisena ja keskustelua virittävänä oheislukemistona. Artikkelista toiseen siirryttäessä ennättää keskeinen käsitepari luonnollinen/luonnoton saada kuitenkin monenkirjavia merkityksiä attribuuttina niin kertomukselle kuin sen vastaanotolle. ”Luonnollinen” on käsitteenä selvästikin niin arvolatautunut, että ”luonnollisen narratologian voimahahmo” (Fludernik) alkaa kuulostaa samalta kuin ’luonnollisen ravinnon voimaeläin’.

Kulttuuristen kehysten selittämiseen ei pelkkä biologinen evoluutio millään riittäisikään, tosin sitäkin on yritetty. Tässä kokoelmassa sivupolun vahvojen luontohypoteesien puolelle tekee Henry Bacon pohtiessaan elokuvakerronnan ”biokulttuurista perustaa”. Lähteitä mainitsematta Bacon heittää isoja oletuksia (s. 257) siitä, miten kertomuksen hahmottaminen perustuu evoluutiossa muodostuneeseen sosiaaliseen ”virittyneisyyteen”. Tolkullista rajaa biologisen ja kulttuurisen evoluution välille ei Bacon esitä, vaan hyppää vauhdikkaasti klassisen elokuvakerronnan universaaliuteen, vaikka ”klassinen kerronta” tarkoittaakin hänelle vain Hollywoodin koulimia taiteilijoita. Hollywood on siis Baconin näkökulmasta kiteyttänyt kaiken, mihin ihmislajin visuaalinen mielikuvitus kykenee.

Aavefiktiota ja seksiskandaaleja

Joillakin narratologeilla oletus kompetentista lukijasta on hyvinkin rajoittunut ja pahimmillaan arvottava. Esimerkiksi Jan Alber käsitellessään ”epäluonnollisten” elementtien luentaa tokaisee (s. 50) lukijan voivan halutessaan poikkeuksellisesti omaksua ”zeniläisen lukutavan” eli ”hyväksyvän” epäluonnollisten tapahtumien outouden.

Pekka Tammen selitys lukutapojen moneudelle on sovittelevampi. Hän esittää, että kaikessa kertovassa fiktiossa on lähtökohtaisesti konventionaalisia ja ”luonnollisen kerronnan vastaisia” pyrkimyksiä. Samaan tapaan sovittelevasti toteaa Matti Hyvärinen, että luonnollinen/luonnoton -jaottelun sijaan kiinnostavampaa on se, miten kaunokirjallisuuden lajit ”puhdistavat, kärjistävät ja jalostavat” suullisen kerronnan konventioita. Mikko Keskinen toteaa, että oikeastaan kaikki kirjallisuus on aavefiktiota, kysehän on ruumiittomista olennoista, mutta yliluonnollista käsittelevät kertomukset osaltaan paljastavat ”kirjalliset taikatemput”.

Poikkeamat konventioista voivat siis jäädä lukijalta yhtä hyvin huomaamatta kuin pakottaa lukumallien muunteluihin. Historiallisen realismin konventiopitoisuutta pohtiessaan päätyy Mari Hatavara vastaavasti toteamaan, että ”perinteisiksi” oletetut historialliset romaanit muistuttavat postmoderneja teoksia siinä, miten tietoisia ne ovat rakentumisestaan. Epäkonventionaaliset keinot, kuten yllättävät viittaukset muihin teksteihin, auttavat kuitenkin kohtaamaan vieraaksi oletetun menneisyyden käsitettävämpänä. Esimerkiksi Irja Ranen romaani Naurava neitsyt (1999) paljastaa historiallisen ajankohtansa vasta kertomuksen lopussa ja auttaa lukijaa näkemään kliseeksi kutistuneen natsiaikakauden uudessa valossa.

Maria Mäkelä osoittaa omassa artikkelissaan, että lukutavat myös tuottavat tutuista aineksista tarkoituksellisen outoja tarinoita. Mäkelä käyttää materiaalinaan eri medialähteistä kertyneitä kertomuksia presidentti Bill Clintonin seksiseikkailuista Monica Lewinskyn kanssa. Skandaalimaisen kertomuksen toimijoina Clinton ja Lewinsky ovat muuttuneet yhtä läpinäkyviksi ja naurettavuudessaan yksiselitteisiksi kuin ketkä tahansa kielletyn romanssin osapuolet. Tulkintakehykset arkikokemuksen ja kirjallisen kertomuksen ymmärtämiseksi sekoittuvat toisiinsa kaiken aikaa, mutta erityisesti tiettyjen vahvojen teemojen yhteydessä. ”Aviorikoksen ja huikentelevaisuuden kirjallinen perinne”, toteaa Mäkelä, ”koostuu nimittäin varoittavista esimerkeistä siitä, mitä seuraa kirjallisten kehysten ja arkikokemusten sekoittumisesta.”