Vaikka Suomen kirjakauppojen historiavalikoimaa moititaan usein sotaisaksi, on yleisön kiinnostus sotahistoriaan yleensä rajautunut 1900-luvun tapahtumiin ja erityisesti toiseen maailmansotaan. Sota keskiajalla kattaa ajallisesti sotahistoriaa antiikin lopusta uuden ajan alkuun, ja maantieteellisesti se kurottaa käsittämään koko Euraasian ja Pohjois-Afrikan. Juho Wilskmanin oma erityisala – keskiajan Bysantti eli Itä-Rooma – näkyy erityisinä detaljeina ja vakuuttavana kokonaisuutena, mutta ote on perinpohjainen myös muita alueita koskien. Kiinan ja Intian sodankäyntitavat ja oikeastaan niiden historia yleisestikin ovat Euroopassa sangen huonosti tunnettuja, joten niitä käsittelevät luvut ovat erityisen mielenkiintoisia. Ajoittain ne saattavat jäädä tosin hieman etäisiksi, sillä monesti ainoa yhdistävä tekijä suurempaa huomiota saaviin Euroopan tapahtumiin ovat yhteinen vihollinen, mongolit, sekä joidenkin teknologisten innovaatioiden levintä.

Sodankäynnin käsittely on kattavaa. Wilskman kertoo toistuvasti sotahistorian lähteiden monipuolisuudesta ja tutkimuksen haasteista. Keskiaikaisissa käsikirjoituksissa saatettiin esimerkiksi kirjallisen tyylin vuoksi käyttää antiikista periytyvää termistöä, vaikka se ei täysin vastaisikaan oman ajan todellisuutta. Kirjallista lähdettä tuottaneet henkilöt eivät useinkaan olleet itse sotilaita, mikä sekin on vaikuttanut harvojen lähteiden luotettavuuteen. Vain joistakin yksittäisistä taisteluista on olemassa yksityiskohtaista tai luotettavaa kuvausta, minkä takia usein kirjoissa tai TV-dokumenteissa nähtävät joukkojen liikkeitä esittävät kartat ovat yleensä vain pitkälle vietyä tulkintaa (tällaisia karttoja ei Wilskmanin kirjassa – ehkä onneksi – nähdä).

Eri alueiden ja aikakausien sodankäyntiä esitellään yksittäisen taistelijan varusteista laaja-alaiseen strategiaan ja politiikkaan asti. Kirjassa tuodaan esiin hyödyllinen termi, sodankäyntikulttuuri. Sillä tarkoitetaan ihmisryhmää, joka jakaa käsitykset siitä, mitä sota on ja miten sitä käydään (s. 8). Käsite on selkeä ja auttaa ymmärtämään sotahistorian dynamiikkaa. Systemaattisempikin sodankäyntikulttuurien vertailu olisi mielestäni kirjaan mahtunut – esimerkiksi taulukkomaisena yleisesityksenä eri sodankäyntikulttuurien piirteistä ja näiden piirteiden taustasyistä.

Joitakin outoja sivupolkuja esityksessä on. Feodalismiin käsitteenä otetaan hyvin jyrkkä kanta (puhutaan jopa ”f-sanasta”), ja lukija saattaa jopa saada sellaisen omituisen käsityksen, että termi olisi lähtöisin marksilaisesta historiankirjoituksesta (s. 122). Käsitteenä feodalismi on toki hankala ja kiistelty, mutta toisaalta siihen liitetyt ilmiöt selittävät uskottavasti joitakin tapahtumia. Esimerkiksi itäroomalaiselle oikeudelle vieras länsieurooppalainen vasallisuhde ja siihen liittyvät valat ja kunniakäsitys auttavat ymmärtämään, miksi ensimmäisen ristiretken aikana latinalaiset ajautuivat jatkuvasti kahnauksiin keisari Aleksios I Komnenoksen kanssa.

Toinen silmiinpistävä piirre on lähes fatalistinen kuvaus islamilaisten sodankäyntikulttuurien ja islamilaisten kulttuurien toiminnasta yleensä. Esimerkiksi sivulla 203 Iberian almoravidit heikkenevät ”mulsimivalloille tyypillisellä tavalla” – tätä luonnonlakia ei kuitenkaan sen tarkemmin perustella, vaikka käsitykseen törmääkin tutkimuksessa silloin tällöin. Samoin kuvataan, että erityisesti islamilaisessa kulttuuripiirissä olisi ollut erityisesti tapana ajatella tiettyjen kansojen olleen aina erityisen hyviä jossain tietyssä taidossa (s. 98), jollaista ajattelua kuitenkin esiintyy jo antiikin kreikkalaisilla, eivätkä keskiajan eurooppalaisetkaan aina poikenneet tällaisesta stereotypisoivasta maailmankuvasta.

Aivan täysin keskiajasta tietämättömälle lukijalle teos ei ehkä sovellu, vaikka taisteluita ja sodankäynnin kehitystä taustoitetaankin melko kattavasti. Lähdeaineiston saatavuus korostuu siinä, että joitakin aikakausia käsitellään selvästi toisia enemmän – esimerkiksi ensimmäinen ristiretki saa paljon huomiota. Tämä näkyy myös Suomen alueen käsittelyn vähäisyytenä – Suomi nousee kuvauksiin mukaan oikeastaan vasta Ruotsin valtakunnan osana. Historiantutkimuksen ja arkeologian periodisaatiossa suomalainen keskiaika alkaa toki vasta 1100-luvulla, mutta sitä edeltäneiden aikakauden käsittelyssä olisi voinut edes mainita – vaikka sitten yhden sivun tietolaatikkona – mitä rautakauden suomalaisten sodankäynnistä tai -käymättömyydestä tiedetään esimerkiksi arkeologisen aineiston perusteella.

Teosta ei ole lähteistetty ala- tai loppuviittein, vaikka lopussa onkin melko kattava kirjallisuusluettelo, jossa on myös Wilskmanin lyhyet luonnehdinnat jokaisesta lähteestä. Suurimmilta osin tällainen yleisesitys ei kaipaakaan tarkkoja viitteitä hidastamaan maallikkolukijan kokemusta, mutta joidenkin kiistanalaisten yksityiskohtien suhteen olisi voinut olla hyvä mainita suoraan muiden tutkijoiden nimiä ja julkaisuja. Lopun sanahakemisto on yksityiskohtaisesti tehty, ja sen ansiosta kirjaa on helppo käyttää myös käsikirjamaisena lähtökohtana johonkin keskiajan sodankäynnin ilmiöön perehtymiseen.

Kirjassa on sopivasti mustavalkokuvitusta ja havainnollistavia karttoja. Lisäksi loppupuolella on värikuvaliite, jossa on esimerkiksi hienoja kuvia esineistä ja käsikirjoituksista. Miellyttävän ja viimeistellyn ulkoasun jälkeen on harmillista, että tekstissä itsessään on jonkin verran kirjoitusvirheitä ja irralleen jätettyjä yhdyssanoja, joista osa saattaa olla syntynyt taitossa, mutta jotka olisi ollut joka tapauksessa helppo korjata viime hetken oikoluvulla.

Sota keskiajalla on kelpo johdatus keskiajan sodankäyntiin. Pienistä puutteistaan huolimatta se täydentää hyvin viime vuosina suurelle yleisölle julkaistujen suomenkielisten keskiaika-aiheisten teosten valikoimaa. Toivottavaa on, että Wilskman jatkaa tietokirjallisuuden parissa – etenkin keskiajan Bysantin tutkimus on ala, joka on toistaiseksi saanut vain vähän huomiota kirjakauppojen valikoimissa.