Kari Alenius on saanut aikaiseksi tutkimuksen, jolla on – historiallisesta aiheestaan huolimatta (tai juuri sen takia) – kuin tilaus nykyajan yhdentyvässä Euroopassa. Teos kuvaa sitä prosessia ja niitä vaikeuksia, joita juuri syntyneessä uudessa valtiossa, Viron tasavallassa, syntyi suhteessa kielellisiin vähemmistöihin, ja miten tilanne maassa ratkaistiin. Saman tyyppinen tilanne on parhaillaan Euroopan Unionissa, vain moninkertaisena. Kieliä on ”vaikka muille jakaa”. Viron ratkaisulla saattaa olla annettavanaan myös uuden valtiomme kielivähemmistöjen tulevaisuudesta päätettäessä – onhan suomea puhuvia väestöstä vain alle 2%, mikä on suunnilleen sama kuin Viron saksalaisten osuus maan itsenäistyessä 1918. Viron ratkaisu oli suvaitsevaisuuden ja sovittelupolitiikan tie, mikä johti tasapainoiseen yhteiskuntakehitykseen.

Teos on sujuvasti kirjoitettu, sitä on nautinto lukea. Perinteinen. lukijaystävällinen, alaviitejärjestelmä on käytössä kaikessa tehokkuudessaan ja selkeydessään. Tietoja ei tarvitse ”etsiä” kunkin luvun tai koko kirjan lopusta, eikä niitä myöskään ole häiritsevästi survottu tekstiin ”väkisin” luettavaksi, yleistyvän Harvard-systeemin mukaisesti. Valitettavaa kuitenkin on, että viitteiden numerointi alkaa alusta jokaisen pääluvun kohdalla. Samalla tulevat esiin ne muutamat häiritsevät pikku virheet, joita kirjassa näyttää olevan; mm. Viron vähemmistöpolitiikkaa käsittelevän lähdeteoksen (VKEV) otteet ovat esityksessä suomeksi, mutta ”wanhennettu” ortografisilla yksityiskohdilla. Tuntuisi oudolta, että esimerkiksi Viron itsenäisyysjulistus olisi annettu suomeksi!

Kokonaisuutena teos on kuitenkin tiukkaa ja konventioon sitoutunutta tutkimusta; lähteet, tutkimuskysymys ja rajaukset on esitetty kiitettävän selkeästi, ja ajallinen rajaus on onnistunut – itsenäistymisestä uuden kulttuuriautonomialain hyväksymiseen 1925. Lisäksi vähemmistökansallisuustilanteen historiallinen tausta on esitetty – vaikkakin äärimmäisen yleisellä tasolla. Tämä on kuitenkin oikeutettua, koska vaikkapa saksalaisvähemmistön synnyn tavalla Baltiaan 1200-luvulta alkaen ei ole itse tutkimuksen kannalta merkitystä.

Alenius osoittaa mielenkiintoisella tavalla, miten vanha sanonta piti paikkansa Virossakin; ”viholliseni viholliset ovat ystäviäni”. Paradoksaalista on, että sota Neuvosto-Venäjää vastaan yhdisti maan enemmistön ja eri vähemmistöjen rivit. Tähän yhtenäiseen rintamaan liittyivät venäläisetkin – asia, joka näyttää aluksi arveluttaneen maan uusia johtajia. Jälleen otsikoihin nousseen ”juutalaiskysymyksen” osalta Aleniuksen kirja tuo melko lailla valaistusta niihin näennäisloogisiin motiiveihin ja siihen poliittiseen diskurssiin, jolla maan vaatimattomasta juutalaisväestöstä (n. 4.500 kpl vuonna -22) tehtiin poliittinen ryhmä. Vähemmistöjen keskinäisten suhteitten tarkastelu on pakostakin jäänyt vähemmälle.

Vaikka Alenius puhuu otsikkotasolla antisemitismistä, tekstistä kuitenkin ilmenee, että juutalaisongelman ydin oli toisaalta tämän väestönosan ”uutuus”, toisaalta se, että tiedettiin vihollismaan, Venäjän, johdossa olevan runsaasti juutalaisia, jopa Puna-armeijan ylimpänä johtajana. Kyse oli siis oikeastaan siitä, että juutalaiset rinnastettiin helposti neuvostovenäläisiin ”vihollisväestönä”, ei antisemitismistä.

Oikeastaan ainoa varsinainen etninen kriisi Virossa syntyi saksalaisia vapaajoukkoja, Landeswehriä, vastaan käyty sota, joka päättyi kesäkuun lopulla 1919. Hallituksen saama voitto mahdollisti laajan maareformin, jota samalla käytettiin myös saksalaisen maa-aatelin taloudellisen ja poliittisen voiman nujertamiseen. Julkisesti puhuttiin myös feodaalivallan purkamisesta ja siirtymisestä nykyaikaan.

Yleisesti ottaen Aleniuksen tutkimus osoittaa, että Viron vähemmistöt, joita oli karkeasti 13% koko väestöstä, eivät missään vaiheessa muodostaneet, Landeswehriä lukuun ottamatta, uhkaa tai edes keskeistä häiriötekijää Viron olemassaololle. Sitä mielenkiintoisempaa onkin tarkastella sitä tapaa, jolla virolaiset varta vasten antoivat yliedustuksen kielellisille vähemmistöille maan hallituksessa ja miten esimerkiksi kielikysymys hoidettiin koululaitoksessa, joka on tietysti modernin yhteiskunnan tärkein yksittäinen tekijä. Samalla on kutkuttavaa verrata virolaista ratkaisua siihen jälleen Suomessa nousevaan kieliriidan haastamiseen, jota ”pakkoruotsikeskustelun” nimellä käydään mediassa.

Jos Aleniuksen teoksesta jotain merkittävää huomautettavaa haluaa löytää, sellainen olisikin ehkä liian ”historiatieteellinen” ote aiheeseen, jossa sosiologisen ja kansantaloudellisen näkökulman selkeämpi huomioiminen olisi tuottanut tehokkaamman välineen oman yhteiskuntamme nykytilan tarkasteluun ja tulevaisuuden arviointiin ja suunnitteluun.