Mari Mannisen nimi on tullut tutuksi Helsingin Sanomien monista erinomaisista Kiina-artikkeleista. Asuessaan Pekingissä vuodesta 2013 Manninen havahtui omiin ja muiden suomalaisten vääriin mielikuviin, jotka hän ryhmitteli 33 myytiksi 15 lukuun teoksessaan Kiinalainen juttu – 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. Melkein joka luvun lopussa on lukusuositus tai muuta opastusta syvällisempään perehtymiseen. Jostain syystä neljä lyhyintä lukua on tummemmalla paperilla.

Kiinan ”vuosituhantinen” historia ei olekaan sen pidempi tai yhtenäisempi kuin EU:n (s. 21). Emme vain hahmota karolingeja ja habsburgeja Rooman dynastioina, joiden tasavaltalaiset perilliset ovat siirtäneet valtakunnan pääkaupungin Brysseliin, emmekä väitä Egyptin kuuluvan Eurooppaan, vaikka Caesar ja Napoleon sen kertaalleen valloittivatkin. Kuvitelma Kiinan valtion pitkästä historiasta heijastuu myyttiin Kiinan politiikan strategisesta suunnitelmallisuudesta. Se on kuitenkin silkkaa orientalismia, sanoo professori Mikael Mattlin (s. 80-83). Eikä Zhou Enlain lentävä lause, jonka mukaan Ranskan vallankumouksen vaikutuksia on vielä liian varhaista arvioida, viitannutkaan vuoteen 1789, vaan vuoteen 1968 (s. 82). Meillä on vain pinttynyt usko siihen, että kaikki Kiinassa on kärsivällistä ja ikivanhaa.

Kiinalaiset itse eivät tunne lähihistoriaansa (s. 203). Todellisuudessa Japania eivät lyöneet kommunistit, vaan Yhdysvallat ja sisällisodassa Taiwanille paenneet joukot (s. 25). Muistinmenetys on yhtä poliittista kuin kuviteltu historia. Taiwanista on tullut Kiinan nykyjohdolle pakkomielle (s. 213-214), mutta ovatko uhkaukset saaren yhdistämisestä emämaahansa vaikka väkisin enää muuta kuin puolueuskollisten muodollisia uskontunnustuksia? Eihän Taiwan ole ottanut vastaan käskyjä Pekingistä koko Xi Jinpingin elinaikana ja Xi täyttää pian jo 70 vuotta. Maailmassa on monta englannin-, ranskan-, arabian- jne. kielistä maata, eikä Romania vaadi Moldovaa alistumaan maakunnan asemaan. Kiinalaisia ei edes kieli yhdistä kansallisvaltioksi, kun manner-Kiinassa puhutaan seitsemää (toisilleen ymmärtämätöntä) kiinan ”murretta” ja ”Kiina onkin melkoinen kielten ja kulttuurienkin sekametelisoppa.” (s. 172).

Kiinan historian monista myyteistä romanttisimpia ovat Kiinan muuri ja silkkitie. Todellisuudessa on mieletöntä määritellä ja mittailla eri aikoina rakennettuja puolustusjärjestelmiä (s. 32) – yhtä hyvin voisi yrittää vaeltaa päästä päähän Rooman muurilla, joka halkoo Britanniaa ja Etelä-Saksaa, mutta myös Ranskaa maailmansotien linnoitusketjuina ja Berliiniä kommunismin muistona, ulottuen Kreikan raja-aitaan, Kyproksen ”vihreään linjaan” ja Israeliin asti. Silkkitiet puolestaan keksittiin vasta vuonna 1877, eikä niillä kuljetettu niinkään silkkiä kuin vihanneksia ja muuta paikallista kauppatavaraa (s. 36-37). Moni matkailija varmasti pettyy, kun ei evästä löydykään spaghetteriasta ja jäätelökioskilta, vaikka uskomme Marco Polon tuoneen herkut Kiinasta. Manninen paljastaa, ettei kiinalaisista ravintoloista saa edes onnenkeksejä (s. 133) eikä friteerattuja banaaneja jäätelöllä (s. 126) – ruokalajia, joka Las Palmasissa 50 vuotta sitten sai minut ihastumaan kiinalaisiin jälkiruokiin.

Kiinalaisista tulee helposti mieleen alati hymyilevä ja kumarteleva geisha tai lentoemäntä, mutta todellisuudessa kiinalaisten käytöstavat ovat moniin muihin aasialaisiin verrattuna tylyjä (s. 50). Mannisen mukaan kiinalaiset ovat suorastaan anarkistisia, yrittävät koetella kaikkien sääntöjen rajoja (s. 53-54), mutta koronarajoitusten aikaan sitä oli vaikea uskoa. Eräässä lehtiartikkelissaan syksyllä 2022 Manninen onkin huomauttanut, ettei kaikkialla Kiinassa arkea rajoitettu, vaikka sellainen mielikuva on välittynyt suurkaupunkien kokemuksista. Tosin Manninenkin myöntää Kiinan muuttuvan nopeasti (s. 15-16) – sekin ehkä uusi myytti, joka aikoinaan mursi 1900-luvun alun mielikuvan toivottomasta pysähtyneisyydestä.

Joka suhteessa Kiina ei ole pettymys. ”Made in China” ei tarkoitakaan enää halpaa jäljitelmää (s. 175). Pekingin pelätyt ilmansaasteet ovat sittenkin vähäisiä Intian ja Saudi-Arabian pääkaupunkeihin verrattuna (s. 140). Sensuurikaan ei käytännössä estä varakkaiden kiinalaisten tiedonhakua ja -jakamista, vaikka jopa vuosiluku ”1984” on kielletty, koska se saattaa viitata George Orwellin kirjaan (s. 191). Yhdysvaltain presidentti Franklin Delano Roosevelt julisti virkaanastujaisissaan 90 vuotta sitten, ettei pitäisi pelätä muuta kuin pelkoa. Professori Matti Nojonen varoittaa samassa hengessä, että pahinta voi olla länsimaalaisten itsesensuuri, kun tarpeettomasti ennakoidaan ja vältellään erimielisyyksiä kiinalaisten kanssa (s. 220).

Kiinalaiset eivät ole erityisen lyhyitä, vaan keskimäärin 6-8 cm suomalaisia lyhyempiä (s. 103) – siis isovanhempiemme pituisia. Myös lyhyiksi mielletyt Napoleon ja Hitler olivat itse asiassa aikanaan keskipituisia. Yhden lapsen politiikkaan oli aina poikkeuksia (s. 59). Erivapauksilla yritettiin myös houkutella kiinalaisia muuttamaan vähemmistökansallisuuksien asuinalueille kuten Tiibetiin ja Sinkiangiin. Nykyisin lauhkeiksi meditoiviksi vegetaareiksi kuvitellut tiibetiläiset olivat kuitenkin aikoinaan soturikansaa (s. 67), eikä buddhalaisuuteen tai Falun Gong -oppiin suhtauduttaisi länsimaissa myötämielisemmin kuin muihinkaan lahkoihin (s. 78), ellei Kiinan räikeä propaganda omasta sivistystehtävästään ole ”sahannut omaa oksaansa” (s. 70). Länsimaissa säälitään sorron uhreja ja Kiinan nykyhallinto ponnistelee tuottaakseen heitä.

Kiina on nimellisesti kommunistinen, tosiasiallisesti valtiokapitalistinen diktatuuri, jossa uusrikkaiden ylellisyys ja köyhiin maalaisiin kohdistama halveksunta (s. 117-118) järkyttäisi länsimaista porvaria yhtä paljon kuin aitoja maolaisia. Mannisen mukaan Kiinan kommunistisen puolueen yksinvaltaa hillitsevät huoli kansan mielialoista ja alueellisesta vastahakoisuudesta, mutta kirja ilmestymisen jälkeen johtajavaltaisuus ja ideologinen itsepäisyys ovat korostuneet. Maaseudun jälkeenjääneisyys on kuitenkin silmin nähtävää ja mielenkiintoinen kontrasti kommunistisen ideologian linjariidoille, kun nimenomaan Mao korosti talonpoikien tarpeita. On hyvä muistuttaa, ettei Kiinan viralliseen totuuteen ja tilastoihin kuten talouden kasvulukuihin kannata luottaa (s. 119-120). En luottaisi koronakuolleisuuteenkaan.

Myyttien tunnistaminen on hyödyllistä kokemattomille ja kokeneemmillekin Kiinan-tuntijoille. Se voi tuoda mieliin hauskoja muistoja ja esimerkkejä, jotka joko vahvistavat tai kumoavat ennakkokäsityksiä. Myytitkin muuttuvat, vaikka muuta maailmaa hitaammin. Kaikkien käsitysten kyseenalaistaminen aika ajoin on hauskaa ja terveellistä, historian harrastajille suorastaan välttämätöntä.