KIRJALLISUUSTERAPIAA JUNGIN JA HESSEN AVULLA

Myytit eivät ole olleet taiteentutkimuksessa järin suosittuja sen jälkeen, kun strukturalistinen optimismi rakenteiden ylivoimaisuudesta on saatu haudatuksi, ja kun klassisten mytologioiden tuntemus on jäänyt emeritusprofessoreiden harteille. Monomyyttien sijaan nykypäivän taiteentutkijoiden on ollut helpompi tarttua yksittäiseen motiiviin ja seurata sen historiallisia toisintoja. Väitöskirjaansa pohjaavassa teoksessa Kohtalokasta kerrontaa kirjallisuudentutkija Teppo Kulmala kuitenkin koettelee jungilaista myyttianalyysiä Hermann Hessen (1877-1962) tuotantoon. Lähtökohta on harvinaisen perusteltu jopa huomioon ottaen edellä esitetyn kritiikin myyttitutkimuksen kyseenalaisesta perinnöstä.

Kulmala, Teppo: Kohtalokasta kerrontaa. Hermann Hesse ja proosan psykologia. Atena Kustannus, 2002. 302 sivua. ISBN 951-796-291-6.

Myytit eivät ole olleet taiteentutkimuksessa järin suosittuja sen jälkeen, kun strukturalistinen optimismi rakenteiden ylivoimaisuudesta on saatu haudatuksi, ja kun klassisten mytologioiden tuntemus on jäänyt emeritusprofessoreiden harteille. Monomyyttien sijaan nykypäivän taiteentutkijoiden on ollut helpompi tarttua yksittäiseen motiiviin ja seurata sen historiallisia toisintoja.

Väitöskirjaansa pohjaavassa teoksessa Kohtalokasta kerrontaa kirjallisuudentutkija Teppo Kulmala kuitenkin koettelee jungilaista myyttianalyysiä Hermann Hessen (1877-1962) tuotantoon. Lähtökohta on harvinaisen perusteltu jopa huomioon ottaen edellä esitetyn kritiikin myyttitutkimuksen kyseenalaisesta perinnöstä. Kulmala osoittaa suoran yhteyden Hessen tuotannon ja jungilaisen psykologian välillä, jolloin myyttien eli tässä tapauksessa arkkityyppisten kuvien löytyminen kohdeteoksista on vähintäänkin todennäköistä.

1910-luvulla Hermann Hesse oli jo tunnustettu kirjailija, mutta henkilökohtainen ja maailmantilanteen kriisi pakottivat kirjailijan arvioimaan uudelleen tuotantoaan; maailma näyttää liiaksi siltä, millaisena Nietzsche ja Freud ovat sitä kuvanneet. Kulmala arvelee, että Hessen kiinnostus jungilaiseen myyttikäsitykseen olisi syntynyt idealistisesta ja uskonnollisesta tarpeesta. Tämä tarve kuitenkin täyttyi vähitellen, vaikka kirjeenvaihto Hessen ja Jungin välillä jatkui Kulmalan mukaan yli kolmekymmentä vuotta.

Symbolihenkilöitä vain miesten silmille

Humanistinen jumalakäsitys ei johda tunnettujen klassisten myyttien uudelleenarviointiin, vaan ihmisen sisäisyyden romantisointiin näkökulmasta, jolle jungilainen, hyvin itseriittoinen psykosemioottinen teoria tarjoaa perustan. Jungilainen maailmanselitys näyttäisi auttaneen Hermann Hesseä lainaamaan aiemmasta kirjallisuudesta sellaisia ihmiskuvan aineksia, jotka sopivat hänen aikansa modernilla tavalla ahdistuneeseen yksilöön. Yksilöitymiseen kuuluvat ristiriidat saavat selityksen siitä, miten ihminen itse asiassa luokin itseään samalla tavalla kuin taideteosta, jonka ambivalenttius tarkoittaa syvällisyyttä ja regressio ylevöitymistä.

Jonkin psykologisen tai psykoanalyyttisen teorian soveltaminen kirjallisuudentutkimukseen ei merkitse välttämättä kyseisten teorioiden allekirjoittamista, vaan sellaisen tietämisen ja esittämisen tavan tarkastelua, joka on kulttuurissamme jaettua. Freudilainen tai jungilainen näkökulma kirjallisuuteen voi edelleenkin lähteä siitä, että kyseisten herrojen ajattelu on välittänyt uusia ihmiskäsityksiä lukuisille kirjailijoille. Teppo Kulmalan tutkimuksen tekee kuitenkin ongelmalliseksi se, ettei kyseessä ole pelkästään vertaileva tekstintutkimus tai aatehistoriallinen taustoitus, vaan kunniakas yritys ymmärtää jungilaista teoriaa ja taiteellista luovuutta kaunokirjallisuuden lävitse: kirjallisuuden "välittävää" tehtävää psykoanalyysin kannalta.

Tähän Kulmala saa vahvistusta Hessen omasta kirjailija-analyysistä: ”Nimenomaan [psyko]analyysi opettaa jokaiselle taiteilijalle tehokkaasti, että se mitä hän tuon tuostakin kykeni arvioimaan vain fiktiona, juuri onkin korkein arvo.”

Kohtalokasta kerrontaa pyrkii tietysti puhuttelemaan laajempaa lukijakuntaa kuin pelkästään kirjallisuudentutkijoita, joille Kulmala teki väitöskirjansa (Minuuden kiertoradalla, 2001). Mutta kun kirjan alaotsikko lupaa selvitystä "proosan psykologiasta” ja se on kirjoitettu ainoana kotimaisena reaktiona Hermann Hessen 125-vuotisjuhlaan, sen olettaisi jäsentävän lopputulemansa kohteiden perusteella. Käytännössä teos on kirjoitettu syvältä Hessen romaanien sisäpuolelta ja suunnattu niille vertaislukijoille, jotka haluavat tarkastella kirjailijan "miehuuskauden" tuotantoa sisäpuolelta; harvoin Kulmala viittaa Hessen kirjalliseen kasvuympäristöön tai muihin romantiikan 1900-lukulaisiin perillisiin.

Tutkimuksensa Kulmala on jakanut kolmeen osastoon sellaisten arkkityyppisten kuvien perusteella, joissa hän on löytänyt itsensä kirjoittajana soveltaessaan jungilaista psykoanalyysia Hessen tuotantoon. Kulmala asettaa oman äänensä Jung-tulkintojen rinnalle siten, että monesti on vaikea sanoa, onko kyseessä arkkityyppisen kuvan tulkinta vai uusi sovellus. Ehkä tämä on väistämätöntä, silloin kun analysoija tuntee kohteensa liiankin hyvin ja pystyy yhden romaanin avulla tekemään yleistyksiä, joille hän ei tunne aina tarvetta etsiä konkreettista näyttöä, esimerkkitekstejä, teeman _kirjallisia_ variaatioita.

Vaikka esimerkiksi Arosudessa (1927) esiintyy Mozartin tai Goethen kaltaisia hahmoja, nämä ovat jungilaisesta näkökulmasta pelkkiä ”symbolihenkilöitä”. Tekstien ja suurmiesten välinen kytkentä tarkoittaa pelkästään lukijan etuoikeutta käsittää kaikki lukemansa itsensä kannalta; etenkin miespuolisen lukijan etuoikeutta. Järkkymättömän miehiseen tiedostamattoman valtakuntaan kun ei ole pääsyä muilla kuin länsimaisilla ja intialaisilla äijäguruilla. Animan, miehen ”kätketyn” feminiinisyyden analyysi on Kulmalan näkökulmassa etusijainen animukseen, naisen maskuliinisuuteen verrattuna. ”Proosan psykologiassa” naisella on pääsy vain symboleiden alueelle ja sielläkin vain animuksena, äitinä tai androgyynin puolikkaana.

Psykokapitalismin kovaa valuuttaa

Mitään enempää Kulmala ei lupaakaan kuin ”matkan” Hessen tunnetuimmissa romaaneissa, syvän matkan, sikäli kuin löydetyt myytit auttavat selittämään mikä on kestävää kirjailijan tuotannossa. Kulmalan käsite ”symbolimerkitys” ei paikanna myyttejä pysyväksi psyyken tai kulttuurin rakenteeksi, koska ”tiedostamattomassa” piilevät arkkityypit ovat jotain mikä toimii psyyken ja kulttuurin välissä. ”Symbolimerkitykset” syntyvät vasta, kun arkkityyppiset kuvat alkavat ohjata ihmisten ”tahtoa ja vaistoa”, mutta tekstissä itsessään ei ole mitään ”tiedostamatonta”.

Tietoiseksi tuleminen näistä ”symbolimerkityksistä” edellyttää joko vahvaa uskoa tai psykoanalyysiä, mitkä Kulmala avoimesti rinnastaakin (s. 255). Lieneekö Kulmala lainkaan pohtinut, miksi Arosusi tai Lasihelmipeli (1943) ovat juuri teini-ikäisten lempilukemista?

Kuten arvata saattaa, Hessen teosten kertojan takaa löytyy aina kirjailijan oma hahmo. Teoriasta tulee psykologisoiva todiste kirjailijan universaalille vaikuttavuudelle, ilman, että joudutaan edes viittaamaan tekstien kaunokirjallisiin arvoihin. Tyypillinen näyte uuden kappaleen aloituksesta:

”Rakkauden ajatus liittyy Hessen teoksissa keskeisesti henkilöiden sisäisen kamppailun hankautumista syttyviin muutoskutsuihin ja muihin kehitysprosessin symbolisiin vaiheisiin.”

Kun Kulmala kirjoittaa romantisoivan teorian ja proosatuotannon sisällä, hänellä on toki herkkyyttä osua niihin sankarimyytin vivahteisiin, jotka kirjallisuustieteen nykyinen paradigma on unohtanut selvittyään Northrop Fryen uskonnollisesti latautuneesta universaalimallista. Tekijyyden uutta inkarnaatiota odottavalle tutkimukselle Kulmalan teos olisi sikäli innostava, että se yhdistää kirjailijan ja lukijan luovuuden samaan ”kulttuurirajoja ylittävään” malliin; innostava muttei opastava.

Ehkä eniten annettavaa Kulmalan teoksella olisi kirjallisuusterapian harjoittajille. Jungilaisen teorian sovellukseen on sentään helpompi päästä sisälle kuin esimerkiksi lacanilaisten tutkijoiden diskurssikartelliin. Hessen ajankohtaisuudesta kiinnostunutta Kulmalan ryöppyävä innovatiivisuus voi pikemminkin kauhistuttaa kuin suunnata kiinnostusta taustateoriaan tai kohteeseen. Mikäli lukee Kohtalokasta kerrontaa -tutkimusta rinnan Heikki Mäki-Kulmalan Näin puhui Sarasvuo -teoksen (2002) kanssa, alkavat arkkityypit näyttää psykokapitalismin kovalta valuutalta, johon muut kauniin olon ”symbolimerkitykset” pian sidotaan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *