Markus Brummer-Korvenkontio on koonnut Suomen lasten- ja nuortenkirjoista bibliografian, joka tekijän sanoin ”käsittää sadunomaiset sata ja yksi vuotta”. C. Hagelstamin antikvaarisen kirjakaupan ja Helsingin yliopiston kirjaston yhdessä kustantama ”Lapsuuden kirjat Suomessa 1799-1899” sisältää lähes viisi tuhatta kohdetta, joista valtaosa on suomen- ja ruotsinkielisiä, mutta mukana on myös mm. saamen, englannin ja ranskan kielistä kirjalisuutta. Aakkosellisen hakemiston lisäksi bibliografiassa on lueteltu kirjat aihepiireittäin, ilmestymisvuosittain, ulkomaisten alkuteosten, kirjapainojen ja kustantamojen sekä nimikkeiden mukaan.

Bibliografia noudattaa pääsääntöisesti fennica-kokoelman kriteerejä. Luetteloon on pyritty kokoamaan kaikki Suomessa julkaistut tai Suomen ulkopuolella edes osittain suomalaisten toimesta julkaistut lasten- ja nuortenkirjat, sekä teokset jotka muuten liittyvät Suomeen tai suomen kieleen. Bibliografian käyttökelpoisuutta ja käyttöä lisännee sen kolmikielisyys: suomen lisäksi kirjoista on tietoa tarjolla ruotsiksi ja englanniksi.

Tekijä on selvillä sudenkuopista, joihin ”täydellistä” kirjallisuusluetteloa tehdessä saattaa kompastua. Miten määritellä lapsi, entä nuori? Miten erottaa tyyliltään toisiaan muistuttavat tieto- ja kaunokirjat (onko niiden erottelua pidetty oleellisena 1800-luvulla?), entä miten perustella koulukirjojen lähes täydellinen poisjättö?

Lapsuuden kirjoilla tarkoitetaan tässä lapsille ja nuorille tarkoitettuja kirjoja, joita näiden tiedetään lukeneen, vaikka – kuten tekijäkin huomauttaa – kirjojen lukemista on usein mahdoton todistaa. Brummer-Korvenkontio ilmoittaa bibliografian ”lasten” yläikärajaksi 16-18 vuotta. Mukaan on kelpuutettu myös ns. aikuiskirjallisuutta, josta lapset ja nuoret ovat olleet kiinnostuneita ja saaneet vaikutteita. Luettelosta on kuitenkin karsittu mm. parinvalintaoppaat ja nuorisoseuratoimintaan liittyvät kirjaset. Tekijä mainitsee valinneensa arkkipainatteista ”sopivat” mutta sensuroineensa ”rikoksista ja siveettömyyksistä kertovat aikuissadut”, vaikka totetaa niiden hyvinkin voineen kulua perheen nuorimpien käsissä. Toisaalta luulisi, että 18-vuotiaat ”lapset” ovat lastenkamareista kylän raiteille riiaamaan siirryttyään tuskin tyytyneet perehtymään pelkästään ”pikku kuva-aapiseen” ja ”kotimaan metsäneläimiin”. Miksi karsia siveettömät tarinat, jos niitä on ollut lasten ja nuorten saatavilla ja he ovat niitä suurella todennäköisyydellä lukeneet?

Bibliografiaa on luonnollisesti helpompi (ja tekijää kohtaan reilumpi) arvioida, kun on käyttänyt sitä tutkimustyössä. Alustavan tutustumisen jälkeen olen vakuuttunut siitä, että suuren työn tuloksena syntynyt ”Lapsuuden kirjat Suomessa” on suunnaton apu tutkijoille. Suoranaisia puutteita en bibliografiasta pysty tuomaan esiin, vaikka tekijä tuntuu lähes toivovan teoksen käyttäjien niitä löytävän. Toisaalta, onko täydellistä bibliografiaa olemassakaan?

Johdannon loppu hätkähdyttää: ”Bibliografian olen tehnyt vapaa-aikoinani ilman korvausta tai apurahaa.” Miksi näin? Onko apurahaa haettu, muttei saatu? Entä mitä kertoo ”bibliofiilien” työmarkkinoista se, että vuosikausia kestävää sitekyttä, tarkkuutta ja kekseliäisyyttä vaativaa työtä tehdään ilman palkkaa?