Friedrich Nietzsche kirjoitti vuonna 1882 kirjeessään Peter Gastille, kuinka kirjoitusvälineet muovaavat ajatteluamme. Nietzsche itse oli varhaisimpia kirjoituskoneen käyttäjiä hankkiessaan Malling Hansen -merkkisen koneen vuonna 1880. Saksalaisfilosofin huomiosta käy hyvin ilmi, miten teknologia ei ole pelkkä väline, jota ihminen käyttää. Samalla kun me istumme tietokoneen ääressä tai puhumme kännykkään, muotoilee tuo väline meitä ja havaintomaailmaamme.

Mediatutkija Jukka Sihvonen ei myöskään suostu erottamaan käyttäjää teknologiasta, vaan argumentoi, että samalla kun me käytämme koneita, ne kirjoittavat meitä. Sihvosen teoksen Konelihan värinä – Johdatus kytkeytymisen maailmankuvaan perusteesi onkin, että me niin sanotut ihmiset olemme konelihaa. Nykyisen äärimmilleen mediateknologisoituneen maailman keskiössä on itseään tuhansilta ruuduilta tuijottava koneliha, narsistinen subjekti. ”Äärimuodossaan kyse on mekanististen, motoristen ja transistoristen rakenteiden ylivallasta suhteessa lihalliseen sekä siitä, miten tuo ylivalta näkyy nimenomaan pornografisena käyttäytymisenä.”

Sihvosen mukaan ihmisen koneellistuminen on edennyt niin pitkälle, ettei ole enää mielekästä puhua ihmisestä ja koneesta erillisinä entiteetteinä. Koneen ja lihallisuuden pitkä keskinäinen flirttailu realisoituu kiihkeäksi sulautumiseksi digitalisoitumisen myötä. Digitaalisen binaarimaailman myötä mitä heterogeenisemmät osat voivat yhtyä uudenlaisiksi toiminnallisiksi koosteiksi, jolloin voidaan myös ylittää sellainen keinotekoisen jyrkkä kategorinen erottelu kuin ”ihminen vs. kone”. Perinteisesti tätä sulautumaa ollaan käsitelty ”kyborgi”-käsitteen avulla, mutta Sihvonen haluaa määritellä aiheensa laajemmin. Tärkeämpää kuin yksittäisten proteesien ja liitosten tutkiminen on Sihvosen mukaan analysoida niitä diskursiivisia (media)kenttiä, jotka muodostavat kytkeytymisen mahdollistavat toimintatavat ja halut. Ajatus sulautumiseen pyrkivästä konelihasta tuntuukin luonnolliselta medioituvassa televisioruutujen ja näyttöpäätteiden maailmassa. Eräänlainen kiteytymä tästä voisi olla elokuva Truman Show, jossa päähenkilö huomaa, että maailma on vain häntä varten luotu televisiostudio.

Mutta koneliha kytkeytyy paljon pidempiin kehityskaariin. Digitaalisuudesta on tullut eräänlainen heterogeenisyyden ja muutoksen synonyymi, vaikka enemmän on ehkä kyse siitä, kuinka digitaalisten teknologioiden avulla voidaan realisoida niitä ideoita, jotka ovat kyteneet jo pidemmän aikaa. Länsimaiseen ajatteluun kauan sisältyneestä virtuaalisuuden käsitteestä on tullut entistäkin reaalisempaa ja konkreettisempaa.

Myös Sihvonen kiinnittää teoksessaan paljon huomiota konelihan kulttuurihistoriaan. Digitaalisuuden rinnalle nousee erityisesti sähkö, joka ”pisti konelihan energiavirrat liikkeeseen aivan uudella ja ennenkokemattomalla tavalla, sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti.” Sähkö on siinä mielessä olennainen osa kytkeytymisen kulttuurihistoriaa, että romantiikasta saakka sähköön on yhdistetty ajatus sen kyvystä liittää ja tehdä osalliseksi. Sähkö nähtiin kaikkialle ulottuvaksi ja rajattomaksi voimaksi. Sihvonen huomioikin, miten sähkön aineettomuuden vaikutelmaan yhdistettiin ajatus liittymisestä johonkin itseä suurempaan, mikä on oleellinen konelihaa määrittävä piirre.

Aineeton, valaiseva ja kaikenkattava sähkövalo ulottui 1800-luvulla myös ihmisen sisään. Ihmisen hermojärjestelmäkin nähtiin sähkökenttänä, ja esimerkiksi hermostuneisuus oli sähköistä ylilatausta. Ihmisen ruumis alettiin tätä kautta nähdä osin aineettomana, ainakin siinä mielessä, että ero ihmisen ja hänen ympäristönsä välillä pieneni. Sihvonen nostaakin esiin filosofi Henri Bergsonin ajatuksen siitä, kuinka esineiden väliset erot eivät ole tarkkoja ja yksiselitteisiä, vaan asteittaisia. Sihvosen mukaan näistä ajatuksista käsin voidaankin luontevasti ymmärtää 1900-luvunkin havainnon kulttuuria, jota luonnehtivat sulautuminen, vaihto, virtaus ja liike.

Vaikka keskeisimmäksi konelihan syntymisen kannalta nousee 1800-luku, analysoi Sihvonen koneita ja koneellisuuksia aina 1600-luvulta lähtien. Tällöin heräsivät ajatukset ihmisruumiista koneena Descartesin, Hobbesin, anatomian oppikirjojen ja 1700-luvulla erilaisten automaattikojeiden myötä. Eräänlainen rujo kiteytymä ajatukselle ihmisruumiista koneena toteutui 1700-luvun lopulla markiisi de Saden teoksissa. Saden kuvaamissa seksuaalisissa orgioissa ihminen pelkistyi ohjelmoiduksi koneeksi, joka muistuttaa enemmän seksitehdasta kuin sisäisesti intohimoista subjektia. Sen sijaan että de Sadea ajateltaisiin höyrähtäneenä pervertikkona, hänen tekstinsä voidaan nähdä esittävän, miten mekanisoituvaan ihmiskuvaan kuului orgaanisen kehon hajottaminen, paloittelu ja tehokkuusajattelun mukainen rationalisointi. Näihin orgioihin kuuluivat olennaisesti myös tarkkailun ja nähtävyyden ideat; paljastamishalua voidaankin pitää olennaisena osana mediateknologista konekatsetta argumentoi Sihvonen ranskalaisfilosofi Paul Virilioon vedoten. Ja samaan aikaan kun Sade kirjoitti kirjojaan, kehitteli Jeremy Bentham tahollaan omaa näkemisen ja katsottuna olemisen järjestelmäänsä eli panoptikonia. Modernin vallan periaatteet löytyvätkin ehkä kiteytyneimpinä juuri Saden ja Benthamin ideoista.

Konelihan värinä on esseistinen teos, missä piilevätkin samalla sen vahvuudet ja heikkoudet. Ensinnäkin Sihvonen kirjoittaa erinomaisen mukaansa tempaavaa tekstiä, jossa oivaltavilla käsitteillä ja sujuvalla kielenkäytöllä onnistutaan argumentoimaan monimutkaisiakin asioita hedelmällisesti. Mutta aika ajoin kiinnostavat ajatuskulut loppuvat liian lyhyeen. Argumentteja ei aina perustella, eivätkä ajatusten taustat välttämättä tule aivan selviksi.

Täytyykin muistaa, että Konelihan värinä on ennen kaikkea johdatusteos kytkeytymisen maailmankuvaan. Tämä näkyy myös siinä, että Sihvosen omat kannat jäävät ajoittain hämärän peittoon. Sihvonen viittaa ahkerasti esimerkiksi Sigmund Freudiin, Friedrich Kittleriin ja Paul Virilioon. Konelihan värinä tuntuu useissa kohdin seuraavan viriliolaista pessimististä kulttuurianalyysia, esimerkiksi kun konelihaa tuottavan mediateknologian nähdään synnyttävän puuduttuneen subjektin, jolta on tuhottu kyky poliittiseen vastuuseen ja vastarintaan. Lisäksi Jukka Sihvonen tuntuu ajoittain ylläpitävän ja uusintavan koneellisen ja lihallisen eroa perusfenomenologiseen tyyliin. Kuitenkin teoksen lopulla Konelihan värinä sanoutuu irti ”bunkkerikriitikoiden” (à la Virilio) liiallisesta pessimismistä, samalla huomauttaen, että ”[k]oneellinen ja lihallinen eivät enää aikoihin ole olleet toisistaan täysin erillisiä vaikutusten ja tapahtumien sarjoja, eikä niiden keskinäiskytköksiä välttämättä enää tarvitse mieltää jatkuvaksi valtataisteluksi ja sotatilaksi.”

Kustantaja Likelle moitteita voi antaa tylystä ulkomuodosta. Onnistuneen kannen lisäksi Konelihan värinässä ei ole lainkaan kuvitusta, mikä olisi melkein välttämätöntä: käsitteleehän Sihvonen ennen kaikkea audiovisuaalista kulttuuria. Kuvien avulla kuvallistuvaa kulttuuria ymmärtäisi paremmin.