Donald Trump teki politiikan asiantuntijat naurunalaisiksi Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaaleissa. Trumpia pidettiin mediakuplana, joka puhkeaisi viimeistään republikaanien esivaalien aikana. Suomessa ainakin yksi asiantuntija – dosentti Markku Ruotsila – osasi ennustaa Donald Trumpin voittavan vaalit. Tutkijana Ruotsila on syvällisesti perehtynyt yhdysvaltalaisen konservatismin historiaan, ja aihepiirin suvereeni tuntemus näkyy myös Sydänmaiden kapinassa.

Teos pyrkii selittämään, millainen konservatiivi Donald Trump lopulta on ja miten hänen ajatusmaailmansa sijoittuu konservatismin historian ja ideologian viitekehyksiin.

Teoksen kirjoittamisvaiheessa Trumpin presidenttiyttä oli kulunut vuosi. Sen jälkeen Trump-maailmassa on tapahtunut paljon. Vaalivuoden 2020 alkaessa Ruotsilan teos on kuitenkin edelleen ajankohtaista luettavaa. Sydänmaiden kapina on aatehistoriallinen tutkimus, ei päivänpoliittinen aikalaisanalyysi. Trumpin kampanjan ja presidenttikauden möläytykset ovat siinä sivuosassa. Pääosassa on konservatiivinen liike ja Trump osana sitä.

Konservatismin monet muodot

Ruotsila tarkastelee monipuolisesti Trumpin valtaannousun taustalla olevia historiallis-kulttuurisia syvävirtoja. Johdannossa hän irtisanoutuu journalistisesta ”paljastuskirjallisuudesta” ja ilmoittaa pyrkivänsä ymmärtämään USA:n sydänmaiden konservatiivisen kansanosan näkemyksiä ”ilman ulkopuolisia tuomioita, arvottamista tai päivittelyjä”.

Konservatismin sijaan pitäisi puhua konservatismeista: sen verran moninainen ja sisäisesti ristiriitainen on se aatteellinen kokonaisuus, joka Yhdysvalloissa niputetaan käsitteen alle. Sinne mahtuvat niin rajoittamatonta markkinataloutta ihailevat libertariaanit, kristillisen oikeiston moraalikonservatiivit, sotilaallista interventiopolitiikkaa ajaneet neokonservatiivit ja heitä vastustaneet paleokonservatiivit – kuin myös äärioikeiston salaliittoteoreetikot.

Ruotsila sijoittaa Trumpin poliittisen nousun taitavasti osaksi yhdysvaltalaisen konservatismin historiaa.  Neokonservatiivien ja kristillisen oikeiston liitto oli ideologisesti hallinnut republikaanisen puolueen valtavirtaa Ronald Reaganin valtaannoususta asti. Trumpilainen versio konservatismista ei sopinut tähän muottiin. Puolue-eliitin tai neokonservatiivien lipunkantajan National Review -julkaisun vetoomukset eivät silti estäneet Trumpin ehdokkuutta. Kyse oli todellakin sydänmaiden kapinasta myös republikaanisen puolueen sisällä. Trumpin valinta toi esiin konservatiivisen liikkeen marginaalissa olleita virtauksia.

Patrick J. Buchananin kaltaiset ”paleokonservatiivit” olivat vuosikymmeniä kritisoineet USA:n interventionistista ulkopolitiikkaa, vapaakauppaa ja maahanmuuttopolitiikkaa. ”America First” oli Buchananin kampanjaslogan jo vuoden 1992 presidentinvaalien republikaanien esivaaleissa.

Buchananin ystävä ja paleoiden ehkä keskeisin ideologi Samuel T. Francis korosti, että yhdysvaltaisen kulttuurin saavutukset olivat pitkälti valkoihoisten kristittyjen ansiota. Francis korosti teoksissaan ”sydänmaiden amerikkalaisten radikaalien” kyllästymistä liberalistisen ja globalistisen ”eliitin” kulttuuridominanssiin.  Buchananin ja Francisin paleokonservatismi oli vuosikymmeniä paitsioasemassa USA:n politiikassa, kunnes vaihtoehtoisen oikeiston Alt-Rightin nousu muutti tilanteen.

Talouspoliittinen protektionismi ja ulkopolitiikan isolationismi olivat teemoja, joista myös Donald Trump oli puhunut jo 1990-luvulla. Trump oli mukana Buchananin johtamassa reformipuolueessa. Hän riitaantui nopeasti Buchananin kanssa – kutsuen tätäkin ”luuseriksi” – mutta omaksui paleoilta maahanmuuttovastaisen retoriikan.

Presidenttiehdokkaana hän osasi puhutella myös kristillistä oikeistoa. Olihan ”Positiivisen ajattelun teologian” isä Norman Vincent Peale Trumpien perhetuttu ja Donaldin hengellinen mentori. Kristilliselle oikeistolle Trump on ”Jumalan työkalu”: ihmisenä epätäydellinen, mutta poliitikkona oikean asian edistäjä.

Vaihtoehtoinen oikeisto on pitkälti äärioikeistoa

Ruotsila käsittelee erinomaisen nyansoidusti äärioikeistolaisten virtausten historiaa ja niiden nykyistä merkitystä USA:n politiikassa. Kansalaisoikeusliikkeen nousu 1960-luvulla herätti etelävaltioissa massiivisen vastarinnan. Siinä valtavirran konservatiivit liittyivät äärioikeiston ja etelävaltioiden valkoisten rintamaan, jossa pyrittiin estämään rotuerottelun lakkauttaminen. Koodisanana olivat osavaltioiden oikeudet, joihin vetoamalla legitimoitiin rasististen käytäntöjen jatkuminen. Kansalaisoikeusliikettä kritisoivat toisaalta myös afroamerikkalaiset konservatiivit, joten vastustukselle oli myös ei-rasistisia syitä.

Ruotsila korostaa, että äärioikeiston ideologia on lähtökohtaisesti erilainen kuin kristillisen oikeiston. Äärioikeiston salaliittopohjaista maailmankuvaa ovat lietsoneet niin aseenkannon rajoituksia vastustanut militialiike, uusnatsit kuin lopunajan ”rotusotaa” odottaneet survivalistit.

Mihin 2010-luvun Alt-Right sijoittuu oikeiston ja konservatismin pelikentällä? Suomessa keskustelu Alt-Rightista liittyy sen näkyvimpiin mediahahmoihin, kuten Steve Bannoniin. Ruotsila kuitenkin korostaa, että Alt-Right on taustaltaan äärioikeistolainen liike. Sen kivijalkana on ajatus valkoisesta identiteettipolitiikasta – siinä on taas yksi koodinimi valkoisen ylivallan rasismipohjaiselle maailmankuvalle. Alt-right onkin kehittänyt aivan uudenlaisen ironiaan ja komiikkaan puetun rasistisen sanaston, joka pyrkii tieten hämärtämään vanhan äärioikeiston räikeää esiintymistyyliä.

Trump toteuttaa konservatiiviliikkeen tavoitteet tehokkaasti

Ruotsila korostaa Trumpin ja Alt-Rightin opportunistista riippuvuussuhdetta, jossa kumpikin yritti hyötyä toisistaan. Alt-Right käytti Trumpin nousua hyväkseen samalla tavoin kuin Trump oli käyttänyt rasistista koodisanastoa omaksi hyväkseen.

Kirjassa ei juuri käsitellä Trumpin ja konservatiivisen median suhdetta tai Trumpin luomaa omalakista mediaspektaakkelia. Niinpä konservatiivisen liikkeen vaikutusvaltaisista mediamoguleista, kuten Robert Murdochista tai Roger Ailesista, ei puhuta mitään. Ensi katsomalta tämä näyttää puutteelta: Trumpin nousu kytkeytyy tiiviisti mediamaailman murroksiin, ja ne selittävät hänen menestystarinaansa yhtä lailla kuin sydänmaiden konservatiivinen arvokapina.

Lopulta puute kääntyy kuitenkin myös ansioksi. Ruotsila ei käytä paukkuja Trumpin twiittien analysointiin tai kauhisteluun. Sen sijaan hän listaa niitä päätöksiä, joita Trumpin presidenttikauden aikana on tehty. Kaaospresidenttiyden varjossa Obaman hallinnon päätöksiä on kumottu urakalla. Siksi kristillinen oikeisto on ollut pääosin tyytyväinen Trumpin kauteen. Ruotsila korostaakin, että Trump on osoittautunut konservatiivisen liikkeen pitkän aikavälin tavoitteiden tehokkaaksi toteuttajaksi.

Juha Sihvola arvioi Ruotsilan teoksen Yhdysvaltain kristillinen oikeisto Helsingin Sanomissa (21.5. 2008), ja totesi silloin, että Ruotsilan suhde kristilliseen oikeistoon on ”lähtökohtaisesti suopea”. Sama huomio voidaan esittää myös Sydänmaiden kapinasta.  Suopeus ei vähennä teoksen arvoa tutkimuksena ja kommentaarina, mutta vaatii kyllä paikoin lukijalta valppautta esitettyjen argumenttien relevanssin puntaroinnissa.

Konservatiivien historiatulkinta

Ruotsilan teoksen haaste on siinä, että konservatiivinen poliittinen historiantulkinta lipuu kuin huomaamatta koko Yhdysvaltain historian kertomukseksi. Presidentti Franklin D. Rooseveltin 1930-luvun New Deal näyttäytyy Ruotsilalle ”vallankumouksena”, jossa yhteishyvää suunnitelmallisesti ajanut liittovaltio kaappasi itselleen sille kuulumatonta valtaa. Liittovaltio puuttui talouselämään ja sääteli yksilönvapauksia.

Konservatiivien näkökulmasta New Deal epäilemättä näyttäytyi tällaisena mörkönä, ja totta on, että New Deal muutti perustavalla tavalla liittovaltion ja elinkeinoelämän suhdetta. Hieman vaikea on silti samaistua Ruotsilan johtopäätökseen, jonka mukaan ay-liike sai työnantajia suuremman vaikutusvallan – tai että työnantajat pakotettiin hyväksymään ”byrokraattiset määräykset palkoista, työajoista ja työolosuhteista”. Toisesta näkökulmasta kerrotussa USA:n historiankirjoituksessa näitä asioita on kutsuttu edistyksellisiksi.

Demokraattipresidentti Jimmy Carter epäonnistui monessa asiassa, mutta tuskin sentään ”kaikessa mihin ryhtyi”.  Vuoden 2008 finanssikriisin syistä Ruotsila tarjoaa varsin erikoisen selitysmallin. Finanssikriisihän alkoi George W. Bushin toisen kauden loppuvaiheessa, ja sitä voi kai pitää tapausesimerkkinä kahlitsemattoman kapitalismin seurauksista ja myös reaganilaisen talouspolitiikan karilleajona. Ruotsilan mukaan syypäitä olivat kuitenkin demokraattipresidentit (!), jotka olivat vastuussa asuntotuotantokuplasta, kun he olivat 1970-ja 1990 –luvulla pakottaneet asuntoluototuslaitokset tarjoamaan subprime-lainoja takaisinmaksukyvyttömille vähävaraisille.

Asenteellisuus korostuu, kun kirjassa päästään Barack Obaman kauteen, jota Ruotsila kuvaa suorastaan dystooppisin sanakääntein. Presidenttinä Obama kaksinkertaisti valtionvelan ja runnoi läpi konservatiivien näkökulmasta ”painajaismaisia” vasemmistolaisia uudistuksia.  Obaman kahdeksan vuotta oli ”toisinto” kaikesta mitä USA:n vasemmisto oli tehnyt 1930-luvulla ja 1960-1970 –luvulla. Obama ”ei ollut legitiimi tavallisten amerikkalaisten etuja ajanut presidentti”.   Vastareaktio oli odotettavissa. Ruotsilan mukaan ”Barack Obama aiheutti Donald Trumpin vaalivoiton”.

Ruotsilan terävää Obama-kritiikkiä voi toki pitää tervetulleena vastavetona suomalaisen(kin) median Obama-palvonnalle. Ruotsila nostaa esille asioita, joita suomalaisessa mediassa usein vähätellään. Kokonaiskuva jää kuitenkin pahasti vinoutuneeksi, kun konservatiivien tuska Obaman harjoittamasta ”sosialismista” esitetään ikään kuin objektiivisena yleiskuvana aikakaudesta.

Trumpin ensimmäisen vuoden presidenttikaudesta Ruotsilalla on enimmäkseen positiivista sanottavaa. Ruotsilan parjaama paljastuskirjallisuus on kylläkin antanut vähemmän mairittelevan kuvan Trumpin hallinnosta ja sen kaoottisuudesta.

Kokonaisuutena Ruotsilan teos on – paikoittaisesta asenteellisuudestaan huolimatta  – erinomainen esitys yhdysvaltalaisen konservatismin historiasta ja Donald Trumpin suosimista ideologioista. Suosittelen teosta kaikille Yhdysvaltain poliittisesta lähihistoriasta kiinnostuneille lukijoille.

On helppo yhtyä Ruotsilan loppusanoissaan esittämään arvioon maan nykytilasta: ”Yhdysvallat on äärimmäisen syvästi jakautunut kansakunta, eikä ulospääsytietä ole näkyvissä”.