Ei varmasti ole helppoa kirjoittaa elävän monarkin elämäkertaa, tulipa tehtävä sitten pyytämättä tai pyydettynä. Useita elämäkertoja kirjoittanut toimittaja ja kirjailija Ingar Sletten Kolloen on varmasti tasapainoillut monenlaisten odotusten ja rajoitusten kanssa kirjoittaessaan Norjan kuningattaren, Sonjan (o.s. Haraldsen, 4.7.1937 ) elämäkertaa, joka ilmestyi Norjassa vuonna 2012 nimellä Dronningen. Kirjoittaja on päässyt tutustumaan kuningattaren omiin arkistoihin, ja sekä kirjalliset lähteet että kuningattaren omat muistelut tuovat elämäkertaan henkilökohtaisesti koetun tuntua.

Sonja Haraldsen oli norjalaisen liikemiehen tytär, siis porvarillista syntyperää, ja perheen tekstiilialan yritystoiminnan vuoksi puhuttiinkin ”pukimokuninkaallisista.” Sletten Kolloen pyrkii tekemään selväksi, ettei Sonjan lapsuus ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan että sisaren sodanaikaiset traumat sekä isän kuolema varjostivat hänen nuoruuttaan. Sonjan olikin nuorena otettava vastuuta omista tekemisistään ja osallistuttava perheyrityksen hoitoon. Varsinaisessa köyhyydessä hän ei elänyt, vaan perhesuhteiden ja hyvän koulutuksen ansiosta hän oli kansainvälisesti suuntautunut nuori nainen, joka liikkui samoissa seurapiireissä kuin kruununprinssi Haraldin ystävät.

Sonjan porvarillinen tausta aiheutti kuitenkin aikanaan paljon jännitteitä, puheita ja skandaalinhakuisia uutisjuttuja. Kruununprinssi Haraldin sisaret olivat solmineet avioliiton kuninkaallisten piirien ulkopuolelta, mikä ei ollut yhtä kuohuttavaa, koska heillä ei muutenkaan ollut osaa eikä arpaa kruununperimysjärjestyksessä. Sonja ja Harald joutuivat kuitenkin vuosikymmenen ajan salailemaan suhdettaan ja epäilivät välillä vakavasti sen tulevaisuutta, kunnes sekä yleinen mielipide että leski-isä, kuningas Olavi, antoivat liitolle hyväksyntänsä. Sonja ja Harald kihlautuivat ja menivät naimisiin vuonna 1968.

Sonja oli sopivan kansanomainen saavuttaakseen suosiota, ja toisaalta hän oli kyllin tahdikas ja seurapiirielämään tottunut selviytyäkseen monista etiketti- ja protokollavaatimuksista. Elämäkerta korostaa myös hänen olleen hyvin tunnollinen uusiin tehtäviin perehtyessään. Vasta 1990-luvun alussa, kuningas Olavin kuoltua, viisikymppinen aviopari nousi Norjan varsinaiseksi hallitsijapariksi. Käytössä ollut valta oli toki tuolloinkin varsin rajattua, mutta hovihallinnon ja edustustehtäviensä kautta aviopari saattoi kuitenkin tuoda esiin oman näkemyksensä siitä, että moderni hallitsijaperhe on demokraattinen, uudistumiskykyinen ja inhimillinen.

Kuninkaalliset demokratiassa

Sinänsä monarkia ja kuninkaallinen perhe ovat nykypäivän maailmassa hiukan outo jäänne, ja elämäkertaa lukiessa tulee usein mieleen, että on jotenkin traagista miten muutama poloinen ihmislapsi joko syntymässä tai avioliitossa saa kannettavakseen niin raskaan edustusvelvollisuuden ristin. Elämäkerran kirjoittaja päätyy korostamaan sitä, että hallitsijaperhe voi demokratiassa parhaimmillaan edustaa sitä, mikä valtakunnan asukkaiden mielestä heidän maassaan ja kansassaan on parasta. Tämä ei tietenkään ole aina helppoa, koska norjalaisilla ei ole monoliittista identiteettiä, jota olisi helppo edustaa. Sonjan edustustehtävät esimerkiksi olympialaisten valmisteluissa herättivätkin selvästi ristiriitaisia tunteita.

Elämäkerta on paikoittain hiukan tasapaksu ja kuvaileva. Välillä kirjoittaja kuvaa yksityiskohtaisesti kuningattaren vaatetusta ja arvokkaita tilaisuuksia, ilmeisesti tapahtumasta otettujen valokuvien tai lehtitietojen perusteella. Oletettavasti moni tapahtuma kiehtoo enemmän norjalaisia tai Norjassa asuvia, joille paikannimet ja kuvatut kohteet sekä historialliset vaiheet lienevät tutumpia ja tunnepitoisempia kuin suomalaislukijalle.

Oma huone

Kirjoittaja hakee tarinaan tummempia sävyjä kertomalla Sonjan oman perheen vaikeuksista sekä nuoren modernin naisen yrityksistä muuttaa jäykkää, miehistä hovihallintoa uuteen suuntaan. Tällä tavoin kirja määrittelee Sonjan yhdeksi esimerkiksi 1900-luvun naisista, jotka ovat hakeneet itselleen uudenlaista yhteiskunnallista asemaa. Muisteluista käy ilmi, että kruununprinssin puolisolle ei haluttu rahoittaa omaa toimistotyöntekijää tai edes toimistohuonetta, Sonja sai siis ponnistella päästäkseen ”oman huoneen” rauhaan. Kuningattaren läsnäolo esimerkiksi valtiopäivien avajaisissa ei myöskään ollut itsestäänselvyys. Kirja päättyy toiveikkaisiin tulevaisuudennäkymiin, joissa visioidaan tulevaa norjalaista monarkiaa, jossa kruununperimysjärjestys sallii myös perheen naisten nousta valtaistuimelle.

Kirjassa tulee myös selkeästi esille se julkisuuden paine, joka kohdistuu koko hallitsijaperheeseen. Sonjan ja Haraldin kaksi lasta, Märtha Louise ja kruununprinssi Haakon, ovat alusta alkaen saaneet tästä osansa, joskin heitä on pyritty kasvattamaan olosuhteisiin nähden normaalisti. Eräässä lehdistötapaamisessa kuningatar totesi epävirallisesti median edustajille, että jos kuningasperheen lapsia vainotaan liikaa, maa tulee menettämään kuninkaallisensa.

Omien nuoruusajan kokemustensa vuoksi kuningatar Sonja on myös voinut ymmärtää poikansa Haakonin ja tämän puolison, Mette-Maritin, rakkautta. Elämäkerrassa kuvataankin Sonjan omin sanoin tukea, jota hän alusta alkaen kertoo halunneensa tarjota nuorelle parille. Sivumennen sanoen kirjasta käy ilmi, että tämä ”yksinhuoltajaäitikään” ei ole kuka tahansa poloinen kerrostalolähiön nainen (kuten Sonjakaan ei ollut kuka tahansa kaupunkilaistyttö).

Myönteistä kirjassa on, että se pohtii Norjan hallitsijoiden asemaa ja näiden perintöä 1800-luvulta 2000-luvulle. Näin se tulee muistuttaneeksi, että maan uusi oma monarkia on itse asiassa varsin lyhytikäinen ja hauras, vasta kolmen hallitsijasukupolven mittainen. Unionikuningatar Margaretan ajoista 1900-luvun alkuun maalla ei ollut varsinaisia omia kuninkaallisia. Sonjaa edeltäviä norjalaissyntyisiä kuningattaria on haettava 1200-luvulta. Nykyinen monarkia on joutunut tasapainoilemaan todella ammoisten keskiaikaisten kuningasperheiden, tanskalaisten sekä ruotsalaisten hallitsijahuoneiden perinnön sekä nykyvaatimusten kanssa.

Vaikka vanha sukupolvi kuvataan tarkan hierarkkisena, norjalainen hovielämä näyttäytyy kuvauksissa suhteellisen vaatimattomana ja maanläheisenä. Tämä selittänee myös sitä, että vasemmistopuolueidenkin edustajat ovat lopulta suhtautuneet perheeseen varsin hyväntahtoisesti. Elämäkerrassa korostetaan myös Sonjan pyrkimyksiä kaikin tavoin edistää Norjan tunnettuutta sekä yritysmaailman että matkailun ja kulttuurin saralla. Kirjassa on epäilemättä pyritty välttämään vaikutelmaa, että kuninkaallinen perhe mitenkään ylenpalttisesti tuhlailisi valtion varoja.

Köyhä kuningashuone

Välillä tuntuu hiukan huvittavalta, että hallitsijaperhe kuvataan kovin varattomana, kun he kamppailevat valtion myöntämien määrärahojen kanssa. Mistään keppikerjäläisyydestä ei missään vaiheessa ole kysymys. Toisaalta lienee uskottava elämäkerran kirjoittajan ilmoitusta, että Norjan hallitsijahuone on ollut eurooppalaisittain kaikkein vähämenoisin. Säästeliäästä ja improvisoidusta elämästä tarjotaan esimerkkejä aiemmiltakin vuosikymmeniltä – käy muun muassa ilmi, että 1900-luvun alussa ensimmäisen uuden monarkin kruunajaisissa jouduttiin lainaamaan teatterissa käytettyä ”valtaistuinta”, jotta uusi kuningatar sai ainakin päällisin puolin kelvollisen istuimen itselleen.

Kuninkaanlinnan remontti aiheutti norjalaislehdistössä jonkin verran hälyä ja paheksuntaa, minkä vuoksi elämäkerrassa ehkä painotetaan kautta linjan sitä, että vuosituhannen taitteessa toteutettu kunnostushanke oli niin hintava lähinnä siksi, että kuningas Olavi oli säilyttänyt linnan ennallaan vuosikymmenten ajan eikä sen kunnostukseen ollut löytynyt rahaa. Kustannusten vastineeksi hallitsijaperhe on pyrkinyt tuomaan linnan tavallisten norjalaisten ja turistien ulottuville.

Kirjasta jää päällimmäiseksi tunteeksi myötätunto ihmisiä kohtaan, joiden kohtalona on tasapainoilla vuosisataisten kuninkaallisia perheitä koskevien odotusten ja perinteiden ja nykyajan maailman vaatimusten välillä. Nuorilla ihmisillä on joka tapauksessa miettimistä elämänvalinnoissaan, melkoiseksi muodostuvat haasteet jos pitää lisäksi pakoilla median tunkeilua, sivullisten arvostelua ja perinteiden tiukkoja vaatimuksia. Sonjan elämäkerta tarjoaa monia esimerkkejä siitä, miten tämä vaikutti elämään – esimerkiksi kertoessaan, miten vastavihitty pari huijasi mediaa monin peiteoperaatioin päästäkseen huomaamatta häämatkalleen. Kuningatar on elämäkerrassa saanut tilaisuuden kertoa kohutuista tapahtumista omasta näkökulmastaan, mikä hänelle sallittakoon.