Korttipakallinen pahiksia

Joitakin aikoja sitten Ylen toimittaja Raimo Tyykiluoto (s.1962) kertoi radiosarjassaan 12 diktaattoria lukuisten itsevaltiaiden hallitsijoiden ja kulttihahmojen elämästä ja toiminnasta. Kirjassaan Hirmut hallitsijat – 52 diktaattoria hän laajentaa ja syventää tarkasteluaan ja esittelee korttipakallisen kieroutuneita johtajia, jotka ovat toimineet 1900- ja 2000-luvulla. Tällaisen kirjan julkaiseminen onnistuu demokraattisessa Suomessa, mutta diktatuureissa, joissa nykyisin elää yli puolet maailman väestöstä, se johtaisi vähintään vankilatuomioon.  

Tyykiluoto, Raimo: Hirmut hallitsijat – 52 diktaattoria. Docendo , 2020. 198 sivua. ISBN  978-952-291-678-5.

Varoitus: Tyykiluodon kirja sen paremmin kuin tämä arvostelukaan ei sovi herkille sieluille! – Mutta jos kuuntelit pyörtymättä ja oksentamatta Tyykiluodon radiosarjan, haluat ehkä lukea myös hänen uuden kirjansa, Hirmut hallitsijat – 52 diktaattoria, johon tekijä on koonnut eri puolilla maailmaa toimineiden ahneiden, vallanhimoisten, vainoharhaisten ja sadististen diktaattorien, uskonnollisten ja muiden kulttijohtajien sekä huumeparoneiden elämäntarinoita.

Jos et kuunnellut sarjaa lainkaan tai et ole perehtynyt maailman ihmisoikeustilanteeseen, avaa kirjan lukeminen silmäsi näkemään sitä uskomatonta pahuutta, joka rehottaa tälläkin hetkellä monien valtioiden ja erilaisten kulttiyhteisöjen johdossa. Jos olet aina ihaillut Stalinin ja Hitlerin kaltaisia johtajia, kirja antaa sinulle kosolti esimerkkejä samantapaisista idoleista, mutta se voi myös herättää sinut epäilemään moisten henkilöiden toiminnan ja aikaansaannosten eettisyyttä, mielekkyyttä ja oikeutusta. – Kirjan loppuun Tyykiluoto on koonnut tusinan verran aiheeseen liittyviä julkaisuja, joista löytyy lisää tietoa. Yhtä lukuun ottamatta teokset ovat suomenkielisiä.

Luovat julmurit

Tyykiluoto on valinnut kirjaansa 54 toinen toistaan ”luovempaa” julmuria, joista useimmat ovat onneksi jo kuolleet. Valitettavasti muutama on edelleen hengissä ja vallassa tai maanpaossa. Tekijä antaa kunkin kohteensa tunnukseksi yhden pelikortin, joten jaossa on 13 herttaa, 13 pataa, 13 ruutua ja 13 ristiä sekä 2 jokeria. Ässillä tekijä merkitsee Panaman Manuel Noriegan, Irakin Saddam Husseinin, Neuvostoliiton Josif Stalinin ja Saksan Adolf Hitlerin sekä kuninkailla Iranin Mohammad Reza Pahlavin, Keski-Afrikan tasavallan Jean-Bédel Bokassan, Kamputsean Pol Potin ja Espanjan Francisco Francon. Rouvat hän jakaa diktaattoripuolisoitaan tukeneille Argentiinan Eva Péronille, Filippiinien Imelda Marcosille ja Romanian Elena Ceaușesculle  sekä Libyan Muammar Gaddafin naishenkivartijakaartille. Kulttijohtajat saavat pienimmät kortit ja muut hirmut saavat loput numerokorteista, mutta silmäluvulla ei liene yhteyttää henkilön pahuuden määrään. Huumeparonit, Kolumbian Bablo Escobar ja Meksikon ”El Chapo”, saavat jokerit.

María Eva Duarte de Perónia (1919–1952), puhumassa 1940-1950-luvulla. Wikimedia Commons.

Yli kahdestakymmenestä hirmusta on kirjassa elämäkertatekstin ohella myös Jyri Alanteen taiteilema kasvokuva. Näistä useat ovat upeita ja toiset mitäänsanomattomia tai lähes tunnistamattomia. Piirrosten näköisyys ja osuvuus riippuu ilmeisesti siitä, millainen kuva on sattunut piirtäjän malliksi – useimpia kirjassa esiteltyjä henkilöitä ei näet olisi enää voinut elävänä malliksi saadakaan, eikä ainakaan valtansa kukkuloilla.

Toimittaja Tyykiluodon teksti on luistavaa, rentoa, värikästä, puhekielenomaista ja helposti luettavaa. Tekijä käyttää runsaasti arkisia ilmauksia, jotka keventävät kuvattavien asioiden karmeutta. Yksi diktaattori ”panee hihat heilumaan”, toinen ”hummailee viisikymppisiään”, kolmas ”päästää irti sisäisen soturinsa”, neljännen puheet ”toimivat kuin junan vessa” ja viides antaa ”buustia” maailmanlopun tulolle. Useimmille ”ahneus on arkipäivää”.

Hirmujohtajat kohtelevat sekä vastustajiaan että kannattajiaan mielikuvituksellisen julmin tavoin. Tiedotusvälineiden hallinta, salainen poliisi, urkinta, kiristys, uhkailu, poliittiset salamurhat, etninen syrjintä, orjatyö, pakkotyöleirit, pahoinpitely, raiskaukset, sähköiskut, elävältä hautaaminen ja eristyssellit ovat vain osa heidän rangaistusrepertoaaristaan. Kaikkein kuvottavimpia keinoja en halua edes mainita. Alkuun luulin, tekijän liioittelevan kauheuksia, mutta luettuani kirjan ja vilkaistuani muitakin tietolähteitä uskon, että hän kertoo jokseenkin totuudenmukaisesti kohteistaan ja heidän teoistaan.

Mistä tyrannit ja despootit tulevat?

Kirjan teksti ei sisällä pienoiselämäkertojen lisäksi yhteenvetoa kuvauskohteista, joten koetin itse muodostaa jonkinlaista kokonaiskäsitystä siitä, millaisia ihmisiä diktaattorit yleensä ovat ja mitä he tekevät. Erityisen kiinnostavaa on se, onko heillä joitakin yhteisiä piirteitä. Elämäkertojen perusteella on kuitenkin vaikea osoittaa yhtä ainoaa seikkaa, joka ennustaisi henkilöstä tulevan hirmuhallitsija.

Niin kieroutuneiden valtionpäämiesten ja kulttijohtajien kuin huumeparonienkin perhetaustat ovat kirjavat. Heidän vanhempansa ovat yksinhuoltajia tai aviopareja; sisaruksia ei ole lainkaan tai heitä on kokonainen katras. Isä, jos hän ylipäätään on elossa tulevan diktaattorin lapsuus- ja nuoruusvuosina, on köyhä maatyöläinen, karjankasvattaja, suurtilallinen, kokki, seppä, suutari, opettaja, kirjanpitäjä, lakimies, lääkäri, meriupseeri, prikaatinkenraali, huumekauppias, poppamies, nyrkkeilijä tai – diktaattori. Äiti puolestaan on esim. uuttera kotiäiti, kotiapulainen, siivooja, alkoholisoitunut pikkurikollinen, leipuri, opettaja tai sateentuoja ja noitatohtori.

Libyan Hullu Koira, Muammar Gaddafi (1942–2011) oli köyhän paimentolaisperheen sinnikäs poika, joka pääsi opiskelemaan oikeustiedettä Libyan yliopistoon ja Bengasin sotilasakatemiaan sekä British Army Staff Collegeen. Valtaan noustuaan hän haaveili yhdistyneestä Afrikasta ja sen johtajuudesta, mutta haave ei toteutunut. Hänen erikoisuutensa oli naishenkivartiokaarti, ”vallankumouksen nunnat”, jotka johtaja hyväksyi henkilökohtaisesti makuuteltassaan. Kuvassa Gaddafi Nicolae Ceausescun kanssa vuonna 1974. Romanian Communism Online Photo Collection, Wikimedia Commons.

Myöskään diktaattorin aikaisempi ammatti ei ennusta tulevaa uraa. Tyrannit ovat toimineet kelloseppänä, lukkoseppänä, puuseppänä, pölyimurikauppiaana, rock-kitaristina, lääkärinä, sissijohtajana, toimittajana, sotilasasiamiehenä tai sotavoimien ylipäällikkönä. Tulevaa diktaattorin uraa ei siis ennusta vaikea lapsuus eikä vanhempien koulutus tai asema, ei myöskään oma koulunkäynti tai aikaisempi ura. Aika moni hirmu on kuitenkin menestynyt sotilaana, ja ainakin armeijan ylipäälliköksi päätyneellä on ollut lyhyt matka valtionpäämieheksi.

Tyrannit ovat jo lapsena olleet päättäväisiä, määrätietoisia ja sinnikkäitä, ja nämä ominaisuudet ovat vain voimistuneet iän myötä. Myös mahdolliset mielenterveysongelmat ovat saattaneet kärjistyä uran edetessä. Muutamat despootit ovat seonneet täysin valtaan päästyään ja luulleet itseään mm. Jeesukseksi, Jumalaksi, Saatanaksi tai avaruusolioksi. Tyykiluodon kuvaamista tyranneista ja heidän puolisoistaan yhtäkään ei voi sanoa psyykkisesti terveeksi ja tasapainoiseksi.

Useiden hirmuhallitsijoiden ihanteita ovat aikaisemmat diktaattorit, erityisesti Hitler, Stalin, Mussolini ja Franco, joita he ovat koettaneet omalla urallaan jäljitellä. Mainitut herrathan ovat olleet voimakkaita persoonia, vetovoimaisia henkilöitä, mutta myös ahneita, häikäilemättömiä ja vainoharhaisia.

Tyykiluoto on löytänyt hirmuhallitsijoita ja heidän puolisoitaan kaikilta maailman mantereilta Australiaa ja Oseaniaa lukuun ottamatta. Aasiasta hän on ottanut kirjaan kymmenkunta (Etelä-Korea, Pohjois-Korea, Filippiinit 2, Burma/Myanmar, Intia, Irak, Kamputsea, Kiina, Pakistan), Afrikasta tusinan verran (Egypti, Etiopia, Keski-Afrikan tasavalta, Kongo/Zaire, Libya, Malavi, Päiväntasaajan Guinea, Sudan, Syyria, Swasimaa, Uganda, Zimbabve), Keski- ja Etelä-Amerikasta seitsemän (Argentiina 2, Chile, Dominikaaninen tasavalta, Haiti, Kuuba, Panama, Paraguay) sekä Euroopasta seitsemän (Albania, Espanja, Jugoslavia, Neuvostoliitto, Romania 2 ja Saksa). Kulttijohtajia hän on löytänyt tusinan: eniten Yhdysvalloista ja joitakuita myös Intiasta, Japanista, Turkmenistanista, Kolumbiasta ja Meksikosta.

Muutamat diktaattorit ovat päässeet maan johtoon laillisin tai laittomin keinoin vaaleilla, mutta esim. Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat tukeneet useiden valtaan pääsyä. Yllättävän moni siirtomaavallasta vapautunut Afrikan maa on saanut ensimmäiseksi johtajakseen miehen, joka on aluksi vaikuttanut edistykselliseltä ja vapaamieliseltä, mutta on varsin pian omaksunut diktaattorin elkeet ja alkanut sortaa kansaansa vähintään yhtä pahasti kuin siirtomaavallan edustajat aikoinaan.

Beatlesin ihailija Charles Mansonista (1934–2017) ei tullut rokkitähteä, mutta hän perusti 1960-luvulla Perhe-nimisen murhakultin, joka tappoi kuuluisuuksia. Perheen ydinjoukkoon kuului kolmisenkymmentä ”iloprikaatin” jäsentä, jotka asuivat yhdessä. Seksin ja huumeiden lisäksi heitä yhdistivät piittaamattomuus ympäröivästä maailmasta, rötöstely ja murtokeikat.

Charles Mansonin pidätyskuva vuodelta 1971, State of California, San Quentin Prison) Wikimedia Commons.

Konstit on monet

Diktaattorien toiminnasta näyttää löytyvän yhteisiä piirteitä sekä heidän pyrkiessään valtaan että vallassa pysytellessään. Alkuvaiheessa hyvä puhetaito, jämäkkyys, suuret lupaukset ja aivopesu ovat tärkeitä kierouden ja häikäilemättömyyden ohella, mutta tarvitaan niitä myöhemminkin. Uran edetessä keinovalikoima vain kasvaa. Jos uhkailu, pelottelu, kiristys, vangitseminen, kidutus tai raiskaus ei tuota tuloksia, vastustajia ja niskuroijia ammutaan, myrkytetään ja hirtetään. Vastenmielisiä vähemmistöjä taas suljetaan keskitysleireille. Diktatuureissa vallitsee vain yksi totuus – itsevaltiaan sana; muita mielipiteitä ei sallita. Kaikki diktatuurit ovat ennustamattomien keinojensa takia kansalaisten tai yhteisön jäsenten kannalta kauhun, kivun, pelon ja piinan tyyssijoja, joista väki on suurin joukoin paennut tai ainakin yrittänyt paeta.

Korruptioon liittyy usein myös nepotismi, jonka avulla diktaattori saa sukulaiset tyytyväisiksi ja ojennukseen, mutta joutuu jatkuvasti varmistamaan, että he pysyvät ruodussa. Vainoharhaisuudessaan useat hirmuhallitsijat kuitenkin lopulta tappavat hyviin asemiin nostamansa henkilöt ja puhdistavat koko maan etnisistä vähemmistöistä. Armeija on useimmissa diktaattorin puuhissa keskeinen apu, ja sen komennon pitäminen omissa hyppysissä on hirmuhallitsijalle elämän ja kuoleman kysymys. Ne tyrannit, jotka tajuavat ajoissa, ettei kansa eikä armeija seiso heidän tukenaan, pakenevat, jos vain pystyvät – toisten diktaattorien suojiin.

Taloudellista ja sotilaallista tukea saadakseen diktaattorit ovat veljeilleet ulkovaltojen, mm. Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton, Kiinan, Ranskan ja Ison-Britannian kanssa sen mukaan, mikä heille on kulloinkin ollut edullista. Ulkovallat ovat puolestaan hyväksyneet hirmuhallitsijoilta lähes mitä tahansa, kunhan ovat saaneet tukensa vastineeksi haluamiaan etuja. Esimerkiksi Ranska hyväksyi Keski-Afrikan tasavallan johtajan, keisariksi julistautuneen Jean-Bédel Bokassan (1921–1996) itsevaltaista toimintaa niin kauan, kuin se sai vastineeksi uraania.

Hirmuhallitsijat ovat myös hakeneet työssään tarvitsemaansa oppia eri maista: Burman / Myanmarin johtaja Than Shwell (1933–) sai Neuvostoliitossa KGB:n antamaa koulutusta psykologiseen sodankäyntiin, ja Etiopian Mengistu Haile Mariam (1977–1991) haki DDR:n Stasilta mallia salaisen poliisin organisoimisessa. Toisaalta monet diktaattorit ovat antaumuksella työskennelleet mm. Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun hyväksi.

Hallitusten lisäksi myös liike- ja rahamaailma on demokraattisissakin maissa ollut valmis yhteistyöhön diktaattoreiden kanssa: Lontoolaiset PR-toimistot ovat ”valkopesseet” ainakin Sudanin, Saudi-Arabian, Ruandan, Kazakztanin ja Sri Lankan johtajien ryvettynyttä mainetta; Deutsche Bank ja brittiläinen Lloyds ovat ilomielin tallettaneet diktaattorien laittomasti kahmimia rahoja holveihinsa.

Raha oli rakkainta maailmassa Zairen ”Messias” Mobutu Sese Seko Kuku Ngbendu Wa Za Bangalle (1930–1997), ja hän antoi kaikkensa saadakseen sitä lisää. Taloudellisilla toimillaan hän onnistui nostamaan inflaation 8 000 prosenttiin ja saattamaan koko maan surkeaan tilaan. Mobutun toiminta ei häirinnyt lainkaan niitä paaveja, kuninkaita ja presidenttejä – eikä YK:n pääsihteeriäkään – jotka vierailivat hänen ”viidakkomajassaan”, jota Afrikan Versaillesiksi sanottiin. Herra kuoli Marokossa maanpaossa syöpään. Mobutu presidentti George Bushin vieraana Valkoisessa talossa 1989. The White House, David Valdez, Wikimedia Commons.

Varoja hankkiakseen diktaattorit eivät ole keinoja kaihtaneet. Erityisesti huumepomot harrastavat salakuljetusta sekä muutakin järjestäytynyttä rikollisuutta, mutta samat puuhat sujuvat muiltakin hirmuilta. Lahjoituksia kannattajiltaan vaativat varsinkin kulttijohtajat. Valtion johtoon päätyneet hirmut ohjaavat omiin käsiinsä maan kaikki rahavirrat ja omistukset. He sosialisoivat yksityisomaisuutta, mutta toisaalta yksityistävät itselleen ja lähipiirilleen valtion omaisuutta. Jopa kehitysyhteistyövarat ohjautuvat yksinvaltiaan käsiin. Yleensä diktaattorit onnistuvat operaatioillaan kasaamaan omille tileilleen mielettömiä omaisuuksia ja romahduttamaan maansa talouden.

Diktatuureissa kaikkein köyhimmätkin kansalaiset ovat joutuneet maksamaan kalliisti tyrannien rahanhankintatoimista. Haitin hallitsija, lääketieteen tohtori (!) François Duvalier (1907–1971) keksi maksaa köyhille dollarin jokaisesta luovutetusta verilitrasta, ja kootun veren hän myi edelleen Yhdysvaltoihin 12 dollarin litrahintaan. Elinten luovuttajille hänen ei tarvinnut maksaa mitään, sillä he eivät säilyneet hengissä. Elinten amerikkalaiset vastaanottajat tuskin tiesivät, mistä lahjoitukset olivat peräisin. Francisco Franco (1892–1975) puolestaan keksi kaupata synnyttäjiltä ryöstettyjä vauvoja, ja vauvakauppaa jatkoivat hänen jälkeensä katoliset lääkärit, nunnat ja papit, kunnes touhu lopetettiin vuonna 2012.

Samalla kun huumekauppa on rikastuttanut erityisesti huumeparoneita, ”aineiden” käyttö on antanut potkua kulttijohtajien lisäksi monille muillekin diktaattoreille, kuten Adolf Hitlerille (1889–1945). Hänen lisäkseen vauhtia piristeistä ottivat muutkin Saksan hallinnon henkilöt. Herra johtaja käski armeijaa tilaamaan myös sotilaille Pervitin-nimistä metamfetamiinivalmistetta.

Mauttomuuksia ja ylilyöntejä

Diktaattoreilla on valtava ego, jota on voideltava jatkuvasti. Oma kuva seteleissä ja postimerkeissä on itsestäänselvyys kuten myös kaunistellut valokuvat joka virastossa, työpaikassa ja kodissa. Julkisilla paikoilla seisovat jättikokoiset näköispatsaat ja muut monumentit muistuttavat alamaisia suuresta johtajasta. Diktaattorin on saatava myös oma nimensä näkyville jo elinaikanaan. Malawin ”Vapahtaja”, Hastings Banda (1898–1997) antoi nimensä sairaaloille, lentokentille, kouluille, valtateille sekä kaikelle mahtavalle ja hyödylliselle. Turkmenistanin ”kuunkaltainen profeetta”, Saparmurat Nijazov (1940–2006) puolestaan nimesi itsensä mukaan kaupunkeja, moskeijoita, tehtaita, voimalaitoksia, yliopistoja, lentokenttiä, partavesiä, alkoholijuomia, jogurtteja, teelajeja ja jopa meteorin.

Sotilasarvoja, titteleitä ja mitaleita diktaattorit ovat antaneet itse itselleen, elleivät ole saaneet niitä muuten. Myös erilaisia opintotodistuksia he ovat hankkineet niin itselleen kuin puolisolleenkin. Romanian Elena Ceaușescu (1916–1989) oli niukasti kouluja käynyt ilotyttö ja ompelija, mutta etäopiskeltuaan Bukarestin yliopistossa hänestä tuli kemian insinööri sekä professorin kirjoittaman väitöskirjan avulla tohtori. Vaikka tiedemiehet kirjoittivat hänen nimissään artikkeleita, ei Oxfordin eikä Cambridgen yliopisto myöntänyt hänen himoitsemaansa kunniatohtorin arvoa. Dominikaanisen tasavallan ”suuri valmentaja” Rafael Trujillo (1891–1961) ei onnistunut saamaan itselleen Nobelin rauhanpalkintoa eikä vaimolleen Nobelin kirjallisuuden palkintoa, vaikka hän niitä vaati.

Syyrian Bashar Al-Assad (1965–) on yksi kirjassa kuvatuista, vielä elävistä diktaattoreista. Hän on lääkäri, joka joutui astumaan auto-onnettomuudessa menehtyneen veljensä sijasta diktaattori-isänsä seuraajaksi. Hän sai aluksi positiivisen julkisuuskuvan vapautettuaan poliittisia vankeja ja salliessaan lehtien julkaisemisen, mutta pian hän oppi diktaattorin tavoille, mistä sekä Syyria että muu maailma ovat saaneet kärsiä.Wikimedia Commons.

Kirjallisia harrastuksia on ollut Adolf Hitlerin ja Mao Zedongin (1893–1976) ohella ainakin François Duvalierilla, Saddam Husseinilla ja Sapatmurat Nijazovilla. Miehet ovat esitelleet suuria ajatuksiaan yhdessä tai useammassa teoksessa, joiden kirjallinen laatu ja vaikutus aikalaisiin on vaihdellut. B-luokan näyttelijä Eva Duarte sentään onnistui 1940-luvulla kiihottavilla radio-ohjelmillaan ja puheillaan valloittamaan Juan Perónin sekä kasvattamaan tämän mainetta ja kansansuosiota.

Vähemmän älyllisiä harrastuksia on ollut varmasti joka ainoalla hirmuhallitsijalla, ja monilla ne ovat kohdistuneet jalometalleihin, ylellisyysesineisiin ja luksusautoihin. ”Autokilpailun” voiton lienee vienyt intialainen kulttijohtaja Bhagwan Shree Rajneesh (1931–1990) peräti 96 Rolls-Roycellaan. Kulta on ollut suorastaan diktaattorien päähänpinttymä; sitä he ovat haalineet niin ympärilleen kuin pankkiholveihin. Se on loistanut niin valtaistuimessa kuin pöytäkattauksissakin. Kultaa on saattanut löytyä tyrannin kuoleman jälkeen mm. hieromasauvan ja ruumisarkun muodossa.

Osho Rajneesh “ohiajelullaan ” Rajneeshpuramissa vuonna 1982. Kuva © Samvado Gunnar Kossatz, Wikimedia Commons.

Katkeraan loppuun asti

Jo elinaikanaan diktaattorit ovat saaneet kansalta lisänimiä tai antaneet niitä itse itselleen. Tyykiluoto mainitsee ainakin nämä: 13. apostoli, Ainutlaatuinen ihme, El Excelentissimo, El Chapo, Generalissimo, Jumalainen toinen poika, Jumalan äänen vuolas virta, Karpaattien nero, Kuunkaltainen profeetta, Loistava toveri, Messias, Shakkiaivo, Suuri leijona, Suuri Opettaja, Suuri ruorimies, Suuri setä ja Vapahtaja. Mieluisten nimien lisäksi hirmuhallitsijat ovat saaneet myös vähemmän mairittelevia lisänimiä: esim. Italiano impotente, Hullu Koira, Karpaattien vampyyri, Pahan akselin puolisko ja Ugandan teurastaja. Näitä annettiin diktaattorin valtakunnan ulkopuolella sekä omassa maassa valtakauden lopulla tai jälkeen.

Diktaattorien asema ei yleensä ole kovin vakaa, ja moni tyranni menettää asemansa ja henkensäkin aika pian vallankaappauksessa tai kapinassa. Muutamat onnistuvat kuitenkin roikkumaan vallan kahvassa useita vuosikymmeniä. Monet kuolevat väkivaltaisesti, harvat luonnollisesti – diabetekseen, keuhkokuumeeseen, syöpään tai aivoleikkauksen aiheuttamiin komplikaatioihin. Nuorimmat ovat olleet kuollessaan vain vähän yli 30-vuotiaita ja vanhimmat melkein 100-vuotiaita. Pohjois-Korean nykyisen diktaattorin Kim Jong-ilin isä Kim Jong-un on yksi niistä harvoista hirmuhallitsijoista, jotka ovat kuolleet vallassa ollessaan ja haudattu juhlallisin seremonioin.

Kun asema on ollut uhattuna, on moni diktaattori valinnut oman ratkaisun: itsemurhan, joukkoitsemurhan tai maanpaon. Toiset on ajettu maasta tai vangittu ja surmattu. Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto ovat yrittäneet surmata ja välistä myös onnistuneet päästämään hengiltä eräitä diktaattoreita. Epäonneakin niillä on ollut. Josif Stalin (1878–1953) ei saanut Jugoslavian Josip Broz ”Titoa” (1892–1980) hengiltä useista yrityksistä huolimatta, eikä Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA onnistunut tappamaan Kuuban Fidel Castroa (1926–2016) yli 600 yritykselläkään.

Harva diktaattori on joutunut teoistaan oikeuteen, eikä edes YK ole onnistunut saamaan hirmuhallitsijoita vastuuseen tekemistään kansanmurhista. Kulttijohtajia ja huumepomoja on kuitenkin saatu kiinni mm. veronkierrosta, identiteettivarkauksista, raiskauksista, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sariini-iskuista ja murhista. Muutamia on suljettu vankilaankin.

Suorastaan irvokkaalta tuntuu, että Sudanin presidentti Omar al-Bashir (1944–) pantiin  vain ”arestiin” vuonna 2019, kun hän luopui pitkällisten mielenosoitusten ja levottomuuksien jälkeen vallasta. Maan lain mukaan hän näet on liian vanha vangittavaksi. Hän on yksi niistä harvoista valtion päämiehistä, joita kansainvälinen rikostuomioistuin on syyttänyt sotarikoksista heidän vallassaoloaikanaan. Yhtään paremmalta ei kuulosta, että Jumalan toinen poika, maailman korruptoituneimman maan, Zimbabwen diktaattori Robert Mugabe (1924–2019) sai vuonna 2017 tapahtuneen syrjäyttämisensä jälkeen virka-asunnon, luksusauton, yksityisiä lentomatkoja, 20 työntekijää, diplomaattipassin ja yli kahdeksan miljoonan euron kertabonuksen. Kun hän kuoli, hänet haudattiin Harareen kansallissankareille tarkoitettuun pyhäkköön.

Tiedämme, ettei koulukiusaajia olisi, elleivät toiset lapset hyväksyisi heidän toimintaansa. Mutta katoaisivatko diktaattorit, jos kansa ei heitä kannattasi?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *