Kuopiolaissyntyinen kirjailija Sirpa Kähkönen on vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa kirjoittanut kaikkiaan kahdeksan historiallista romaania; seitsemän niistä sijoittuu Kuopioon.

Uusin, tänä syksynä ilmestynyt Tankkien kesä poikkeaa edeltäjistään ennen kaikkea kerrontatekniikaltaan. Kun aikaisemmissa romaaneissa tarinaa kuljetti ulkopuolinen kertoja, nyt äänessä ovat romaanin keskeiset henkilöt. Heitä on pitkälti toistakymmentä, ja puheenvuoron saavat myös kaupungin vanhat puut ja puutalot, asvaltin alle peittynyt puro sekä Euroopan sydämessä eteenpäin jyristävät hyökkäysvaunut.

Aluksi tuo kertojien määrä – tai pikemminkin kertojien tiheä vaihtuvuus – saattaa hiukan häiritä, mutta kun kärryille pääsee, niillä istuu tukevasti. Kähkönen osaa hommansa eli historiallisten tapahtumien muuttamisen tarinaksi, joka imaisee lukijan mukaansa.

Ihmiskertojien ikä vaihtelee, nuorin joka voisi hyvin olla kirjailijan itsensä alter ego, on viisivuotias Hilla-tyttönen. Vanhimmat, Tuomen sisarukset Hilda ja Lassi sekä tohtori Johan Kelo, ovat kahdeksankymppisiä, loput sijoittuvat sille välille. Moni on kokenut sodan, jotkut jopa sisällissodan, joten maailmalta kantautuvat uutiset nostavat heidän mieleensä karmaisevat kokemukset ja epämääräisen pelon: taasko se alkaa?

”Historiaa, joka jää piiloon ajan taskuihin”

Eletään Euroopan hullua vuotta 1968. Ollaan Kuopiossa, jossa rännikatujen varsilla sijaitsevien pihaidyllien paikalle on jo ilmaantunut massiivinen tavaratalo ja lisää muutoksia suunnitellaan. Tapahtumien käynnistäjiksi kaupunkiin ilmaantuu kaksi muualle muuttanutta: arkkitehti Juho Tiihonen ja nuori opiskelija Stella Mertanen. Edellinen yrittää ennen kauhakuormaajien tuloa taltioida piirtämällä sen, mitä vanhasta maisemasta on vielä jäljellä. Jälkimmäinen kulkee nauhuri olalla tallentamassa ihmisten puhetta ja muistelmia vanhoilta ajoilta, ”historiaa, joka jää piiloon ajan taskuihin”, kuten hän asian ilmaisee. Samanlaista tallennustyötä tekee myös historiaa opiskellut Sirpa Kähkönen – Tankkien kesä on hänen aikaisempien teostensa tapaan romaanimuotoon muunnettua mikrohistoriaa.

(Kähkönen on kyllä kirjoittanut myös historia-aiheisen tietokirjan: Vihan ja rakkauden liekit, kohtalona 1930-luvun Suomi kertoo hänen isoisästään, joka vietti vuosia Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Teos oli Tieto-Finlandia-ehdokas 2010. Edellinen romaani Graniittimies kuvasi sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon siirtyneitä suomalaisia; se oli Finlandia-palkintoehdokas ilmestymisvuonnaan 2014 ja on parhaillaan ehdolla Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon saajaksi.)

”Näitä loputtomien sotien yksityisiä jatkumisia”

Itse asiassa kirjassa ei tapahdu kovinkaan paljoa: siinä on toki runsaasti henkilöiden kohtaamisia ja heidän välisiään jännitteitä, mutta suurelta osaltaan kerronta, jonka aikamuoto on jatkuva preesens, on ihmisten sisäistä monologia. Voisi sanoa, että romaanissa käydään läpi koko Suomen itsenäisyyden aika aatevirtauksineen ja tarkastellaan, miten kulloinenkin aika on vaikuttanut eri henkilöihin.

Vahvimmin ovat esillä sotavuodet, joita muistelevat niin kommunismin aatteelle uskollinen mutta silti isänmaan puolesta kivääriin tarttunut seppä-Lassi, kansakoulupoikana kotikaupungin pommitukset kokenut Tiihosen Juho ja kenttäsairaalan ylityöllistetyt pyörittäjät tohtori Kelo ja apusisar-Mari. Sekä tietenkin kuopiolaisnaiset, jotka omalta osaltaan pitivät kotirintaman lujana ja toiminnassa ja samalla pelkäsivät rintamalla olevien läheistensä puolesta. Jotkut heistä odottivat vuosien ajan iltajunaa – jospa ne sotaan jääneet kuitenkin tulisivat?

”Sotaanhan se kaikki liittyy. Kaikki tämä irrallisuus ja rikkonaisuus on tätä meidän vuosisataa, näitä loputtomien sotien yksityisiä jatkumisia”, sanoo romaanin pappi kun yhtä näistä turhaan odottaneista saatetaan hautaan.

Romaanissa on läsnä kutakuinkin koko viime vuosisadan aatteiden kirjo kansallissosialismista tummanpunaiseen kommunismiin. Niin myös uusvasemmistolaisuus, joka kuumana kesänä 1968 joutui koetukselle: voiko rauhaa rakastava neuvostovaltio todellakin lähettää tankit naapurimaahan? Mutta vanha aatteen kannattaja tuntee ja tunnistaa ”akitaation ihmeen”: mieluummin sitä uskoo siihen, miten asioiden pitäisi olla kuin siihen miten ne ovat. Ja ”niin tämä aika opettaa: suuret määräävät pienten kohtaloista”.

Museo kaupungin äänistä

Tankkien kesän voi lukea sukutarinana – jos niin haluaa tehdä, apuna on nelisivuinen henkilöluettelo, josta selviävät ihmisten väliset sukulaisuussuhteet ja jossain määrin myös heidän aiemmat vaiheensa. Ne kyllä nousevat esiin kerronnassakin enemmin tai myöhemmin – jokainen henkilö on oman menneisyytensä muokkaama.

Sen voi lukea myös yhteiskunnallisesti kantaa ottavana aateromaanina, jossa mielipiteet risteävät. Vuonna 1968 sota oli vielä suhteellisen lähellä, ja uuden sodan pelko ilmeisen todellista. Kirjailija paneekin varusmiehet puhumaan Valion baarissa, että torstaina se alkaa…

Kuva: Neuvostopanssari palaa Prahassa 1968. Wikipedia.

Romaani toimii ajankuvana monessa asiassa: Tšekkoslovakian miehityksen tapahduttua kadunvarsilla myydään asiasta kertovia sanomalehtien ylimääräisiä lisälehtiä ja koko uutisen pyydystää ensimmäisenä eetteristä nuori dx-kuuntelija, joka haravoi ulkomaisia radiokanavia. Kaupungin puhelinlinjat tukkeutuvat, kun kaikki haluavat kuunnella yhtä aikaa puhelinuutisia. Autot, vaatteet ja tarkoin säännöstelty ravintolaelämä strip tease -tanssijattarineen on ilmeisen aitoa kuusikymmenlukua, samoin ”me emme tee, mitä emme tahdo” -huudahdus, joka romaanissa kuullaan useammankin nuoren suusta.

Historiallista viihdettä kirja ei varsinaisesti ole, mutta kyllä sen seurassa viihtyy. Edellisten osien lukeminen ei ole välttämätöntä, mutta luullakseni se voisi auttaa paneutumaan ihmisten kohtaloihin ja kokemuksiin. Monikerroksinen kieli muuntautuu kertojan mukaan ja on hetkittäin varsin runollista.

Kirjailija Kähkönen on tässä teoksessa toteuttanut romaanihenkilönsä Stella Mertasen unelman: ”pitäisi voida rakentaa museo kaupungin äänistä, yhtä aikaa soivista, traagisista ja koomisista”.