Jo kirjan esipuhe tekee eroa miehiseen perinteeseen ja korostaa artikkelien mikrotasoa sekä kentällä koettua empiriaa. Toimittajakaksikko julistaa jo johdannossa osuvasti: ”…Venäjä-tutkimuksen näkyvin perinne Suomessa on paljolti keskittynyt makrotasoisiin valtaeliitin analyyseihin. Kärjistetysti voisi sanoa, ettei Kremlissä vieläkään ole mahdollista tehdä kenttätyötä”.

Tuo toimittajien sutkaus (tulee venäl. sanasta ”shutka”) on enemmän kuin paikallaan kun tarkastelee kirjan artikkeleita vaikkapa suhteessa Arto Luukkasen mittavaan Kreml-keskeiseen Venäjä-tutkimukseen. Suuresti arvostamani Timo Vihavaisen kunniaksi on sanottava, että erityisesti hänen toimittamissaan kirjoissa myös arjen näkökulma ja uudetkin Venäjä-vinkkelit ovat hyvin esillä.

Naistutkijana Venäjän kentillä -kirjan kirjoittajat ovat feministejä. Silmiinpistävää kuitenkin on, että feminismi itänaapurin ”kentillä” saa usein uusia haasteita. Niinpä tutkijat joutuvat niin sanotusti nöyrtymään ja miettimään metodejaan uusiksi. Tämän he pääsääntöisesti myöntävätkin. Myös ”ylhäältäpäin” katselu saa väistyä kun kierrellään Karjalan kylissä, Sortavalan kansalaisjärjestöjen parissa – tai perehdytään Viipurin prostituutioon, puhumattakaan perheväkivallasta Udmurtiassa.

Juuri tutkijoiden rehellinen itsetutkiskelu, ennakkoluulojen uudelleenarviointi ja kenttätyössä kantapään kautta saatu kokemus puhuttelevat lukijaa. Harvoinpa miestutkija avautuu vastaavalla tavalla, tai edes tekee sellaista arkista kenttätyötä kuin nämä naiset!

Esimerkiksi Aino Saarisen perusteellinen ”itseanalyysi” ja selvitys siitä mitä on olla naistoimijana vs. tutkijana Luoteis-Venäjällä on omaperäistä tekstiä, jota harvoin saa luettavakseen. Siinä liikutaan haastattelututkimuksen parissa Pietarin, Petroskoin ja Murmanskin kriisikeskuksissa ja turvakodeissa. Samoin Laura Assmuth erittelee hyvin rajaseudun naisia toisaalta Venäjän, toisaalta Viron ja Latvian rajaseudulla. Hän tekee selkeästi eroa siinä, miten tutkijat ja naiset näkevät rajan kun sitä katsellaan eri puolilta, eri ”kansallisista” näkökulmasta. Nationalismia Pietarin naisyhteisöissä tutkiva Kaarina Aitamurto taas avaa aivan uusia portteja venäläistutkimuksessa.

Kysymys on pääosin haastattelututkimuksista, joissa oma havainnointi, kenttäpäiväkirjat ja syvähaastattelujen anti litteroidaan, myllytetään ja muokataan artikkeleiksi, tutkimusraporteiksi tai jopa väitöskirjoiksi. Juuri näin on käynyt Naistutkijana Venäjän kentillä -kirjan tekijöidenkin kohdalla. Tuloksena on ollut tieteellistä tutkimusta, josta nämä antropologit, etnografit, sosiologit jne antavat taidokkaan näytteen kirjan artikkeleissa. He ovat virkistävästi myös eri sukupolvia – alkaen jo neuvostoaikana, 1970-luvulla Venäjän Karjalassa liikkuneesta naistutkimuksen professorista Kaija Heikkisestä ja päätyen 2000-luvun nuorempiin lupauksiin Elina Ihamäkeen, Maija Jäppiseen, Meri Kulmalaan ja Anne-Maria Marttilaan.