Klassinen toteamus, että ”poistan välittömästi varmistimen, kun kuulen sanan kulttuuri”, tuli mieleeni, kun sain käsiini kansallisista kulttuurilaitoksista erityisesti kouluille kirjoitetun yleisteoksen tai paremminkin yleiskatsauksen muutamiin keskeisiin laitoksiin. En ryhdy arvailemaan, minkälaisia kommentteja kansallinen kulttuurilaitos saattaisi esimerkiksi verkossa kirvoittaa, mutta epäilemättä jonkinlaista tarvetta tällaiselle kirjalle on, vaikkakin laitosnäkökulma saattaa nykypäivänä tuntua myös vieraannuttavalta. Kirja on osa "Kulttuurin laajakaista" kulttuurikasvatushanketta, joka nimensä mukaisesti on esillä myös verkossa. Kirja painottuu historiaan, verkkoaineisto esittelee enemmän nykypäivää.

Kansalliset kulttuurilaitokset -teoksessa esitellään yhdeksän kansallista monumenttia – niin kuin kirjan takakannessa niitä luonnehditaan; onhan niillä kaikilla jo rakennuksensakin puolesta paikkansa suomalaisten mielissä kulttuurin ja oletettavasti joidenkin mielissä edelleen nimenomaan korkeakulttuurin (jota sanaa ei kai enää yleisesti haluta käyttää) keskeisinä edustajina. Laitokset ovat Kansalliskirjasto, Kansallisarkisto, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Svenska Litteratursällskapet i Finland, Suomen kansallismuseo, Valtion taidemuseo, Svenska Teatern, Suomen Kansallisteatteri ja Suomen Kansallisooppera. Vain osa näistä laitoksista on varmaankin nuoremmalle yleisölle (eritoten Helsingin ulkopuolella) tuttuja; jotkin lienevät melko tuntemattomia oletettavasti myös aikuisväestölle, ja osaa niistä ehkä vain murto-osa suomalaisista kykenisi sijoittamaan esimerkiksi Helsingin kartalle – huolimatta siitä, että ne ovat myös rakennusmonumentteja.

Kun kulttuurilaitoksista on kirjoitettu siis nimenomaan nuorelle polvelle, ja kun kirjaa on ajateltu myös oppimateriaalina käytettäväksi, on toteutus tämän mukaisesti ilmeikäs. Olematta pedagogian asiantuntija voi olettaa tuloksen olevan tässä suhteessa onnistunut. Kuvitus on runsas ja aistikkaasti toteutettu, taitto on modernisti polveileva, sisältäen helppolukuiset artikkelit, joiden lomaan on sijoiteltu täydentäviä tietoiskuja. Kirjaan liittyvään verkkosivustoon en tätä lukiessa sen kummemmin tutustunut, mutta se on luultavasti samaa tyyliä.

Ei suuria moitteita tyyliseikoista, mutta kriittinen nuori saattaisi tuntea pientä kosiskelua, kun esimerkiksi Kansalliskirjaston, laitoksista vanhimman esittelyssä silmille hyppäävät Nylon Beatin Erin ja Jonna (s. 25). Suosikki on hyvä lehti, mutten usko monenkaan sitä metsästävän juuri Kansalliskirjastosta. Esko Rahikaisen teksti on jouhevaa ja asiapitoista, eikä sitä käy kritisoiminen sinänsä. Nuoriso on kuitenkin kovin valistunutta ja saattaa heittäytyä helposti vastustamaan turhaa lähentelyä ja tuputtamista. Kun kirjastolla on kerrostalollinen kirjoja maan alla, voisi kuvitella pelkästään sen tiedon – esim. kaaviopiirroksen keralla – hykerryttävän lukijaa vielä enemmän, vaikka aikamme onkin höyhenenkevyttä.

Esiteltävät laitokset edustavat omalla tavallaan suomalaista kulttuuria. Monet niistä ennen kaikkea tallentavat sitä. Kirjassa nousee useassa kohdassa esille, miten kulttuuriamme on ylläpidetty joidenkin aktiivisten henkilöiden toimesta, jopa suurelta osalta vapaaehtoistyönä, nykyään puhuttaisiin harrastusluonteisuudesta. Mitenköhän tämän päivän kulttuurille kävisi, jos sitä ei tallennettaisi ’viran puolesta’? Vielä on tuotava esille sekin kirjasta esiin nouseva tosiseikka, että kulttuurityön juuret ovat pitkälti Helsingin yliopistossa – useimmalla laitoksella on sinne historiallinen yhteytensä, vähintäänkin henkilötasolla. Esimerkiksi suurelle yleisölle saattaa olla tuntematonta, miten voimakas Kansallismuseon ja yliopiston yhteys alkujaan oli. Esitelläänkö teoksessa paremminkin nimenomaan sivistystyötä kuin (koko kansan) kulttuuria? Vai onko kysymys turhaa hiusten halkomista? Joka tapauksessa sivistyneistön ja varsinkin joidenkin yliopiston professoreiden (Topelius, Estlander) rooli on ollut keskeinen, kuten Sakarias Sokka kirjan jälkisanoissa kokoavasti esittää. Ja toisaalta nyttemmin kaikista näistä laitoksista on tullut kansalle helpommin lähestyttäviä. Kaksi syytä tulee heti mieleen, nimittäin koulutustason nousu ja Internet.

Hanke on kaksikielinen (suomi ja ruotsi), eikä ruotsinkielisiä laitoksiakaan ole unohdettu – hyvä! Svenska Litteratursällskapetin esittely antaa kuvan vakuuttavasta, laaja-alaisesta ja syvästä kulttuurityöstä, josta ei välity lukijalle tunnetta ruotsinkielisyyden pakkosyötöstä. Runebergin Vårt land (kansallislaulumme käsikirjoitus) on vaikuttava kulttuuridokumentti kaikessa pienipiirteisyydessään, oikeastaan aika hätkähdyttävä. Lasten ja nuorten keskuudesta kerätystä ja SLS:iin talletetusta mittavasta aineistosta (30000 sivua) oli ilo lukea. Ruotsalainen teatteri (Svenska Teatern) esitellään toisena laitoksena. Valtaosa suomalaisista saanee teatterielämyksensä kaupunginteattereissa, kun taas Ruotsalainen teatteri on tässä katsannossa marginaalinen. Tämän teoksen ja hankkeen kokonaisuuteen Svenskan tietysti istuu hyvin kaikin puolin, joskin tässä kohtaa nousee mieleen, olisiko ruotsinkielisistä kulttuurilaitoksista voitu laatia yksi kokoava luku.

Koska kirjan kannessa on pieni poika Kansallismuseon kirkkosalissa, ja koska allekirjoittaneella on kaksi suunnilleen tuon ikäistä poikaa, sallittaneen henkilökohtainen merkintä lopuksi: Toinen pojistani oli taannoin päiväkotiryhmän mukana Kiasmassa. Kun häneltä kysyttiin, millaista siellä oli, 5-vuotias totesi hieman kuivakkaasti, että ”vain tauluja ja kattelemista”. Kun samainen poika oli yhdessä veljensä ja isänsä kanssa Olympiastadionilla todistamassa, kuinka Jukka Keskisalo pesi ruotsalaiset esteissä ja Suomi siten Ruotsin maaottelussa, ei hehku loppunut vielä kotonakaan eikä uni meinannut tulla silmään. Stadionin liittäisin ilman mitään varauksia kansallisten kulttuurimonumenttien kerhoon; urheilua muutenkaan kulttuurin seurasta ei olisi syytä jättää – useista meistä on tullut sen mukana suomalaisia.