Haastattelututkimusta erilaisissa työ- ja opiskeluympäristöissä 

Käsillä oleva kirja on professori Pirkko Pitkäsen johtaman kolmivuotisen (2008–2010) tutkimushankkeen lopputulos. Mukana Suomen Akatemian, Opetusministeriön ja Kuntaliiton rahoittamassa hankkeessa olivat FT Sari Hammar-Suutari, KM Elisa Keski-Hirvelä, FM Niina Kovalainen, HL Mika Raunio ja PhD Minna Säävälä. Kirjoittajat edustavat Tampereen ja Itä-Suomen yliopistoja sekä Väestöliiton väestöntutkimuslaitosta.

Tutkimusaineisto kerättiin vuosina 2008–2009 Tampereen ja Joensuun seuduilta sekä Helsingistä. Kohteena oli neljä erilaista työympäristöä – terveydenhuolto, korkea teknologia, metalliala ja kulttuurintuotanto – sekä opiskeluympäristöistä korkeakouluopetus ja työvoimakoulutus. Kullakin alalla tehtiin noin 30 haastattelua paitsi metallialalla, jossa määräksi jäi 19. Tuolloisen taantuman aiheuttamien yt-neuvottelujen ja irtisanomisten vuoksi sieltä oli vaikeampi löytää tutkimukseen suostuvia.

Haastateltaviksi valittiin eri työpaikoista sekä suomalais- että ulkomaalaistaustaisia henkilöitä, jotka olivat tekemisissä toistensa kanssa. Molempien osapuolien näkemyksien kuuleminen työpaikkojen vuorovaikutustilanteista on yksi tutkimushankkeen ansioista.  Kaikkiaan haastateltavia oli 175, joista noin puolet oli suomalaisia ja puolet ulkomaalaistaustaisia. Ulkomailta Suomeen tulleita oli yhteensä 38 eri maasta, eniten entisen Neuvostoliiton alueelta Venäjältä ja Virosta sekä Euroopan ja Aasiasta maista. Haastattelut tehtiin suomeksi, englanniksi ja venäjäksi.  

Globaalit ja lokaalit työmarkkinat

Globaalien työmarkkinoiden aloja tässä tutkimuksessa edustavat korkea teknologia (Mika Raunion ja Minna Säävälän artikkeli) ja ainakin osittain myös kulttuuri- ja taideala (Sari Hammar-Suutarin artikkeli).  Niitä yhdistäviä piirteitä ovat kansainvälisyys ja ylirajaiset kontaktit sekä työyhteisöjen muodostuminen paljolti verkostojen kautta.  Korkean teknologian alalla osa työntekijöistä kuulunee lähinnä globaalitalouden vaeltajiin, jotka joutuvat muuttamaan tai haluavat muuttaa työpaikkojensa ja urakehityksensä vuoksi maasta toiseen hyvinkin tiuhaan. Kuvataiteilijoiden ja muusikoiden ammateissa korostetaan taiteen ja kulttuurin universaalia luonnetta, jolloin työtä voi tehdä lähes missä vain. Suomeen on tullut tällä periaatteella muun muassa muusikkoja.

Taustaltaan alun perin kansallisia ja paikallisia aloja edustavat metallityö (Mika Raunion ja Minna Säävälän artikkeli) ja terveydenhuolto (Pirkko Pitkäsen artikkeli), joilla on aikaisemmin työskennellyt ensisijaisesti suomalaista ammattiväkeä. Näilläkin aloilla tilanne on muuttunut, sillä ulkomaalaisen työvoiman rekrytointi, vuokratyövoiman käyttö ja pätkätöiden lisääntyminen ovat kasvaneet hyvin nopeasti 2000-luvulla. Terveydenhoidon ulkomaalaistaustaisten työntekijöiden määrän lisäämistä pidetään yhtenä ratkaisuna uhkaavaan lääkäri- ja hoitajapulaan, sillä työvoiman tarve kasvaa koko ajan väestön ikääntyessä. Kaiken kaikkiaan terveydenhoidon henkilöstön maailmanlaajuinen liikkuvuus on lisääntynyt parin kolmen vuosikymmenen aikana, ja Suomeenkin tullaan sekä EU-maista että niiden ulkopuolelta. Yhtenä esimerkkinä ovat filippiiniläiset sairaanhoitajat. Tulijoiden pätevyyttä ja kielitaitoa testataan eri tavoin heidän lähtötaustansa mukaan.

Työelämän myllerrys tulee esiin kirjan artikkeleissa. Rekrytoinnit, pätkätyöt ja vuokratyövoiman käyttö edustavat näkyvintä osaa laajasta meneillään olevasta muutoksesta, jossa ratkaisuja tehdään monenlaisten globaalien ja lokaalien jännitteiden paineessa.  Se, miten ulkomaalaistaustaiset henkilöt pääsevät kiinnittymään Suomen työmarkkinoille, riippuu monista seikoista. Mika Raunio ja Minna Säävälä muistuttavat aiheellisesti siitä, että ulkomaalaistaustaisten henkilöiden integroitumismahdollisuuksia ja -kokemuksia tutkittaessa on otettava huomioon kaikille yhteiset rakenteelliset tekijät eikä vain kulttuurisia tekijöitä, sillä epävarmuutta ja irrallisuutta tuottavat yhteiskunnalliset muutokset koskevat monilta osin myös suomalaisia.

Kohtaamisia työpaikoilla

Artikkeleissa on runsaasti esimerkkejä siitä, miten suomalaiset ja ulkomaalaistaustaiset henkilöt kokevat työskentelyn yhteisissä työpaikoissaan. Otan tässä esiin vain muutamia seikkoja. Aihepiiristä kiinnostuneiden kannattaa lukea kirja.

Monen suomalaisen työpaikan ongelmana on tutkimuksen perusteella se, ettei ulkomaalaista tulijaa perehdytetä kunnolla tehtäviinsä. Yllättävää kylläkin, tämä näyttää liittyvän erityisesti korkean teknologian asiantuntijayhteisöihin, joissa monet haastateltavista ovat kokeneet joutuvansa itse ottamaan selvää työpaikan käytännöistä. Tämä on ollut vaikeaa, ja he olisivat toivoneet enemmän ohjausta alkuvaiheessa. Metallialan työpaikoissa tilanne on tutkimuksen mukaan paremmalla tolalla, sillä uudet tulokkaat opastetaan lähes kädestä pitäen työhönsä. Työn tekeminen sujuu kitkattomasti, mutta muu kanssakäyminen jää melko vähäiseksi.

Terveydenhoidon alalla huomio kiinnittyy muun muassa siihen, että ulkomaalaistaustaisen ja suomalaisen henkilöstön hierarkia-, aika- ja hygieniakäsitykset ovat jossakin tapauksissa erilaisia. Toisinaan suomalaiset myös epäilevät kollegansa ammattitaitoa, toisinaan syntyy hankauksia potilastyössä. Paitsi ennakkoluuloisia, jotkut potilaat voivat olla hyvinkin torjuvia ja osoittaa suoranaista rasismia ulkomaalaistaustaista hoitajaa tai lääkäriä kohtaan. On kuitenkin huomattava, että raportit kertovat myös potilaiden tyytyväisyydestä.

Haastatteluissa nousee esiin myös kohteliaisuuskäytäntöjen eroja. Moni ulkomailta Suomeen muuttanut kummastelee täällä havaitsemaansa tapaa välttää tervehtimistä. ”Suomalaiset eivät voi sanoa edes hei”. Moni on kertonut ajatelleensa aluksi, että tervehtimättömyys johtuu hänestä itsestään, kunnes on jossain vaiheessa huomannut, ettei kyseessä ole ainoastaan ulkomaalaisten vaan myös suomalaisten ongelma. Tervehtimisen ja tervehtimättömyyden merkitykset ovat kiinnostava kysymys.

Kohtaamisia opiskelun parissa

Tutkimuskohteina on myös kaksi erityyppistä opiskeluympäristöä: korkeakouluyhteisöt ja työvoimakoulutus. Ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden määrä kaksinkertaistui suomalaisissa yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa vuosien 2000 ja 2010 välillä. Silti heidän osuutensa kaikista opiskelijoista on kansainvälisesti verrattuna edelleen varsin alhainen. Opetus- ja kulttuuriministeriön tavoitteena onkin nostaa ulkomailta tulevien korkeakouluopiskelijoiden ja henkilöstön määrää.  

Tätä tutkimusta varten on haastateltu suomalaisia ja ulkomaalaistaustaisia tutkinto-opiskelijoita yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa (Niina Kovalaisen artikkeli). Keskeisenä on ollut kysymys kielen asemasta ja vieraan kielen käyttämisestä opiskelijoiden arjessa sekä miten kansainvälisyys ja ylirajaisuus näkyvät korkeakouluyhteisössä. Haastattelujen perusteella ulkomaalaistaustaisten opiskelijoiden on ollut paljon helpompi sopeutua yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kansainväliseen opiskelijamaailmaan kuin suomalaiseen yhteiskuntaan, joka on koettu hyvin erilaiseksi.

Kansainvälistyvän korkeakoulutuksen yhtenä tavoitteena on saada Suomessa tutkinnon suorittaneista mahdollisimman monet jäämään tänne töihin.  Kirjassa pohditaan ratkaisuja ulkomaalaistaustaisten opiskelijoiden integroitumisen edesauttamiseksi. Kovalainen huomauttaa kuitenkin, etteivät kaikki ulkomaalaisopiskelijat tavoittele työllistymistä Suomessa, eivätkä kaikki täältä työpaikkaa etsivät välttämättä onnistu pyrkimyksissään. Mikäli ulkomaalaistaustaisten opiskelijoiden halutaan jäävän Suomeen opintojen ja ammattitaidon hankkimisen jälkeen, olisi suomen tai ruotsin kielen opiskelu tehtävä pakolliseksi. Lisäksi olisi tärkeää tukea sosiaalisten verkostojen luomista jo opiskeluaikana.

Toisena esimerkkinä opiskelumaailmasta on ammatillinen työvoimakoulutus (Minna Säävälän ja Elisa Keski-Hirvelän artikkeli), jossa maahanmuuttajataustaiset ja suomalaiset opiskelijat ovat samoilla kursseilla. Yhteiset kurssit on tarkoitettu maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden integroitumisen edistämiseksi. Maahanmuuttajia koskeva aikuiskoulutuspolitiikka on viime vuosikymmeneltä lähtien ollut korostuneesti työperusteista; pyrkimyksenä on tukea työllistymistä ja yhteiskunnallista integraatiota. Tutkimukseen on haastateltu kuljetus-, ravintola-, IT- ja metallialan kurssilaisia Helsingin, Tampereen ja Joensuun seuduilta. Haastatteluissa on kartoitettu maahanmuuttoon, kulttuuriseen monimuotoisuuteen ja erilaisuuden kohtaamiseen liittyviä näkemyksiä, asenteita ja tunteita.

Työvoimakoulutuksessa olevien ryhmien asenteet toisiaan kohtaan ovat vastakkaiset. Monet suomalaisista suhtautuvat varautuneesti ulkomaalaistaustaisiin kurssitovereihinsa ja esittävät sekä maahanmuutosta että muuttajista stereotyyppisiä ja kärjistyneitä käsityksiä. Maahanmuuttajien mielipiteissä puolestaan korostuvat kohteliaat ja myönteiset käsitykset suomalaisista hyväntahtoisina, ystävällisinä ja auttavaisina ihmisinä. Ainoastaan runsasta alkoholin käyttöä kritisoidaan. Kirjoittajien mielestä haastateltavat antavat jopa kiiltokuvamaisen kuvan suomalaisista.  Tässä näkyy ero korkean teknologian tai metallin aloilla työskenteleviin ulkomaalaisiin, jotka esittävät rohkeammin myös kritiikkiä. Säävälä ja Keski-Hirvelä arvelevat työvoimakurssilaisten varovaisuuden taustalla olevan heidän erityisen haavoittuva asemansa, jossa minkäänlaisia kielteisiä arvioita ei ehkä uskalleta tai haluta esittää. Monelle Suomi on rauhallisten olojen ja järjestyksen yhteiskunta verrattuna oloihin, joista he ovat lähteneet. Täällä he haluavat sopeutua ja saada töitä.  Heistä ei välity kuva omiin ryhmiinsä vetäytyneistä maahanmuuttajista, mihin muutamat suomalaisvastaajista ovat viitanneet. Sen sijaan he kaipaavat kontakteja ja juttukavereita tutustuakseen suomalaiseen elämäntapaan ja oppiakseen lisää kieltä.

Kulttuuritko kohtaavat?

Kirjan nimeksi on valittu Kulttuurien kohtaamisia arjessa, mitä hieman ihmettelen. Onhan kulttuurin käsitteestä keskusteltu kriittisesti jo pitkälti toistakymmentä vuotta. Samalla on pyristelty irti siitä, että eritaustaisten ihmisten kontakti- ja vuorovaikutustilanteita nimitettäisiin kulttuurien kohtaamiseksi. Vuosikymmeniä suosiossa ollut käsite ’kulttuurien kohtaaminen’ (’culture contact’, ’kulturmöte’) sisältää vanhentuneen käsityksen kulttuureista holistisina, toisistaan erillään olevina ja selvärajaisina kokonaisuuksina. Tämä on kulttuurin yksinkertaistamista ja esineellistämistä, siis essentialismia. Siihen liittyy myös käsitys kulttuurista jonkinlaisena toimijana, joka voi esimerkiksi kohdata toisen kulttuurin.

Kulttuurit eivät kuitenkaan kohtaa toisiaan tai törmää toisiinsa, vaan kulttuurisesti erilaiset ihmiset kohtaavat ja toimivat sekä ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Siitähän tämä kirja kertoo laveasti ja monesta näkökulmasta – vuorovaikutuksesta ja kohtaamisesta erilaisilla työelämän areenoilla.  Itse asiassa kirjoittajat kommentoivatkin kulttuuri-käsitteen käyttöön liittyvää ristiriitaa. Tutkimuskäsitteitä ja teoreettista taustaa luotaavassa artikkelissa Mika Raunio, Minna Säävälä, Sari Hammar-Suutari ja Pirkko Pitkänen toteavat: ”Vaikka puhumme tässä julkaisussa kulttuurien välisestä vuorovaikutuksesta, on syytä muistaa, että vuorovaikutus ei koskaan tapahdu abstraktien kulttuurien vaan ihmisten välillä.”

Näinhän asia nimenomaan on. Miksi sitten käsitteitä käytetään tavalla, jota ei oikeastaan edes tarkoiteta? Tämä ristiriita on ainoa asia, mitä ihmettelin lukiessani tätä muuten kiinnostavaa kirjaa. Mielestäni esimerkiksi ”Kulttuurisia kohtaamisia arjessa” olisi ollut osuvampi nimi. Toisaalta, valmiin kirjan lukija ei tiedä minkälaista käsitteisiin liittyvää keskustelua ja vääntöä kirjoittajat ovat mahdollisesti käyneet kirjoitusvaiheessa. Yhteisartikkeleita lukiessa nämä kysymykset nousevat kuitenkin mieleen, sillä yhdessä kirjoittaminen ei välttämättä ole aina helppoa.

Kulttuurien välinen vuorovaikutus -ilmaisu esiintyy varsinkin muutamissa luvuissa tuhkatiheään. Toisin paikoin teksti on suorastaan tautologista ja sen myötä raskaslukuista, sillä niin viljalti tätä kolmen sanan yhdistelmää toistetaan. 

Suomen kielen tarve eri työympäristöissä

Yksi kirjan kiinnostavista kysymyksistä liittyy ulkomaalaistaustaisten työntekijöiden suomen kielen taitoon. Minkälaisia vaatimuksia kielitaidolle asetetaan erilaisissa työtehtävissä?  Julkisessa keskustelussa on välillä aiheena maahanmuuttajataustaisten työntekijöiden riittämätön suomen kielen taito ja toisaalta monien työ- ja opiskelupaikkojen erittäin kovat kielitaitovaatimukset.

Kiinnostavaa sinänsä, tässä tutkimuksessa on mukana useampia aloja, joilla on mahdollista työskennellä hyvin vähäisellä suomen taidolla tai lähes kokonaan kieltä osaamatta.  IT-alan ja kulttuurialan ammattilaiset sekä ulkomaalaistaustaiset korkeakouluopiskelijat kuuluvat ryhmään, jolta ei välttämättä edellytetä paikallisen kielen osaamista.  Korkean teknologian työpaikoissa työskennellään englanniksi, ja eri maista kotoisin olevat ohjelmistosuunnittelijat kommunikoivat keskenään kansainvälisessä verkostossa. Monelle Suomi on vain yksi pysähdysmaa kansainvälisellä uralla, joten kielen opiskeluun ei ole sen vuoksi tarvetta.  Kulttuurialallakaan – musiikin ja kuvataiteen parissa – ei välttämättä tarvita suomen kieltä. Kuten Sari Hammar-Suutari toteaa, yhteistyötä helpottaa ennen kaikkea yhteiseksi koettu taiteen kieli, joka voi toimia tilanteesta, yhteisöstä, toimintaympäristöstä ja odotuksista riippuen joko perinteisten toimintatapojen vahvistajana tai uusien innovaatioiden mahdollistajana.

Työn erikoisluonteesta johtuen monilla IT- ja kulttuurialan ulkomaalaistaustaisilla työntekijöillä ei ole laajempaa kokemusta suomalaisesta elämästä. Mikäli he kuitenkin jäävät useiksi vuosiksi Suomeen ja mikäli heillä on lapsia, voi perheessä kehittyä tilanne, jossa lasten ja vanhempien integroituminen on aivan eri tasoilla. Lapset oppivat nopeasti suomen ja integroituvat suomalaiseen yhteiskuntaan koulun kaveripiiriensä kautta, kun taas vanhemmat jäävät ulkopuolisiksi.

Terveydenhoitoala eroaa muista korkean koulutustason ja kansainvälisen rekrytoinnin aloista siinä, että suomen tai ruotsin taito on edellytys, sillä potilastyössä tarvitaan riittävän hyvää kielitaitoa. Tällä alalla ulkomaalaistaustaisen ja suomalaisen hoitohenkilökunnan huomattavimmat keskinäiset ongelmat näyttävät liittyvän kielivaikeuksiin, koska joidenkin lääkäreiden ja hoitajien suomen taito on puutteellinen. Haastatteluissa tuli esille tästä johtuva suomalaisen henkilöstön ajoittainen turhautuminen ja työtaakan kasvaminen.

Ammatillisen työvoimakoulutuksen kursseilla ulkomaalaisopiskelijoiden heikko suomen kielen taito on sekä kanssakäymisen että oppimisen esteenä. Kirjoittajat esittävätkin, että työvoimahallinnon integroiduille kursseille hyväksyttäisiin vain niitä maahanmuuttajia, joilla on riittävä kielitaito opiskeluun.

Korkeakouluympäristöissä kieli ei ole ongelma, koska siellä toimitaan jo nyt englanniksi.  Tutkimukseen osallistuneista suomalaisopiskelijoistakin muutamat olivat sitä mieltä, että Suomi on käytännössä englanninkielinen maa. Samoin arvelivat muutamat ulkomaalaistaustaiset opiskelijat. Sekä korkeakoulu- että työvoimakoulutuksen parissa ulkomaalaistaustaiset opiskelijat kokivat kilpailevansa suomalaisten kanssa työpaikoista. Suomalaisopiskelijat sen sijaan eivät kokeen ulkomaalaisia uhkaksi eivätkä olleet asiasta huolissaan. He uskoivat, että ratkaiseva tekijä työn saannin kannalta oli suomen kielen osaaminen.

Ajan hermolla

Pirkko Pitkäsen toimittama Kulttuurien kohtaamisia arjessa tuo merkittävän lisänsä vilkkaana lainehtivaan työelämäkeskusteluun. Tutkijat tarkastelevat kulttuurisen moninaisuuden merkitystä eri ympäristöissä ja antavat myös joitakin ohjeita ulkomaalaistaustaisen henkilöstön integraation helpottamiseksi. Tutkimuskaupungeista Helsinki näyttäytyy edelläkävijänä ja suunnannäyttäjänä, mikä näkyy myös pääkaupunkiseudun kaupunkiohjelmassa.

Ulkomaalaistaustaisen henkilöstön asema erilaisissa työ- ja opiskeluyhteisöissä on niin tärkeä kysymys, että kirjan nimessä olisi voinut olla alaotsikkona jonkinlainen viittaus siihen. Se olisi osaltaan varmistanut, että aihepiiristä kiinnostuneet asiantuntijat ja muut lukijat löytävät ajankohtaisen kirjan.