Kirjan, joka on ”syntynyt kiinnostuksesta ja rakkaudesta suomalaiseen arkkitehtuuriin ja ruokakulttuuriin”, ovat toimittaneet kotitalousopettaja ja tietokirjailija Inga Blåfield-Aaltonen yhdessä taiteen maisteri ja kriitikko Iris Helkaman kanssa. Kirjassa on kolmetoista esseeparia, joissa käsitellään arkkitehtuuria, ruokakulttuuria ja näiden liittoa Suomesta Havaijille ja 1700-luvulta nykypäivään. Kaikkia esseitä yhdistää suomalaisuus – Havaijinkin tapauksessa kirjoittaja on suomalainen, Honolulun yliopistolla työskentelevä arkkitehti ja professori Marja Sarvimäki. Kirjoittajat ovat kautta linjan ammattilaisia: seitsemän kirjoittajan joukossa on kolme emeritusprofessoria ja yksi professori. Joukkoa täydentää muutama maisteri. Arkkitehtuurin alan kovatasoinen kirjoittajakattaus näkyy esseissä asiantuntijuutena, tieteellisyytenä ja pitkän uran tarjoamana kokemuksena.  Siksi onkin ällistyttävää, etteivät kirjassa haastatellut neljä Suomen eturivin keittiömestaria ole itse kirjoittaneet mitään. Valtaosa ruoka-aiheisista esseistä on nimittäin kirjan toimittajien käsialaa. Voiko olla, että samalla tavalla kuin urheilijoita pidetään kirjoittamista välttelevänä joukkona, myös keittiössä työskentelevät henkilöt antavat mieluummin haastatteluita kuin tarttuvat itse kynään? Oli syy mikä tahansa on harmi, ettei keittiömestareiden omaa ääntä päästä tässä kuulemaan. Poikkeuksena on kirjan päättävä mainio essee, jossa arkkitehti Teemu Kurkela ja julkkiskokki Aki Wahlman keskustelevat arkkitehtuurin ja ruokakulttuurin yhteyksistä, joita useita löytyykin. Vaikka en sitä hetkeäkään epäillyt, viimeinen essee osoitti lopullisesti, että kirjan aihe ja toteuttaminen ovat perusteltuja. Onhan ympäristö, jossa ruoka tarjotaan, joko ruokahalua lisäävä tai vähentävä tekijä siinä missä valaistus ja äänimaailmakin. Toisaalta tietyt ruuat vaativat ympärilleen aivan omanlaisensa ympäristön. Esimerkiksi thaimaalainen ruoka on parhaimmillaan katukeittiöstä nautittuna, kun taas klassisen ranskalaisen keittiön herkät luomukset suorastaan vaativat valkoiset pöytäliinat ja moitteettoman kattauksen. Tällaisesta ruuan ja arkkitehtuurin liitosta toivoin pääseväni kirjasta lukemaan, ja valtaosin olinkin kirjan sisältöön erittäin tyytyväinen.

Ensivaikutelmia

Joskus ensivaikutelma pettää. Raskasta, 279-sivuista teosta nostellessa ensimmäistä kertaa sitä huomaa odottavansa selailukirjaa, jonka tärkeimmät ansiot piilevät kuvituksessa, ja ruoka-aiheisen kirjan ollessa kyseessä, ruokahalun herättämisessä. Paksulle paperille painettu Arkkitehdin pöydässä huokuu arvokkuutta, eikä kuvitus missään nimessä jää ainoaksi ansioksi. Suurimman yllätyksen koin nimittäin lukiessa: Viiteapparaatilla varustettu teos tarjoaa tieteellisesti kovatasoisia tekstejä, joissa syvennytään, kuten emeritusprofessori Vilhelm Helanderin valaisevassa esseessä, gastronomian ja arkkitehtuurin historiallisiin yhteyksiin. Historiantutkijana huomasin mielikseni, että historialle on annettu useissa teksteissä avainrooli. Esimerkiksi 20-sivuinen osio arkkitehti Eliel Saarisen Suomen-kodista Hvitträskissä ja Amerikan-kodista Cranbrookissa liikkuu kokonaan 1900-luvun alkupuolella ja osion näkökulma kohdistuu enemmänkin perhe-elämään kuin arkkitehtuuriin. Tai näin osio ainakin avautui kulttuurihistorioitsijalle, ehkä arkkitehdit ja gastronomit kokivat asian toisin.

Joskus taas kirjan ulkoinen olemus ja hatarat ennakkotiedot sen aiheesta synnyttävät vääriksi osoittautuvia ennakkoluuloja, joista voi olla yllättävän vaikea päästä eroon. Eroon niistä on kuitenkin päästävä, sillä olisi epäreilua vaatia kirjaa täyttämään hatarien ennakkotietojen synnyttämiä oletuksia. Kirjan kannessa on kaunis ja ennen kaikkea ruokahalun herättävä kuva kotijäätelöstä, rommimarjoista ja kandeeratuista appelsiineista. Kuvan fokus on annoksessa ja tausta on epätarkka. Otsikon sana ”arkkitehti” on reilusti pienemmällä fontilla kuin sitä seuraava sana ”pöydässä”. Nämä yksityiskohdat yhdessä antoivat ymmärtää, että kirjan ensisijainen kohde on ruoka ja toissijainen kohde miljöö. Vääräksihän nämä olettamukset osoittautuivat! Kirjan pääasiallinen kohde piilee siis arkkitehtuurissa, mikä näkyy em. vinoutumana arkkitehtien ja keittiömestarien kirjoitusten välillä sekä siinä, miten arkkitehtuuri mainitaan kaikkialla, mukaan lukien otsikossa, ennen ruokakulttuuria. Tämä ei ole moite, vaan seikka, joka kirjan ostajan on hyvä tietää ennen ostopäätöksen tekemistä.

Tyylikäs taitto ja monipuolisesti sisältöä

Vaikka ruokakulttuuria käsitellään hieman arkkitehtuuria vähemmän, on se silti laadukkaasti esillä. Kirjassa on 12 menukokonaisuutta, jotka on koottu tähän kirjaan varta vasten suunnitelluista resepteistä. Reseptejä on 58 ja ne vaihtelevat alkupaloista jälkiruokiin ja vaivalloisista helposti valmistettaviin. Kauniit, monesti koko sivun ja toisinaan jopa koko aukeaman kokoiset kuvat ovat taidolla toteutettuja ja painojälki on erinomaista. Kuvat ovat Rauno Träskelinin ja Elvi Ristan tuotantoa. Myös vanhoja mustavalkokuvia ja rakennuspiirustuksia käytetään ilahduttavan paljon.

Kirjan esseeparit on jaoteltu löyhästi teemojen kuten Perinteitä, Kotona ja Ravintolassa alle. Esseet eivät myöskään ole erityisessä aikajärjestyksessä, tai mahdollista järjestystä ei ainakaan lukijalle paljasteta. Olisinkin kaivannut perusteluita sille, miksi juuri nämä esseet oli valittu kirjaan. Itse päädyin siihen päätelmään, että arkkitehdeille on annettu täysin vapaat kädet kirjoittaa jostain heitä kiinnostavasta arkkitehtonisesta teemasta ja siihen liittyvästä ruokakulttuurista. Sitten keittiömestareilta on jälkikäteen pyydetty aiheeseen liittyviä reseptejä ja menukokonaisuuksia. Useimmissa esseissä arkkitehdeillä on mukavan henkilökohtainen suhde valitsemaansa aiheeseen, josta johtuen teksteissä on eletyn elämän makua. Koska kirjoittajille on annettu vapaat kädet aiheen suhteen, vaivaa kirjaa niin ajallinen kuin maantieteellinenkin poukkoilu. Kirjassa käväistään niin Tel Avivissa kuin Honolulussakin, mutta suurimmaksi osaksi liikutaan eteläisessä Suomessa. Pohjois-Suomen miljööt ja ruoka jäävät vaille huomiota, sillä pohjoisimmillaan kirjassa käväistään Tampereella. Kirjan otsikko ei tosin lupaa Suomen miljöitä ja makuja, joten niitä ei myöskään sovi toimittajilta vaatia.                

Edellisessä kirjaa tuli moitittua poukkoilusta, mutta lieventävänä asianhaarana on todettava, että Arkkitehdin pöydässä tavoittaa laajalta skaalalta erilaisia tiloja ja niihin liittyviä ruokia ja ruokailukäytäntöjä. En ole aiemmin miettinyt kappeleita, tässä tapauksessa Teekkarikylän kappelia, ruokakulttuuriin liittyvinä, mutta kyllähän siellä leipää ja viiniä tarjotaan. Mikä voisi olla tärkeämpi ruokailu kuin se, jossa symbolisesti tarjotaan Jeesuksen ruumis ja veri? Jos kappeleissa sijaitsee taivaallinen valta, niin eikö maallisen vallan tyyssijana voisi pitää Eduskuntataloa ja Pikkuparlamenttia? Eduskuntatalosta esitellään kiinnostavasti kahvila pullineen ja Pikkuparlamentista lounasravintola Atrium paistettuina muikkuineen. Monipuolisuutensa kirja tuo esille siinä, että näiden edellä mainittujen kohteiden lisäksi se esittelee esimerkiksi Tel Avivin kaupunkia, maarianhaminalaisen purjehduspaviljongin, fiskarsilaisen ateljetalon, Viikin Normaalikoulun ja useita vanhoja herraskartanoita. Kohde-esittelyiden ja reseptien lisäksi kirjassa on opettavaisia kirjoituksia esim. 1800-luvun tavoista ja elintarvikkeista, havaijilaisesta kulttuuriperinnöstä ja juutalaisista perinneruuista.

Suosittelen kirjaa sekä arkkitehtuurin että gastronomian ystäville ja etenkin niille, jotka ovat nämä kaksi onnistuneet yhdistämään.