David Graeberin ja David Wengrow’n kirja Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia käsittelee oikeudenmukaisuuden, yhteiskuntien ja ihmisen historiaa laajalla otteella. Alkuteos julkaistiin vuonna 2021 ja se herätti silloin suurta kansainvälistä huomiota ja keskustelua niin tutkijoiden kuin maallikoidenkin keskuudessa. Esipuheen mukaan suunnitteilla oli ollut tehdä jatkoa samasta aiheesta, mutta hankkeesta jouduttiin luopumaan, kun David Graeber menehtyi yllättäen 2020 ennen teoksen valmistumista. Graeber oli yhdysvaltalainen antropologi ja 2010-luvun Occupy-liikkeeseen osallistunut poliittinen aktivisti, joka työskenteli professorina London School of Economicsissa. David Wengrow puolestaan on arkeologian professori University College Londonissa ja alun perin erikoistunut Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän arkeologiaan.

Ihmiskunnan uusi historia on laaja teos – 531 sivua ja 76 sivua alaviitteitä. Se on jaettu kahteentoista lukuun, joissa kussakin on oma löyhä teemansa (osan luvuista sisältö on julkaistu aiemmin artikkelimuodossa, mikä selittää niiden irrallisuuden tuntua). Päälinjoja on kaksi: ensinnäkin kirjoittajat käsittelevät yhteiskunnallisen moninaisuuden ja eriarvoisuuden kehittymistä arkeologisen ja antropologisen todistusaineiston valossa. Toiseksi he esittelevät teoriaansa, jonka mukaan valistuksen ajan yhteiskuntakritiikillä ja poliittisilla teorioilla on juurensa kritiikissä, jota Amerikan alkuperäisasukkaat esittivät eurooppalaisia kohtaan. Tällaisesta kritiikistä on säilynyt viitteitä esimerkiksi lähetyssaarnaajien kuvauksissa 1600- ja 1700-luvuilta. Vaikka jälkimmäinen näistä teemoista onkin erittäin kiinnostava, ei se ole kaikilta osiltaan vakuuttava. Ihmisyhteisöjen ja yhteiskuntien kehittymisen tarkastelu onkin kirjassa pääosassa. Tätä osuutta on myös kyseenalaistettu muiden tutkijoiden toimesta eniten.

Kirjoittajat esittelevät arkeologista ja antropologista todistusaineistoa valtavalla skaalalla: varhaisimmat esimerkit ovat satojen tuhansien vuosien takaa, kun taas tuoreimmat tapaukset tulevat 1900-luvun etnografisista aineistoista. Tämä on jo itsessään kiinnostava ja aineiston keräämiseksi on nähty mittavasti vaivaa. Graeberin ja Wengrow’n tavoitteena on todistaa, että nykyisinkin muodikkaat kuvaukset ihmisyhteisöjen kehityksestä vääjäämättömien lainalaisuuksien ohjaamina eivät vastaa todellisuutta. Yuval Hararin Sapiensin ja Jared Diamondin kirjan Tykit, taudit ja teräs kaltaiset suositut populaarihistoriat ja maailmanselitykset ovat Ihmiskunnan uuden historian mukaan yksiselitteisesti väärässä, eivätkä kirjoittajat säästele purevia kommentteja kritiikissään. Tulilinjalla on siis kulttuurievoluution näkökulma, eivätkä Hararin, Diamondin, Steven Pinkerin ja Francis Fukuyaman kaltaisten bestseller-kirjoittajien lisäksi suojassa ole Thomas Hobbesin tai Jean-Jacques Rousseaun kaltaiset klassikot.

Kyseenalaista metodiikkaa ja kiinnostavia yksityiskohtia

Kirjassa maalataan isoin vedoin kuvaa ihmisen historian yhteiskunnallisten järjestelmien kirjavuudesta ja joustavuudesta. Malli, jonka mukaan maanviljelykseen siirtyminen ja kaupungistumisen alkaminen johtaisivat vääjäämättä tietynlaisiin hierarkkisiin järjestelmiin, kyseenalaistetaan oikeutetusti. Välillä kirjoittajien jälki on kuitenkin hutiloitua. Poliittisten realiteettien päättely fragmentaarisesta arkeologisesta materiaalista onkin aina vaikeaa ja väistämättä spekulatiivista.

Kuuluisa vertaus näkee arkeologisen päättelyprosessin mahdollisuudet tikapuina: alimmalla askelmalla ovat kysymykset siitä, mistä materiaalista ja millä menetelmällä löytöaineisto on valmistettu; ylimmällä ja vaikeimmin saavutettavalla puolalla on puolestaan tieto löytöjen takana olevasta yhteiskunnasta ja maailmankuvasta. Spekulointi ei itsessään ole väärin, mutta Graeberin ja Wengrow’n argumentointi rakentuu toistuvasti oletusten ja arvausten varaan. Alaluku saatetaan päättää pohdintaan siitä, että jokin tietty yhteiskunta saattoi olla tietynlainen tiettynä aikana, mutta sitten seuraavassa alaluvussa rakennetaan uusia väitteitä sen varaan, että edellisessä luvussa esitetty arvaus olisi täysin todistettu.

Yleisesti ottaen kirjoittajilta puuttuu selkeä metodi. Esimerkkitapauksia haetaan kaikkialta maailmasta ja kaikilta aikakausilta, mutta niitä lukiessa jää helposti sellainen olo, että Ihmiskunnan uusi historia poimii rusinat pullasta tukeakseen omia argumenttejaan. Vaikka teos onkin tarkoitettu myös suurelle yleisölle, olisi edes jonkinlainen menetelmällinen systemaattisuus ollut paikallaan. Esimerkiksi ainoa laajempi viittaus tilastotieteellisiin menetelmiin on kohdassa, jossa kirjoittajat asettavat Gini-kertoimen käytön muinaisten yhteisöjen tutkimuksessa naurunalaiseksi.

Spekuloinnin lisäksi kirjassa on joitakin yksiselitteisesti virheellisiä kohtia. Tällainen on esimerkiksi väite siitä, että muinaisen Urukin kaupunki olisi ollut ei-hierarkkinen ja tasa-arvoinen, mikä ei säilyneiden savitaulujen perusteella pidä lainkaan paikkaansa. Tämän mittakaavan yleisesityksessä virheet yksityiskohdissa ovat tietysti väistämättömiä, mutta tässä tapauksessa virhe on erityisen kiusallinen, kun sen nojaan rakennetaan perusteluja sille, miten kaupungistuminen ei väistämättä johtaisikaan hierarkkisiin rakennelmiin. Myös pohdinta yksityisomaisuuden käsitteen synnystä on mielestäni varsin yksinkertaistava ja antaa esimerkiksi roomalaiselle oikeusperinteelle aivan liian suuren painoarvon.

Graeber oli ideologialtaan avoimesti anarkisti, ja se näkyy positiivisella tavalla teoksen kyvyssä kyseenalaistaa yhteiskunnallisia mekanismeja, joita on totuttu ainakin suuren yleisön historiakäsityksissä pitämään itsestäänselvyyksinä. Kirjoittajat kiinnittävät huomiota nykyihmisten taipumukseen tarkastella maailmaa usein yksinkertaistaen erilaisten talouskeskeisten selitysmallien kautta, vaikka ne eivät todellisuudessa auttaisikaan ymmärtämään menneisyyden yhteisöjä. Toisaalta monet rinnastukset nykymaailmaan kohdistuvat kirjoittajien keksimiin olkiukkoihin: harva oikeasti elää sellaisessa joustamattomassa dystopiassa, jollaiseksi kirjoittajat 2000-lukua kuvaavat. Toki joissakin piireissä saattaa kuulla väitteitä, että nykymaailman taloudellinen eriarvoisuus perustuisi jonkinlaiseen luonnonlakiin tai mekanismiin, jota on turha yrittää muuttaa – tässä asiassa kirjoittajien iskut osuvat ainakin osittain maaliin.

Lopuksi

Kaikesta edellä mainitusta kritikistä huolimatta Ihmiskunnan uusi historia on ehdottomasti tervetullut teos suomalaisenkin lukijakunnan ulottuville. Sen kunnianhimoinen ja kantaaottava ote herättää toivottavasti keskustelua niin arkeologian suurten kysymysten kuin yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuudenkin teemojen ympärillä. Lukijan on kuitenkin syytä muistaa säilyttää oma kriittisyytensä. Vaikka kirja on puutteellinen, hivelee se varmasti etenkin suuren yleisön mielikuvitusta ja ajattelua. Tutkijoille Graeberin ja Wengrow’n teos ei ehkä kuitenkaan ole aivan niin radikaali, kuin mitä se itse antaa ymmärtää.

Anna Tuomikosken suomennos on sujuva ja onnistunut. Englanninkielisen alkutekstin tempaava ja epävirallinen sävy on onnistuttu säilyttämään hyvin suomenkielisessä versiossa – teoksen pituudesta huolimatta lukukokemus tuntui kevyeltä ja nopealta. Paikkojen, heimojen ja kielten nimien sekä terminologian määrä on huimaava, mutta niille löydetyissä käännöksissä ei ainakaan lukiessa näkynyt virheitä.