”Äänenvaus”

Historioitsija Outi Ampuja sekä korva-, nenä- ja kurkkutautien lääkäri Miikka Peltomaa ovat koonneet yhteen monipuolisen joukon kuulon, äänen ja hiljaisuuden spesialisteja ja toimittaneet heidän artikkeleistaan kiinnostavan teoksen Huutoja hiljaisuuteen: Ihminen ääniympäristössä. Ampujan kirjoittaman johdannon, ”Äänenavauksen” ja loppuluvun välille mahtuu 17 kirjoittajan laatimat 16 artikkelia, jotka on ryhmitetty neljään osioon. Ensimmäisen osion artikkelit käsittelevät muuttuvia ääniympäristöjä ja toisen kirjoitukset melun vaikutuksia ympäristöön. Kolmannen osion tekstit tarkastelevat melulle altistavia ympäristöjä sekä neljäs osio suuria ja pieniä ääniä. Jokainen osio ja alaluku alkaa aiheeseen liittyvällä värikuva-aukeamalla, joten kirjassa on paljon myös katseltavaa.

Varsinaisten artikkelien lisäksi kirjassa on 15 tarinaa ja tietolaatikkoa, jotka sisältävät henkilökohtaisia kokemuksia äänimaisemasta tai joiden aiheet sivuavat pääteemoja. Laatikoita ovat kirjoittaneet myös muut kuin artikkelien tekijät. Artikkelit ovat kevyesti viitteistettyjä, ja kirjan lopussa on mainittu kutakin lukua valaisevia lisälähteitä. Lopusta löytyy myös laajahko kirjallisuusluettelo sekä käsiteluettelo. Vihonviimeisenä on artikkelien kirjoittajien esittely; siinä mainitaan tekijöiden tutkintojen ja virkojen tai toimien lisäksi heidän lempiäänensä, niin kuin kirjan aiheeseen hyvin sopii.  Kirjoittajien asiantuntemus ulottuu historiasta akustiikkaan, kuulonsuojaukseen, säveltämiseen ja musiikintutkimukseen, eläintieteestä lääketieteeseen, psykologiaan, teologiaan ja uskontotieteeseen.

Muuttuvat ääniympäristöt

Ensimmäinen osio luo taustaa kirjan teemoille. Outi Ampujan ensimmäinen artikkeli perustuu hänen vuonna 2007 valmistuneeseen väitöstutkimukseensa, ja siinä hän kirjoittaa länsimaisen ja suomalaisen äänimaiseman historiasta, luotaa menneitä äänimaisemia ja niiden muutoksia sekä pohtii, millaisessa äänimaisemassa esivanhempamme elivät ja miten ääniympäristö muuttui maanviljelyksen, teollistumisen, kaupungistumisen ja uusien keksintöjen myötä.

Toisessa kirjoituksessaan hän tarkastelee meluongelman määrittelyä ja käsittelyä Suomessa. Hän osoittaa, että meluongelma politisoitui meillä 1900-luvun toisella puoliskolla. Melu jäi kuitenkin 1960- ja 1970-luvulla ilman saastumisen ja vesien pilaantumisen rinnalla toisen luokan ympäristöongelmaksi, ja valtakunnallinen meluntorjuntalaki saatiin vasta vuonna 1988. Ampuja luettelee lukuisia keinoja liikenteen jyrinän eli pahimman ympäristömelun torjumiseksi: hiljainen asfaltti, meluesteet, renkaat, ajonopeuksien rajoitukset, liikenteen sujuvoittaminen ja moottoritekniset ratkaisut. Vaikka melun tehokkaaseen torjuntaan on saatavilla tietoa, osaamista, keinoja ja teknologiaa, ei poliittista tahtoa ja rahaa aina löydy. Tuntuu siltä, että melun sietämisestä on tullut osa normaalia kaupunkielämää.

Opetusministeriön ympäristöneuvos Ari Saarinen kirjoittaa melusta yhteiskunnassa ja esittelee meluongelmaa koskevaa lainsäädäntöä sekä akustisen suunnittelun keinovalikoimaa. Pienhiukkasten ja passiivisen tupakoinnin ohella melu on vakavin terveydellistä haittaa aiheuttava ympäristön riskitekijä. Asutuksen keskittymisen ja liikenteen lisääntymisen vuoksi yhä useammat altistuvat sille. Asuinalueilla melua aiheuttavat tie-, lento- ja raideliikenne, rakentaminen ja teollisuus sekä vapaa-ajan toiminta. Asuntoihin melua kantautuu myös rakennusten sisältä. Ei-toivotut äänet johtuvat taloteknisistä laitteista, puutteellisesta asentamisesta, huonosta äänieristyksestä ja asukkaiden piittaamattomasta käyttäytymisestä. Melun tuottamiselle tuntuu lähes aina löytyvän yhteiskuntapoliittisesti hyväksyttävä motiivi, tarve tai oikeus.

Suomessa lähes miljoona ihmistä asuu melualueilla, joilla keskiäänitaso päivisin on yli 55 desibeliä. Melu tuottaa terveyshaittoja ja kielteistä suhtautumista meluun tai sen lähteeseen. Se aiheuttaa unihäiriöitä, keskittymisvaikeuksia, oppimisvaikeuksia sekä sydämen ja verenkiertoelimistön toimintahäiriöitä. Kun elinympäristön laatu heikkenee melun takia, asuntojen arvo tai arvostus laskee. Meluntorjunta taas parantaa ympäristön viihtyisyyttä. Siinä pyritään ehkäisemään melun syntyminen, estämään syntyneen melun leviäminen ja vähentämään melun haittoja. Meluun pyritään vaikuttamaan niin kansallisin kuin EU-säädöksin. Kansallisen meluntorjunnan tavoite on minimoida melun haittavaikutukset kustannustehokkaasti maankäytön suunnittelun avulla.

Melun vaikutukset ihmiseen

Kirjan toisen osion näkökulma on fysiologinen ja lääketieteellinen. Osion neljä artikkelia käsittelevät melun vaikutuksia ihmiseen. Miikka Peltomaan ja sairaanhoitaja–audionomi Sarita Saineen kirjoitus antaa perustiedot korvan rakenteesta ja kuuloaistin toiminnasta. Tekstin sanomaa havainnollistavat värilliset piirroskuvat. Ikäkuulo eli iän myötä ilmenevä kuulon heikkeneminen on ihmisten tavallisin kuulovika. Tämä tarkoittaa sitä, että lähes miljoonalla suomalaisella on huono kuulo, ja puolet yli 70-vuotiaista tarvitsee kuulokojetta. Tämän luvun yhteydessä eläintieteen dosentti Sirpa Nummela kertoo laatikkotekstissä eläinten ääniviestinnästä ja vertaa ihmisen kuuloaluetta muiden eläinten kuuloalueisiin. Tieto, että ihmisen kuulee jokseenkin samoja taajuuksia kuin tunneleissa elävät nisäkkäät, tekee melkeinpä nöyräksi. Nummelan tekstissä kuten muissakaan kirjoituksissa ei mainita sitä, miten voimakkaita eri taajuisten äänten tulee olla, jotta ihminen tai muu eläin ne kuulee.

Lääketieteen historian dosentti Heikki S. Vuorinen ja työterveyshuollon erikoislääkäri Marja Heinonen-Guzejev kirjoittavat yhteisartikkelissaan melun vaikutuksista terveyteen. Melun haitat on tunnistettu ja tunnustettu 1900-luvun kuluessa, mutta vielä vuonna 1971, kun Maailman terveysjärjestö, WHO laati 387-sivuisen raportin ympäristön ja terveyden välisistä suhteista, se huomioi kuulon vain 9 sivulla. 1970- ja 1980-luvun taitteesta lähtien on kuitenkin tehty paljon kokeellisia ja epidemiologisia tutkimuksia, joten äänten ja kuulemisen välisistä yhteyksistäkin tiedetään paljon.

Melun aiheuttamia tavallisia haittoja ovat kuulovauriot, unihäiriöt, verisuonitaudit ja stressi. Kuulovaurioita syntyy työympäristössä ja liikenteessä. Niiden syntymisen riskiraja on 85 desibelin altistus useita vuosia 8 tuntia päivässä. Mutta jo hetkellinen yli 140 desibelin ääni aiheuttaa melukuulovaurion. Melussa hermosto kuormittuu, toiminnot häiriintyvät, onnettomuusriski kasvaa, sydän- ja verenkiertoelimien sairaudet pahenevat. Koska melukuulovaurio syntyy useimmiten hitaasti, kuulon heikkenemiseen totutaan. Elimistö ei silti totu meluun, vaan syke pysyy nopeana, verenpaine nousee ja stressihormoneja erittyy. Immuunijärjestelmäkin voi häiriintyä. Melu aiheuttaa myös tinnitusta, ääniyliherkkyyttä ja äänikuvan vääristymistä sekä vaikeuttaa äänen paikantamista. Lääkeaineet (esim. aspiriini), teollisuuskemikaalit ja tupakointi voivat myös heikentää kuuloa sinällään tai melun ohella.

Huutoja hiljaisuuteen ei tietenkään sinänsä metelöi, mutta niin elävästi se tuo esiin melun haitat, että aloin tämän luvun luettuani kaivata kuulonsuojaimia. Ja kun tutustuin Heinonen-Guzejevin artikkeliin meluyliherkkyydestä, arvelin vaivan löytyvän minunkin päästäni. Tästä yksilöllisestä taipumuksesta kokea äänet häiritsevinä tai uhkaavina kärsii eri mittausten mukaan vaihteleva määrä ihmisiä. Eräiden selvitysten mukaan meluherkkiä on noin 40 prosenttia tutkituista. Kaikkein herkimpiä näyttävät olevan keski-ikäiset naiset. Meluherkkien kognitiiviset toiminnat – keskittyminen, muisti, tarkkaavuus, lukeminen, oppiminen, suoritustarkkuus – kärsivät ja he saavat somaattisia oireita. Monet meluherkät ovat herkkiä myös valolle, väreille, kivulle ja kosketukselle. Melualtistus ja meluherkkyys ovat naisilla yhteydessä myös sepelvaltimotautikuolemiin

Korvatautien erikoislääkäri Jukka Ylikoski kirjoittaa tinnituksesta, pään sisällä kuuluvasta epämiellyttävästä korkeataajuisesta kohinasta, sihinästä, suhinasta ja viheltämisestä, joka hävittää hiljaisuuden ja aiheuttaa stressiä. Jatkuvasta häiritsevästä tinnituksesta kärsii noin 15 prosenttia väestöstä, ja muusikoilla vaiva on melko tavallinen. Ylikoski selvittää tinnituksen syntymekanismeja ja hoitomahdollisuuksia. Vaikka vaivan syy jää tavallisesti tuntemattomaksi, altistuminen voimakkaille äänille on usein taustalla. Meluvammaa ei tinnituksen syntymiseen tarvita. Vaikka voisi luulla, että suhinat ja vinkumiset syntyvät korvissa, ne ovatkin ylimääräistä sähköistä toimintaa kuuloradan keskiosissa. On lohdullista, että ”korvien soimista” voidaan hoitaa useilla menetelmillä, mm. ääni-, poisoppimis- ja magneettistimulaatiohoidolla.

Meluisia ympäristöjä

Kirjan kolmas osio keskittyy meluisiin ympäristöihin, joita löytyy joka puolelta. Artikkelissaan ”Uhkaako melu lasten hyvinvointia ja oppimista?” psykologian dosentti Mirka Hintsanen pohtii koulujen ja päiväkotien meluisuuden vaikutuksia lasten terveyteen, hyvinvointiin ja oppimistuloksiin. WHO:n suositus päiväkotien ja koulujen taustamelutasolle on 35 desibeliä. Jo tyhjässä tilassa esim. ilmastointi ja liikenne voivat aiheuttaa korkeamman melutason. Lasten olleessa paikalla päiväkodeissa on mitattu jopa 65–70 desibelin keskimääräisiä melutasoja ja näitä korkeampia tilapäisiä melupiikkejä. Sisätilan äänistä puhe ja kalusteiden kolina häiritsevät lapsia. Ulkopuolelta tulevasta liikennemelusta lentomelu häiritsee eniten, autojen melu toiseksi eniten ja junaliikenteen melu vähiten. Erityisesti puheesta muodostuva taustahäly häiritsee lasten kognitiivisia toimintoja enemmän kuin aikuisten – muistamista, keskittymistä, puheen erottamista, lukemaan oppimista, luetun ymmärtämistä. Melu vaikuttaa myös emotionaalisiin ja fyysisiin tekijöihin. Se heikentää motivaatiota ja vähentää ponnistelua.

Pitkä melualtistus aiheuttaa stressiä, joka puolestaan synnyttää kielteisiä tunteita, mutta myös objektiivisia oireita. Lapsuudenaikainen stressi voi altistaa stressille myös aikuisiässä. Melu haittaa eniten pienimpiä, oppimisvaikeuksista kärsiviä, huonokuuloisia sekä vieraalla kielellä tai vierasta kieltä opiskelevia lapsia. Melun torjuntaan on onneksi monia keinoja: äänieristeet, hiljainen ilmanvaihto, kaikuvuuden vähentäminen, rakennusten sijoittelu, pienet ryhmät, meluisuuden vähentäminen sekä aikuisten mikrofonin käyttö ja hidas puhe.

Työterveyspsykologi Annu Haapakangas kirjoittaa otsikolla ”Toimisto, meluinen työpaikka?” avotoimistosta ja sen vaikutuksesta terveyteen ja työtehoon. Varmaan siitä hyvästä, että olen itsekin työskennellyt avoimessa usean henkilön työtilassa, ihoni rypistyi kananlihalle jo artikkelin alussa. Kaikki kirjoittajan mainitsemat seikat – toisten puhe, puhelimet, koneet, liikkuminen, taustaäänet ja akustisen yksityisyyden puute – olivat työpaikan arkea. Mahdollisuutta yksityisyyteen ei matalien lasisten väliseinäkkeiden suojassa ollut, vaikka se tutkimusten mukaan on tärkeä. Erityisesti puheäänet kuormittavat työmuistia. Mutta koska avotoimistot ovat halvempia kuin erilliset työhuoneet, työntekijöiden näyttää olevan pakko sopeutua niihin – hyvinvoinnin ja työtehon kustannuksella. Joitakin keinoja meluisuuden haittojen vähentämiseksi kuitenkin on, esimerkiksi peiteäänijärjestelmä.

Meluntorjunnan dosentti Valtteri Hongisto kirjoittaa rakennusten äänilähteistä ja akustisesta suunnittelusta työpaikoilla, missä tekniset laitteet kuten ilmastointi, hissit, lämmitysjärjestelmä, vesijohdot, viemäröinti ja sähkölaitteet synnyttävät melua. Rakennuksissa on vaimennettava sekä ilmaääniä – puhetta, musiikkia – että runkoääniä, joita synnyttävät esim. askelet, ovien kolahdukset, imurointi, vesiputkisto, kalusteiden siirtely. Tehtaissa ennen kaikkea koneet aiheuttavat melua, jota kuitenkin voidaan vähentää vaimentamalla koneita ja akustoimalla. Vaikka ääneneristys on kallista, asukkaiden ja työntekijöiden terveyden, unen laadun, oppimisen, viihtyvyyden, turvallisuuden ja työsuoriutumisen kannalta meluntorjunta kannattaa. Artikkelista löytyi senkin kiintoisa tieto, että avotoimistojen akustinen standardi pohjautuu Suomessa kehitettyyn menetelmään ISO 3382-3.

Kuulonsuojainten ja suojainasiantuntijakoulutuksen erityisasiantuntija Heli Koskinen kirjoittaa työmelun torjunnasta konepajoista konserttisaleihin sekä muusikoiden työsuojelussa. Melu on varsinkin teollisilla työpaikoilla fysikaalinen riskitekijä, eikä kukaan saisi työssään altistua 87 desibelin melutasolle. Mutta jo vähemmässäkin metelissä on kuuloa syytä suojata. Muusikot ovat yksi ammattiryhmä, joka altistuu jatkuvasti koville äänille. He voivat saada kuulonaleneman toiseen tai molempiin korviinsa, heillä on tinnitusta ja muita äänten erottamista vaikeuttavia vaivoja. Äänekkään musiikin haittoja soittajille voidaan ehkäistä tai ainakin vähentää kuulosuojaimilla, niskasuojilla, pleksisuojilla, korokkeilla, istumajärjestystä muuttamalla, välttämällä eräitä lääkkeitä. Myös säännölliset kuulotestit kuuluvat muusikoiden kuulonsuojaukseen.

Kirjan artikkeleista minua kiinnosti eniten Akukon Oy:n akustiikkaosaston päällikkö Jaana Jokitulpon kirjoitus vapaa-ajan melusta, jolle altistuminen vaikuttaa meluperäisten kuulovaurioiden kehittymiseen koko elinkaaren ajan. Kirjoittaja selvittää harrastusten melutasoja kontrolloivaa lainsäädäntöä, melun vaikutuksia terveyteen sekä altistumisen yleisyyttä Suomessa. Erilaiset koneet, joita ihmiset käyttävät vapaa-ajan harrastuksissaan, tuottavat uskomattoman kovaa ääntä. Sitä syntyy puutyö-, metallityö, puutarha- ja keittiökoneita käytettäessä sekä musiikkia kuunneltaessa, moottoriurheilussa, sisäurheilussa, ammunnassa ja metsästyksessä. Erityisesti ihastuin artikkelin taulukoihin (altistujan korvan kohdalta mitatuista) äänitasoista, joita musiikkiharrastukset, urheilu- ja liikuntaharrasteet, kodinkoneet ja -laitteet synnyttävät. Taulukoista voi katsoa, millaiselle melulle itse altistuu vaikkapa karaokessa, imuroidessaan tai sähköporaa käyttäessään, jotta osaa vähentää altistusta.

Voimakkaasta musiikkimelusta on puhuttu paljon. Se aiheuttaa kuulovaurioita, mutta se myös estää kuulemasta tärkeitä ympäristön varoitusääniä. 130–180 desibelin äänet vaurioittavat kuuloa välittömästi ja pysyvästi, eikä yli 115 desibelin ääniä saisi kuunnella lainkaan ilman kuulonsuojaimia. Vaurioita aiheuttavat myös ammunta ja ilotulitteet; ampujilla kuulonalenema ja tinnitus ovat tavallisia vaivoja. On ikävää, etteivät nuoret välitä suojata kuuloaan musiikkia kuunnellessaan, vaikka he tietävät kuulovaurioriskistä. Metsästäjistä vain harvat käyttävät kuulonsuojaimia, eivätkä edes kaikki ampujat käytä niitä.

Jokitulppo on itse tutkinut eri ikäisten altistumista melulle harrastuksissaan ja kuulo-oireita. Hänen tutkimukseensa osallistui teini-ikäisten ryhmä, varusmiesten ryhmä ja 25–55-vuotiaiden kaupunkilaisten ryhmä. Tutkimus osoitti, että kummastakin nuorten ryhmästä kolmasosa sai viikoittain ”yliannostuksen” harrastusten aiheuttamaa melualtistusta (yli 85 desibelin meluannoksia). Melua lähti useista lähteistä. Yksi näistä oli kovaääninen musiikki diskoissa, ravintoloissa, konserteissa ja bändeissä. Lisää melua tuotti ammunta, moottoriurheilu, työpaikkamelu ja koneiden käyttö. Varusmiehistä viidesosalla oli palveluksen alussa kuulonalenema, ja palveluksen lopussa kolmasosalla oli alenema, joka johtui ammuntamelusta. Heistä kaikki eivät tiedostaneet kuulonsa heikentymistä. Kuulostaa huolestuttavalta, että nuorten ryhmissä peräti 70 prosentilla korvat soivat silloin tällöin. Aikuisryhmässä vaivasta kärsi vain neljännes. Tinnituksen ja tilapäisen kuulon heikentymisen yhteys melualtistukseen on tilastollisesti merkitsevä.

Suuria ja pieniä ääniä

Kirjan viimeisen osion artikkelit vievät lukijan hiljaisuuden äärelle. Ne käsittelevät ihmisen subjektiivisten kokemusten, asenteiden sekä kulttuurin ja yksilön omien toimien merkitystä äänten ja ääniympäristön kokemisessa, tulkinnassa ja muokkaamisessa. Outi Ampuja kirjoittaa luonnon rauhasta ”Suomalainen hiljaisuus / Att uppleva tystnad” -keruukilpailun vastausten perusteella ja käyttäen runsaasti vastauksista poimittuja lainauksia. Hän selvittää, miten ihmiset määrittelevät luonnon rauhan ja hiljaisuuden, mistä sitä löytyy ja millaiset äänet häiritsevät ihmisiä. Vastausten mukaan ajatus luonnon hiljaisuudesta ja rauhasta ei ole pelkkä myytti. Suomalaiset hakeutuvat tarkoituksella ja toistuvasti hiljaisuuteen, joko metsään tai saaristoon. Kun liikenne ja rakentaminen tai musiikki ja ihmisäänet häiritsevät meitä, luonto on hyvinvoinnin kannalta tärkeä henkilökohtainen voimavara. Se elvyttää elimistöä. Luonnonrauha-alueilla ei kuulu ihmisten ääniä. Siellä melutaso on korkeintaan 30–35 desibeliä. Maaseutumaisilla hiljaisilla alueilla melutason ohjearvo on 35–40 desibeliä ja kaupunkimaisilla hiljaisilla alueilla 40–50 desibeliä. Tuntuu hälyttävältä, että maan pinta-alasta vain noin 9 %  on hiljaisia alueita.

Teologian dosentti Raili Gothóni ja uskontotieteen professori René Gothóni kirjoittavat hiljaisuudesta eri uskonnoissa. Uskonnossa hiljaisuus liittyy meditaatioon, rukoukseen, hengellisen yhteisön elämään sekä retriittitoimintaan. Sisäinen hiljaisuus on kokemus rauhasta ja tyyneydestä, yhteydestä pyhään, korkeimpaan. Mutta sen kokeminen ei tapahdu käskemällä. Se vaatii syrjään vetäytymistä ja luovaa toimettomuutta – luostarin, temppelin, retriitin tai luonnon rauhaa, lepäämistä luovassa toimettomuuden tilassa. Ulkoinen hiljaisuus, jota voidaan mitata desibelein, helpottaa myös sisäisen hiljaisuuden löytämisessä.

Kirjoittajat mainitsevat myös paaston hiljaisuuden elementtinä, vaikka se ei maallikon mieleen ensimmäisenä tulekaan. Siihen kuuluu olennaisena osana luopuminen paitsi ylenpalttisesta kuluttamisesta myös puheesta, melusta ja informaatiotulvasta. Tiedotusvälinepaasto mahdollistaa Jumalan äänen kuulemisen. Uskonnollisessa mielessä melua ovat kaikki ne sisäiset ja ulkoiset äänet ja impulssit, jotka häiritsevät ihmisen keskittymistä sekä henkistä että hengellistä elämää. Pelkistetty elämäntapa rakentaa hiljaisuutta ja hiljaisuuden mielenmaisemaa. Hengellisen kasvun ympäristöt – luostarit, temppelit ja retriitit – ovat usein ulkoisestikin hiljaisia.

Säveltäjä Harri Vuoren artikkeli ”Hiljaisuudesta säveltäjän työssä” on henkilökohtainen puheenvuoro hiljaisuuden merkityksestä taiteilijan elämässä ja työssä. Vuori kirjoittaa hiljaisista olosuhteista, hiljaisuudesta musiikissa yleensä ja hiljaisista sävyistä omassa musiikissaan. Hän pohtii myös sitä hiljaisuutta, joka syntyy, kun nuotteja ei piirry parille, kun ei ole ideoita tai niitä ei saa ilmaistuksi.

Musiikin tekeminen alkaa hiljaisuudesta ja asettuu sitä vastaan. Lopussaan kappale antaa taas tilaa hiljaisuudelle. Hiljaisuus on sisäänrakennettu sekä sävellysprosessiin että sävellyksiin, vaikka musiikissa se tarkoittaa harvoin äänettömyyttä. Mutta kun musiikkiteoksessa on äänetön pätkä, se on hyvin voimakas tehokeino. Vuoren oma musiikki kutsuu kuulijaa kääntymään sisäänpäin kohti mielen hiljaisuutta.

Populaarimusiikin tutkimuksen professori Heikki Uimonen kirjoittaa äänimaiseman kulttuurisesta rakentumisesta otsikolla ”Hiljaisuuden ja melun tekstit”. Hän toteaa, että ääni ja valta liittyvät kiinteästi toisiinsa. Kuka määrittelee, mikä on melua ja mikä on hiljaisuus? Kenellä on oikeus määritellä, mikä ääni on toivottava ja mikä on ei-toivottava? Ääni sinänsä ei ole hyvä eikä huono, vaan se saa merkityksensä kohdatessaan kuulijan. Mutta yksilön äänikokemuksiin vaikuttavat omien tuntemusten ohella myös julkisuudessa esitetyt näkemykset. Määritelmiä esittävät kansalliset viranomaiset ja alan asiantuntijat.

Uimonen on etsinyt sanoma- ja aikakauslehdistä, internetin uutisista ja jopa Suomen maabrändityöryhmän raportista melun ja hiljaisuuden määritelmiä. Useimmiten melu määritellään ei-toivotuksi ääneksi ja hiljaisuus joksikin toivottavaksi ja miellyttäväksi. Kuitenkin ihmiset kokevat ääniympäristönsä eri tavoin, ja eri kulttuureissa ääniä käytetään eri merkityksissä ja tulkitaan eri tavoin. Terveydellisten ja rationaalisten seikkojen lisäksi äänten käyttämistä ohjaavat myös esteettiset käsitykset ja arvovalinnat. Voimakkaita ääniä tuotetaan, kuunnellaan ja käytetään tietoisesti haitoista piittaamatta. Äänenvoimakkuus ei siis riitä arvottamisen perustaksi. Äänillä on yksilöllisiä, emotionaalisia ja sosiaalisia merkityksiä. Voimakas ääni voi yhden mielestä olla hälyä, melua, meteliä, joka rasittaa. Toisen mielestä se piristää ja innostaa.

Outi Ampuja päättää kirjan artikkelillaan ”Ääni – riemu ja riesa kohdusta hautaan”, jossa hän kokoaa kirjan teemoja. Jotta kansalaiset tiedostaisivat äänten ja ääniympäristön laadun merkityksen, tarvitaan juuri tällaisia kirjoja. Kirjoittajat toivovat, että kasvatusalan ammattilaiset, arkkitehdit, poliittiset päättäjät sekä kaupunki- ja liikennesuunnittelijat lukisivat kirjan ja että heidän avaustensa pohjalta syntyisi laajempaakin keskustelua. Sitä toivon minäkin. On näet tärkeää selvittää, millaisessa ääniympäristössä haluamme lastemme ja lastenlastemme kasvavan. Toivon myös, etteivät lukijat pelästy kirjan kantta, jossa katsoja voi ensi silmäyksellä nähdä hiekalla makaavan pommitukseen kuolleen lapsen. Tällaista mielleyhtymää kannen suunnittelussa ei liene tavoiteltu.

Luettuani Huutoja hiljaisuuteen kuuntelen entistä herkemmin korvin peipon liverrystä, laineen loisketta, sateen ropinaa, pakkaslumen narskumista ja tuulen huminaa. Kiinnitän aivan uusin korvin huomiota myös ambulanssin ujellukseen, lehtipuhaltimen möyryämiseen, ilmastoinnin hurinaan ja jälkikasvun bändin rämistelyyn.