Kalervo Kurkiala toimi suomalaisten SS-vapaaehtoisten sotilaspappina ja yhdysupseerina 1941–1944. Kirjan kansikuvakin korostaa tätä ja ilman tätä toimenkuvaa hänestä tuskin olisi elämäkertaa kirjoitettu tai ainakaan sitä julkaistu kaupallisen kustantamon kautta. Elämäkerturille tästä koituu ongelma tasapainon löytämisessä hänen muun toiminnan esittelemisessä. Kieltämättä sota oli Kurkialan elämässä suuressa osassa. Jo opiskellessaan teologisessa tiedekunnassa hän oli toiminut jääkärivärvääjänä ja lähtenyt lopulta itsekin Saksaan jääkärikoulutukseen. Sieltä Kurkiala muiden mukana siirtyi ensin Latviaan ja osallistui myöhemmin Suomen sisällissotaan valkoisten puolella. Sotilasura houkutteli tämänkin jälkeen mutta valmistuttuaan papiksi hän toimi paitsi kappalaisena Ikaalisissa ja kirkkoherrana Hattulassa myös merimiespappina Australiassa. Kurkialan kaksi elämänuraa yhdistyivät ensin sotilaspappina talvi- ja jatkosodassa ja sitten yhdysupseerina SS-joukoissa. Sodan jälkeen Kurkiala piti viisaampana häipyä Ruotsiin, jossa hän eli kuolemaansa saakka.

Kurkiala eli vaiherikkaan elämän, sitä ei voida kiistää, mutta elämäkerta ei oikein onnistu punomaan sille punaista lankaa. Elämäkerta etenee lähinnä kronologisesti kuvaillen, vaikka Swanström toisinaan tarjoilee täkyjä tulevasta kehityksestä; nämä ovat kuitenkin enemmän kerronnan pintapuolisia keinoja. Vanhempien varhainen kuolema ja siitä seurannut orpouden kokemus jää lähinnä maininnan tasolle. Avioliitto saksalaisen Elisabeth Rolfsin kanssa kulkee päähenkilön julkisen elämän taustalla. Kaikesta päätellen avioliitto oli Kalervolle kiinnekohta elämän vaihtelevissa kohtaloissa, vaikka moni heidän lapsistaan kuoli ennen vanhempiaan.

Poliitikko Kurkialan kehitys jää kuvaamatta, vaan hän ilmestyy 1930-luvun alussa valmiina Lapuanliikkeen ja IKL:n miehenä, josta hän ei enää luovu. Vastaavista lähtökohdista ja peräti samoista kokemuksista kasvoi demokraattisen Suomen tukijoita, kuten kirjassakin mainittu Aarne Sihvo. Kurkiala erkani tästä valtavirrasta mutta pääsi varasijalle vuoden eduskuntavaaleissa. Hän oli taipumattomuudessaan äärioikeistonkin piireissä varsin poikkeuksellinen äärilaidan hahmo, vaikka IKL:n kansanedustajissa ja jäsenistössä oli toki paljon papistoa.

Kaupallisesta kustantamosta huolimatta kyseessä on enemmän tiede- kuin tietokirja lähdeviitteineen kaikkineen. Swanström käy myös tekstissä keskustelua muiden tutkijoiden kanssa heidän löydöksiään esitellen ja kommentoiden sekä pohdiskelee tietyn aineistotyypin, kuten tiedusteluraportin tai pidätyspöytäkirjan, luotettavuutta.

Swanström on käsittellyt Kurkialaa aiemminkin artikkeleissaan, ja edellisessä kirjassaan Hakaristin ritarit on erillinen luku Kurkialasta, joista on ollut mielekästä laajentaa elämäkertaan. Uuteen kirjaan on käytetty materiaalia paitsi perillisten yksityiskokoelmista ja Kansallisarkiston monesta toimipisteestä myös Saksan Bundesarchivista. Näistä teokseen on saatu ennestään tuntematonta tietoa esimerkiksi Himmlerin saunaretkistä mutta on kyseenalaista, onko elämäkerta oikea paikka tuoda ne julki, kun niiden anti Kurkialan elämäntyölle on heppoinen.

Tosin aineiston sekanaisuuden ja jopa tarkoituksellisen hävittämisen takia on perusteltua luoda kirjaan kontekstia Kurkialan viiteryhmän henkilöistä. Kuitenkin joskus Swanström toteaa suoraan, ettei mitään yhteyttä ollutkaan. Esimerkiksi esiteltyään jääkärien asenteita juutalaisiin – ja tarkemmin viidellä sivulla Erik Saarwan päiväkirjaa – Swanström vetää maton alta, sillä Kurkialan ”osalta voidaan lähinnä vain arvailla, millaisen näkemyksen hän muodosti” (sivu 65). Toisinaan vihjailu jätetään ilmaan, kuten suomalaisten tuesta Viron Vapsid-liikkeen kapinayritykselle. Kurkialan osuus kerrotaan aikalaisten huhupuheiden kautta, joita ei mitenkään kiistetä tai varmenneta (sivu 210).

Aineistosta loistaa poissaolollaan muiden SS-vapaaehtoisten päiväkirjat, joita Swanström käytti edelliskirjassaan enemmänkin. Eikö niissä kommentoitu sotajoukon sielunpaimenta? Yhtäältä Kurkialan vierailut rintamalohkoilla ja ilmeisen tehokas yhteistyö saksalaisten kanssa suomalaisten olojen parantamiseksi varmasti herättivät kunnioitusta, mutta toisaalta hänen panostuksensa sivuseikkoihin, kuten pyrkimyksiin vähentää kiroilua, lienevät vaikuttaneet päinvastaiseen suuntaan.

Suuren yleisön satunnaista lukijaa lyhyt sivun tiivistelmä (tai kartta/kartat) Kurkialan työurasta tai kulloisesta sijainnista ehkä helpottaisi henkilöön tutustumista. Kirjoitusvirheet ovat aina harmillisia, ja muutenkin viimeinen viilaus on ilmeisesti jäänyt tekemättä, mikä näkyy myös esimerkiksi etunimien vaihtelevassa käytössä tai kaikkien paikkakuntien nykyistä nimeä ei kerrota. Sinänsä ratkaisu käyttää ajankohdan nimiä on toimiva, mikä koskee myös päähenkilöä; Kalervo on syntyjään Groundstroem mutta suomensi nimensä 1927. Vapaussota-termi on ilmeisesti valunut aineistosta tutkimustekstiin.

Hajanaisuudesta huolimatta lopun johtopäätökset tiivistävät kirjan annin erinomaisesti. Lisäksi muutamaa sivua aiemmin (sivut 466–467) pohditaan pätevästi ilmeistä ristiriitaa Kurkialan kansallismielisyyden ja useiden ulkomaankomennusten välillä: ”Suomi todella oli Kalervolle enemmän kuin pelkkä maa, se oli jalustalle nostettu ja lähes palvonnanomaisella rakkaudella kunnioitettu isänmaa, jota kuitenkin oli helpompi rakastaa etäältä. […] Isänmaa oli Kurkialan katsannossa niin korkealle ihannoitu, että todellinen Suomi osoittautui ihanteisiin nähden pettymykseksi, kalpeaksi varjoksi siitä jalosta ja ylimaallisesta Suomi-äidistä, jota hän tavoitteli.” Monen muun sotienvälisen fasistin tavoin Kurkiala tavoitteli lapsuudenaikaista muistikuvaa esimodernista yhteiskunnasta, joka oli jo iäksi kadonnut.

Sen sijaan on yllättävää lukea Kurkialan epäilyjä kesäkuun 1944 alussa, ja siitä johtopäätöksenä ”saattoi hänellä olla enemmän realismia kuin suomalaisilla SS-miehillä keskimäärin”. Keskimääräinen suomalainen SS-mies oli tässä vaiheessa menettänyt jo aikoja sitten luottamuksensa saksalaiseen aseveljeen.