Tito Collianderin Lapsuuteni huvilat lukeneet tuntevat Karjalan kannaksella Pietarin tuntumassa sijainneen Terijoen monikielisen huvilayhdyskunnan vanhan ajan lumon. Antti Rämönen tekee tutkimuksellaan Rikottu rajamaa siitä maamme historiallisen syyllisyyden paikan. Jatkosodan aikaisten Karjalan vankileirien ja toisen maailmansodan aikaisten vankileirien muistojen rinnalle hän nostaa sisällissodan etniset puhdistukset. Yhteisön muistin polttopisteessä on Viipurista Rajajoelle ulottuva länsi-Kannas, jossa sijaitsi Terijoen kesäparatiisi. Siellä vietti 1900-luvun alussa lomaa tuhansia varakkaita venäläisiä. Rämösen mukaan länsi-Kannas menetti kuudenneksen väestöstään, kun valkoinen armeija kevättalvella 1918 ”otti alueen haltuunsa tulella ja raivolla”.

Rämänen kuvaa 1900-luvun alun Kannasta monikielisenä ja -kulttuurisena alueena, jossa venäläisen ja suomalaiset palveluammattien harjoittajat elivät sovussa ja vaurastuivat Viipurien porvareiden ja Terijoen kesäasukkaiden naapuruudesta. Ajan suomalainen nationalismi törmäsi ennen pitkää venäläisten pyrkimyksiin edistää vuoden 1912 yhdenvertaisuuslain tarkoittamaa kulttuuris-taloudellista rinnakkaiseloa. Suoranainen vieraskammoinen asenneilmapiiri kehittyi kuitenkin vasta sisällissodan aikana.

Jo punaisen vallan aikana helmi- ja maaliskuussa 1918 punakaartit takavarikoivat ”vastavallankumouksellisten” kesäasukkaiden omaisuutta ja vangitsivat heitä, satoja pakeni rajan yli Venäjälle. Tuhon roihu leimahti täyteen liekkiin kuitenkin vasta sen jälkeen, kun punaiset kärsivät maaliskuun lopulla Raudussa murskatappion. Valkoisen armeijan voittokulku huipentui Viipurin valtaukseen 27.–28.4. ja valkoiset ryhtyivät pudistamaan valtaamiaan alueita punaisista ja venäläisistä bolševikeista. ”Punaryssien” ja venäläisten ero häipyi joukkoteloituksissa ja vankileireillä, kun suojeluskuntien tutkijalautakunnat usein silkkaa ”ryssävihaansa” tuomitsivat venäjänkieliset ja venäläiset asukkaat karkotukseen tai kuolemaan. Puhdistukset kohdistuivat myös kaksikielisiin asukkaisiin ja suomalaisiin ortodokseihin.

Terijoen huviloiden asukkaista monet olivat eläkkeellä olevia Venäjän armeijan upseereja, joita suomalaiset valkoiset johtajat saattoivat pitää historiallisina vihollisinaan ja murhata koston nimessä. Monet pakenivat kostajien edeltä viimeistään kun Suomen senaatti julisti tavoitteekseen kaikkien venäläisten poistamisen maasta. Huvilanomistajat lähtivät, vaikka Venäjän vallankumouksen jalkoihin palaaminen oli vaarallista. Huvila-alueen puhdistuksen uhrienluku nousi satoihin. Valkoiset komentajat toimivat huhtikuun lopulla sellaisella kiihkolla, että Rämänen kutsuu vaihetta huvila-alueen verilöylyksi.

Kannaksella harjoitettu punainen ja valkoinen terrori pakottaa niin Rämäsen kuin hänen lukijansa pohtimaan sodan ja oikeuden suhdetta. Sekä punainen kansanvaltuuskunta että valkoinen armeija antoivat päiväkäskyjä ja julistuksia taistelukenttien ulkopuolella harjoitettavan, siviileihin kohdistuvan väkivallan välttämiseksi. Eurooppalaiseen perinne sisälsi jo tuohon aikaan periaatteet siviilien suojelusta ja vankien hengen säästämisestä. Sodan melskeessä ja sotilaiden tunnekuohussa mielivalta kuitenkin ohitti oikeuden. Valkokaartit panivat vankileireillä ja kylissä toimeen joukkoteloituksia. Valkoiset johtajat pelkäsivät paniikinomaisesti punaisten paluuta, varsinkin kun kenelläkään ei ollut varmaa tietoa siitä mitä vallankumouksen Venäjällä oli tapahtumassa.

Sisällissodan alussa ylipäällikkö Mannerheim antoi ohjeet erityisistä sotaoikeuksista, joilla olisi oikeus antaa kuolemantuomioita syyllisten tarkan luokittelun mukaan. Jo helmikuun lopussa hän kuitenkin kielsi sota-oikeudet. Sodan loputtua 25.5. Suomen tynkäeduskunta sääti, että sotilaiden tuomitseminen piti jättää erityisille perustettaville valtiorikosistuimille. Sodan aikainen ja välittömästi sen jälkeinen käytäntö muodostui kuitenkin omanlaisekseen. Suojeluskunnat valkoisen armeijan osina perustivat lentäviä osastoja etsimään punaiset ja tutkijalauitakuntia tuomitsemaan heidät. Päämajan vaatimuksen mukaan Kannaksen jokainen kunta oli puhdistettava punaisista, minkä takia lautakuntien toiminta kesti sodan jälkeen vielä viikkoja. Tahti oli tiukka, tuomiot usein hätäisesti langetettuja ja niiden määrä nousi tuhansiin. Sodan oikeudenkäyttö oli niin Kannaksella kuin muualla Suomessa kohtuutonta ja kasvatti kuin sodan tuhoa.

Kesäkuun 1918 loppuun mennessä Suomesta oli karkotettu Venäjälle noin 20 000 henkeä. Jo elokuussa 1918 paikallisten suojeluskuntien esikunnat sallivat bolšsevikkeja pakenevien venäläisten palata datšoileen. Kaikki eivät suinkaan palanneet varsinkaan jos eivät tunteneet itseään tervetulleiksi. Kannaksen väestön etninen koostumus muuttui. Käsityöläisten, kauppiaiden ja artistien yhteisö kapeni kulttuurisesti. Kannaksen yhteisö ei sodan jälkeen enää ollut entisellä tavalla moninainen ja eloisa. Rämäsen kirjan loppuluvusta välittyy nostalginen tunnelma, jollaisen vielä nykyään aistii evakkojen ja heidän jälkeläistensä järjestämissä tilaisuuksissa. Nostalgista kuvaa Rämäsen kirjassa vahvistaa alkuluvun kesäparatiisi tunnelmien ja sodan jälkeisen epävarmuuden vastakohtaisuus.

Rämäsen teos on hartaan lähdetyön ja tyylikkään kirjoittamisen tulos. Lukija pääsee liikkumaan Kannaksen monissa pitäjissä ja tutustumaan sodan sekä hyviin että pahoihin toimijoihin. Terrorin, joukkomurhien ja vainon kuvaukset ovat runsaita ja siekailemattoman seikkaperäisiä, mutta olisi lukijalta itsensä hemmottelua kaihtaa niitä. Teos on ajatteluun kutsuva lisä sisällissotakirjallisuuteen.