Suomessa ovat lavojen ja seuratalojen tanssit olleet 1800-luvun loppupuolelta 1990-luvulle nuorten keskeisin vapaa-ajan viettämisen muoto. Kokemukset noista tansseista kuuluvat suuren suomalaisen yleisön yhteisiin muistoihin, ja paritanssien askelkuviot ovat olleet useimmille tuttuja. 1900-luvun kuluessa tanssikulttuuri on yhtenäistynyt tanssiorkesterilaitoksen kehittymisen, kulkuyhteyksien ja suurten lavojen rakentamisen myötä. Mutta 1960-luvulta lähtien rock-kulttuurin läpimurto ja diskobuumi ovat aiheuttaneet, että paritanssikulttuuri on taantunut ja muuttunut vieroksunnan, nostalgisen kaipuun tai perinteitä arvostavan harrastuksen kohteeksi.

Lavatanssikysely 1991

Museoviraston kansatieteen toimisto on vuonna 1991 järjestänyt ”Lavatanssit”-otsikolla keruukilpailun, jossa suomalaiset ovat saaneet kertoa omista tanssikokemuksistaan. Peräti 543 henkilöä onkin aikoinaan vastannut kyselyyn, joka on painettu myös Saarikosken kirjan liitteeksi. Kysely sisältää noin 250 suoraa ja epäsuoraa kysymystä ja vastauskehotusta. Näihin kaikkiin ei ole ollut pakko vastata, vaan kertoja on saanut itse valita, mitä, mistä ja miten kertoo. Koska kysymykset ovat avoimia ja vastaukset vapaamuotoisia, on tekstiä kertynyt kaikkiaan yli 10 000 arkistoliuskaa.

Vastaajat ovat syntyneet vuosien 1900–1961 välillä, ja noin kolmasosa heistä on syntynyt 1920-luvulla. Heidän joukossaan on suomen- ja ruotsinkielisiä miehiä ja naisia maan eri puolilta. He kertovat tanssimatkoistaan, tanssimisestaan ja tanssipaikkojen tapahtumista. Vaikka kyselyn kysymykset ovat olleet kaikille samat, muistelijat ovat kirjoitelleet kuka milläkin tavalla, toiset järjestelmällisesti joka kysymykseen vastaten, toiset vapaasti oman tarinansa kertoen. Osa vastauksista on niukkoja toteamuksia, osa taas monipolvisia selostuksia.

Muistelut ajoittuvat pääosin aikaan 1920-luvulta 1970-luvulle, mutta mukana on muistitietoa jopa 1800-luvun lopulta. Siis kyselyn aikaan vastaukset ovat kertoneet vähintään kahdenkymmenen vuoden takaisista kokemuksista, ja nyt, Saarikosken tutkimuksen aikaan, kertojien kokemukset ovat olleet puolensadan, jopa sadan vuoden takaisessa ajassa. Kuten Saarikoski asian ilmaisee, aineiston kertomukset ovat sekä tanssikokemusten että tanssikulttuurin esityksiä, joissa yleisöä, kulttuuria, historiaa ja identiteettejä tuotetaan hyvin muuntelevasti ja monivivahteisesti.

Kuva: Tanssit Alppilavalla 1946. (Väinö Kannisto/Helsingin kaupunginmuseo)

Mutta miksi Saarikoski on tarttunut tuohon kaksikymmentä vuotta sitten koottuun muistitietoaineistoon? Siitähän on kyselyn laatija Aila Nieminen kirjoittanut jo vuonna 1993 etnologian pro gradu-tutkielman Tanssilavat, järvi ja hanuri: Lavatanssit Suomessa vuosisadan vaihteesta 1960-luvun loppuun asti Jyväskylän yliopistoon. Yksi syy voisi olla, ettei yksi tutkija pysty tyhjentämään huolella koottua ja arkistoitua aineistoa, vaan siihen jää aina eväitä muillekin, jotka katsovat asioita uudesta näkökulmasta. Mutta tämä ei riitä motivoimaan tutkijaa, jonka elämänhistoriaan ei paritanssi- eikä lavatanssikulttuuri ole kuulunut. Kun vielä tanssien romanttis-emotionaalinen viritys on Saarikosken mielestä ollut ”melko vastenmielinen sekoitus synnintuntoa, hienhajua ja siirappia”, tuntuu oudolta, että hän on paneutunut lavatanssien maailmaan.

Mutta tutkija voi innostua jopa vastenmieliseltä tuntuvasta aiheesta, kun perehtyy siihen – sen tiedän omasta kokemuksesta. Näin on käynyt Saarikoskenkin, sillä hän toteaa kirjassaan, että aineiston lukeminen on pyyhkinyt hänen ennakkoluulonsa pois ja muuttanut hänen kuvansa tansseista rikkaaksi, moniulotteiseksi, vaihtelevaksi ja vivahteikkaaksi. Mitä enemmän hän on vastauksia lukenut, sitä enemmän hän on lukemastaan kiinnostunut, vaikkei ole kaikesta pitänytkään. Tanssilavakulttuurin juonet ja asetelmat ovat avautuneet, hän on alkanut kuulla nuorten äänen – vaikka kertojat ovat olleet vanhoja, mutta eläneet kertomuksissaan nuoruuttaan. Hänelle on tullut tunne siitä, että nuoruus on aina ja kaikkialla samanlaista ja että unelmat, pelot ja toiveet ovat samoja ajasta riippumatta. Myös vierauden ja tuttuuden tunteet ovat lukiessa jäsentyneet.

Tanssikansan kertomusten valikointi kirjaan

Humanistit ovat koonneet paljon ainesjulkaisuja; on nuotti- ja karttakokoelmia, on sanakirjoja, kirjallisuuden kriittisiä editioita sekä folklore- ja kertomuskokoelmia. Nämä eivät ole varsinaista tutkimusta, eikä niissä esitetä tutkimuksellisia tulkintoja. Kuitenkin ne vaativat toimittajan taitoa ja aineistohallintaa  ja tukevat varsinaista tutkimusta. Saarikosken kirjan kertomusosia on juuri tällainen julkaisu, joka esittelee aineistoa, mutta ei esitä tulkintoja.

Lavatanssit-kyselyn laajasta vastausaineistosta Saarikoski on valinnut kirjaansa kaikkiaan 87 kertomusta, jotka antavat monipuolisen kuvan 1900-luvun kansan tanssikulttuurista ja ihmisten kokemuksista tansseista eri puolilla Suomea, kylissä ja kaupungeissa. Ne tuovat esille tanssien maailman laaja-alaisuutta, moninaisuutta ja vivahteikkuutta. Koska Saarikosken tutkimuskysymys on, miten tanssijat itse kuvaavat tanssiaan sanallisesti, hän on ottanut tutkimukseensa mukaan vain ne vastaukset, jotka sisältävät omakohtaista vapaamuotoista kerrontaa. Hän ei ole niinkään kiinnostunut asiatiedoista vaan muistoista, kokemuksista ja merkityksistä. Hän on poiminut nimenomaan sellaisia kertomuksia, joissa kertojan ruumiillisuus on läsnä ja joissa kertoja sijoittaa itsensä ruumiineen, aisteineen ja tunteineen kertomalleen näyttämölle ja avaa näyttämön lukijalle.

Kuva: Vapputanssit Alppilavalla 1955. (Väinö Kannisto/Helsingin kaupunginmuseo)

Saarikoski tutkii myös musiikkia tanssin rajapintana ja selvittää, mitä musiikki on merkinnyt tanssijoille, miten musiikki on koettu ja miten musiikista kerrotaan tanssimuisteluissa. Kyselyyn vastanneiden kertomuksia lukiessaan tutkija saa kontaktin kertojaan ja voi selvittää, mihin kulttuurisiin ja sosiaalisiin yhteyksiin kerronta viittaa. Kirjan lukija puolestaan saanee kontaktin kerrotussa maailmassa läsnä olevaan tutkijaan.

Valitut kertomukset muodostavat suhteellisen kattavan näytteen koko aineistosta, mutta Saarikoski ei ole ottanut niitä kirjaansa alkuperäisessä asussaan. Hänen mielestään ne eivät ole olleet sellaisinaan julkaisukelpoisia. Jotta lukijalle ei jäisi epäselväksi tutkijan osuus, hän selostaa valikointi- ja toimitusperiaatteitaan sekä tutkimusintressejään peräti viiden sivun verran. Vaikka kertomusten kirjallinen arvo ei ole ollut ensisijainen peruste kirjaan valinnalle – kertomusten etnografinen arvo ollut tärkeämpi – hän on ”parannellut” vastauksia, muokannut niitä kertovampaan suuntaan ja poistanut teksteistä todellisuusviitteitä – kertojien yksityisyyden suojaamiseksi. Valikointi on ollut paljolti intuitiivista. Yleensäkin kyselyvastauksia voidaan Saarikosken mukaan julkaista vain huolella toimitetun, tiettyyn tarkoitukseen kootun valikoiman osana – sittenkin reippaasti rajattuina ja editoituina.

Suuren yleisön on vaikea tavoittaa arkistoon taltioitua kyselyaineistoa,  vaikka se olisi kuinka arvokasta etnografisesti ja esteettisesti, ja kun kokonaan ei mitään aineistoa voi julkaista, on jonkun valittava se osa, joka julkaistaan. Kuten Saarikoski huomauttaa, ainesjulkaisu on aina tutkijan tulkinta aineistosta: se esittää tutkijan näkemyksen siitä, millaisena hän haluaa aineistoa luettavan ja kuunneltavan. Toinen henkilö valitsisi toisin. Ainesjulkaisut ovat myös poliittisia, koska ne tähtäävät tutkijayhteisön ulkopuolelle ja pyrkivät tavoittamaan kaikkia asiasta kiinnostuneita sekä niitä, jotka ovat aineiston alkujaan tuottaneet vastaamalla kyselyyn. Silloin tanssittiin tangoa -kirjan kertomus-osiota ei kuitenkaan voi käyttää tutkimusaineistona, koska sitä on toimitettu reippaasti. Toinen tutkija voi kuitenkin arvioida teksteistä, kannattaako hänen mennä kaivelemaan alkuperäisiä kirjoituksia omaa tutkimustaan varten.

Kylätanssien ajasta rockin ja diskon aikaan

Valitsemansa ja toimittamansa 87 kertomusta Saarikoski on järjestänyt summittaiseen aikajärjestykseen kerrotun ajankohdan mukaan ja sijoittanut ne vastauksista poimimiensa kuvailevien otsikoiden alle lähtien kylätanssien ajasta sekä päätyen rockin ja diskon aikaan. Kummankin otsikon alla on vain kolme kertomusta. Mutta seuratalojen ja tanssiorkesterien ajasta sekä paritanssien huumasta kertoo yli kolmekymmentä tarinaa. Sota-ajan nuoria muistelee tusinan verran kertojia. Jokainen kirjoitus on osa kertojansa menneisyyttä sellaisena, kuin hän uskoo sen kokeneensa katsoessaan menneisyyttään kertomishetkestä taaksepäin.

Tekijä toivoo, että hän olisi onnistunut välittämään kertojien muistoissaan säilyttämiä tanssikokemuksia nykyisille lukijoille ja tanssijoille. Uskon, että hänen toivomuksensa toteutuu ja että tanssikansan kertomukset tarjoavat nuorille lukijoille matkan tanssikulttuurin kiehtovaan ihmemaahan. Toisaalta iäkkäille lukijoille ne voivat avata portit omien kokemusten riemukkaisiin tai riipaiseviin muistoihin, ja nykyisin lavatansseja harrastaville kertomukset antavat omille kokemuksille hauskoja vertailukohtia.

Refleksiivistä etnografiaa ja kokemuksen antropologiaa

Silloin tanssittiin tangoa on Saarikosken tekeillä olevan tutkimuksen eräänlainen välitulos ja synteesi tähänastisesta tutkimuksesta. Kirjansa lopussa, tanssikertomusten jälkeen, tekijä selittää yli neljälläkymmenellä sivulla etnografista metodologiaa, joka on muotoutunut hänen tulkitessaan aineistoaan ja joka on myös ohjannut tutkimusta, kertomusten valikointia, kuuntelemista ja tulkintaa. Menetelmä on tulkitsevaa, ”refleksiivistä etnografiaa”.  Tekijä tutkii ”refleksiivisellä metatasolla” ruumiillisen toiminnan eli tanssin sanallista kuvaamista sekä pyrkii tulkitsemaan tanssijoiden tarkoittamia ja ymmärtämiä merkityksiä. Viime kädessä tutkija itse tuottaa nämä merkitykset vuorovaikutuksessa aineiston ja kertojien kanssa. Reflektiossaan tutkija myös tiedostaa ja pohtii kriittisesti tutkimuskenttää: suhdettaan tutkimuskohteeseensa,  omaa sijaintiaan ja tilannetta määritteleviä ymmärryksiä. Hänen huomionsa on kentän ja tutkijan välisissä suhteissa, siinä vuorovaikutuksessa, jossa tutkimustieto muodostuu.

Ihmisruumiin käytännöistä tanssia on tutkittu eniten, ja tanssitutkimuksen tärkein kysymys on, miten kuvata tanssia. Tanssin etnografia antaa siihen välineet. Saarikoski ymmärtää etnografian menetelmäoppina, joka on käyttökelpoinen kenttätyön lisäksi myös arkistoaineiston tutkimuksessa. Tuo menetelmäoppi koskee kentän, tutkimuskontaktin ja aineiston muodostamista, analyysia ja tulkintaa sekä tulosten esittämistä. Kenttä ei ole vain paikka, johon tutkija menee, vaan se tarkoittaa myös tutkijan suhdetta tutkimuskohteeseensa. Tuon suhteen on oltava harkittu ja kriittisesti punnittu. Saarikosken kenttä on paikantunut Kansallismuseon kansatieteen arkistosaliin, jossa hän on paneutunut lavatansseja koskevaan kyselyaineistoon.

Kuva: Tanssiaiset Kenraalikuvernöörin talossa keisari Aleksanteri III:n vierailun kunniaksi 9.8.1885. (Helsingin kaupunginmuseo)

Etnografinen tutkimus on laadullista, aineistopainotteista kulttuurintutkimusta, jossa etnografi pyrkii ymmärtämään yksityiskohtia ja hienovaraisia eroja sekä tulkitsemaan yhteisiä kulttuurisia merkityksiä. Etnografiassa kuvataan kulttuuripiirteitä kulttuurin omien merkityskoodien jäsentäminä, mutta tutkijan tulkitsemina. Refleksiivisessä etnografiassa tutkija ei pelkästään kuvaile kohdettaan, vaan hän tiedostaa tutkimuksensa teoreettiset kytkökset, oman esiymmärryksensä ja omat ennakko-oletuksensa sekä tutkimuksen merkityksen tieteen kentällä. Siksi Saarikoski kertoo menetelmistään, joilla hän lukee tanssikertomuksia sekä omista tanssiin ja tutkimukseen liittyvistä kokemuksistaan, jotka ovat vaikuttaneet hänen tutkimusaiheen ja aineiston valintaansa ja vaikuttavat myös hänen lukemiseensa.

Tanssikokemusten tulkinnassaan Saarikoski lähtee kulttuuriantropologi Victor Turnerin hahmottelemasta kokemuksen antropologiasta, joka pohjautuu Wilhelm Diltheyn prosessuaaliseen ymmärrykseen eletystä kokemuksesta. Tämä kokemus syntyy aina nykyisen, menneen ja tulevan leikkauskohdassa, jossa kohtaavat myös tunteet, tieto ja tahto sekä merkitykset, arvot ja päämäärät. Eletty kokemus tapahtuu nykyisyydessä painottuen tunteeseen ja merkitykseen, mutta kerronta viittaa aina menneisyyteen ja jäsentää tietoa koetun arvosta: mihin koettu liittyy, mitä se merkitsee laajemmissa yhteyksissä. Ruumiinkokemukset jäsentyvät elämänhistoriallisen kerronnan merkityksellisiksi osiksi eikä niitä voi erottaa tunteista.

Saarikoski puhuu myös narratiivisesta tanssietnografiasta, joka on paikkaan ja aikaan sijoittuvan tanssikulttuurin kirjallinen esitys. Sen tutkittavina ovat tanssikulttuurin kertojat ja tutkimusaineistona tanssien sanallinen kerronta, menneistä ruumiinkokemuksista kirjoitettu muisteluaineisto. Kerronnantutkimus ei ole tanssintutkimuksessa itse tarkoitus, vaan Saarikoski pyrkii tutkimaan kerrottuja tansseja. Koska ihminen pukee kaikki kokemuksensa sanalliseen muotoon, voidaan ihmisen ruumiinkokemuksia tutkia sanallisten kertomusten kautta, vaikka tanssia on mahdotonta määritellä sanallisesti kattavasti ruumiinkokemuksena ja ruumiillisena käytäntönä tai sosiaalisena toimintana. Pidän tärkeänä Saarikosken huomautusta, että tanssijoiden kirjalliset kertomukset tanssista eivät ole sen heikompia tapoja tietää tanssista kuin tutkijan havainnointi ja osallistuminen.

Tutkimusalojen totuuksia ja todellisuuksia

Kirjan sivuilla 274–275 on mielenkiintoinen taulukko, johon Saarikoski on koonnut ”Sosiaali- ja kulttuurihistoriallisen todellisuuden” ja ”Kokemuksen totuuden” ominaisuuksia. Hän luettelee kulttuurihistorian piirteisiin mm. faktat, realistisen lukutavan, informantit, tiedonantajan luotettavuuden ja tietojen tarkistettavuuden, yleistämisen, kulttuuriset mallit, holistiset kuvaukset, tutkijan auktoritatiivisen tulkinnan sekä valmiin palapelikuvan ja kulttuurin rajatun, yhtenäisen, rakenteellisen kokonaisuuden. Vastaavasti kokemuksen totuuden alle hän ryhmittää kertomukset, narratiivisen lukutavan, diskurssit, kertojanäänet, kerronnan kokemuksellisuuden, etnografisen detaljianalyysin, kommunikaation ja merkitykset, monitasoisen kontekstualisoinnin, moniäänisyyden, liikkuvan kaleidoskooppikuvan sekä kulttuurin jatkuvasti kehkeytyvänä.

Kulttuurihistorioitsijana en tunnista Saarikosken esittämää ensimmäistä kokonaisuutta oman tutkimusalani enkä minkään muunkaan nykyaikaisen historiantutkimuksen hyväksymäksi paradigmaksi. Ainakin Turussa harjoitettu kulttuurihistorian tutkimus asettuu paremminkin kokemuksen totuuden alle. Vaikka osin kyseenalaistan Saarikosken taulukon pätevyyden ja vaikka hänen reflektointinsa on paikoin turhan kiemuraista, lähitieteiden opiskelijoiden ja tutkijoiden kannattaa tutustua tanssikirjan pohdiskeluihin.

Kuva: Oppilaita tanssimassa koulun juhlasalissa diskossa 1970-luvulla. (Lauri Pietarinen/Helsingin kaupunginmuseo)

Kirjansa loppuun Saarikoski on liittänyt luettelon aikaisemmista tanssin tutkimusta koskevista julkaisuistaan, jotka liittyvät nykyiseen tutkimukseen, sekä tavanomaisen lähde- ja kirjallisuusluettelon. Lisäksi hän on laatinut tanssien nimitys- hakemiston, josta löytyvät vaikkapa rimppa, slovari, hambo ja rävtrav sekä musiikkihakemiston, josta silmääni osuivat mm. suupeli, Dallapee, Emma ja Konsta Jylhän parempi valssi. Hakemistoissa on siis kappaleiden nimiä, tekstisitaatteja, instrumentteja, soittajia, laulajia, orkestereita ja yhtyeitä.

Kun olin lukenut Silloin tanssittiin tangoa, minua jäi harmittamaan, etten ollut aikanaan vastannut museoviraston kyselyyn, vaikka olin aloittanut lavatansseissa käymisen 12-vuotiaana joskus kaukaisessa menneisyydessä.