Martti J. Kari on Jyväskylän yliopiston työelämäprofessori, filosofian tohtori ja tiedustelueversti evp. Suomalaisen sotilastiedustelun huippuihin kuuluva mies on tutkinut Venäjää kolme vuosikymmentä ja opettanut kyberturvallisuutta Jyväskylän yliopistossa vuodesta 2017. Hänen nimissään on eräänlainen akateeminen ennätys: Venäjän strategista kulttuuria käsittelevällä luennolla on ollut verkossa kaikkiaan ainakin 1,8 miljoonaa katsojaa. Luennolla on sama nimi kuin nyt käsillä olevalla kirjalla.

Karin luento on alun perin pidetty vuonna 2018. Jyväskylän yliopisto latasi sen verkkoon 22.2.2022 eli kaksi päivää ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Tuolloin oli jo selvää, että sota alkaa; video oli hyvä taustoitus vallitsevaan tilanteeseen. Yliopiston sivuilta video siirtyi YouTubeen, ja opiskelijavoimin tehty suomenkielinen tekstitys kääntyi Googlen työkaluilla peräti 18 eri kielelle, mikä osaltaan selittää huikeaa katsojamäärää. Nyt verkossa näyttää olevan luennosta useampikin versio, ja YouTubesta voi hakea myös Karin muita, eri tilaisuuksissa pidettyjä luentoja.

Kirjan toinen kirjoittaja Antero Holmila on Jyväskylän yliopiston historian professori. Hänen Venäjä-tutkimuksensa keskittyy toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja sodan jälkitiloihin.

Kirjassa on kolme osaa: ensimmäinen käsittelee tsaarien Venäjää ja maan vaiheita ennen sitä, toisessa käydään läpi Neuvostoliitto, sen synty, uho ja tuho ja kolmannessa nyky-Venäjä, joka näyttää jatkavan edeltäjiensä perintöä ja etenkin perinteitä suorastaan ällistyttävän monessa asiassa, mitä erilaisimmissa tapahtumasarjoissa ja monin eri tavoin. Tekstin eri osiin ei kirjoittajia ole merkitty, joten voinee olettaa sen syntyneen kauttaaltaan yhteistyönä.

Totuus – vai taktinen totuus?

Kirjan johdannossa tekijät kumoavat vanhan hokeman, jonka mukaan Venäjää ei voi järjellä ymmärtää. Järjettömiltäkin tuntuvat toimenpiteet ymmärtää, kun tietää ja tuntee maan johdon päätöksiin vaikuttavia tekijöitä. Näitä he lähestyvät strategisen kulttuurin kautta. (Mahdollisesti mutkikkaalta kuulostava näkökulma älköön pelästyttäkö lukijaa: teos on yleistajuinen ja tarjoaa paljon oivalluksia sekä runsaasti virikkeitä omalle ajattelulle. Joskus jopa huvittuneen hymyn, vaikka vakavista asioista on kyse: erityisesti suomalaisille Venäjän toimintalogiikan ymmärtäminen on erittäin tärkeää.)

Valtiotasolla strateginen kulttuuri tarkoittaa näkemyksiä kyseiseen maahan kohdistuvista todellisista tai kuvitelluista, ulkoisista tai sisäisistä uhista ja valtion keinoista vastata niihin. Se syntyy pitkällä aikavälillä historian, maantieteen ja maan poliittisen järjestelmän muovaamana. Siihen liittyy vahvasti viestintä eli se, miten uhista ja vastatoimista kerrotaan omalle kansalle ja muulle maailmalle. Venäjän sekä ulkoisessa että sisäisessä viestinnässä näkyy selvästi, miten maassa on kaksi erilaista totuutta: se oikea faktapohjainen, jota ei välttämättä kerrota – ei ainakaan kovin näkyvästi – ja sitten ns. taktinen totuus, jolla ei useinkaan ole juuri mitään tekemistä tosiasioiden kanssa.

Hallitsevana tekijänä valtion strategisessa kulttuurissa on monissa tapauksissa historia. Itäisessä naapurissamme historia on nostalgisoitu ja sitä tulkitaan länsimaisen historiakäsityksen mukaan yleensä enemmän tai vähemmän väärin. Vai pitäisikö sanoa että luovasti? Venäjällä vaikuttaa vahvasti myös maantiede, koska maa sijaitsee Euroopan ja Aasian välissä, eikä sillä ole luonnollisia suojaavia rajoja eli vuoristoja ja meriä. Hyökkääjät – kuten Napoleon ja Hitler – ovat onnistuneet tunkeutumaan pitkällekin maan rajojen sisäpuolelle ja jättäneet vetäytyessään jäljelle haavoittuvuuden tunteen.

Kirjassa lähdetään liikkeelle noin vuosien 800 ja 1000 välillä syntyneestä Kiovan kaupungista, jota pidetään venäläisyyden kehtona ja jota nyky-Venäjän asevoimat pommittavat. Sen synnystä on olemassa kaksi eri teoriaa: kaupungin perustivat joko Skandinaviasta saapuneet viikingit tai seudun viljavilla laidunmailla asustelleet slaaviheimot. Kristinuskon saavuttua ortodoksisuus valikoitui vallitsevaksi – tämän kirjan tekijöiden mukaan lähinnä siksi, että silloisen hallitsijan mielestä ortodokseilla oli juhlavat jumalanpalvelusmenot ja islam kielsi alkoholinkäytön. (Valinta oli ilmeisen vaikea, sillä Vladimirilla, joka myöhemmin sai lisänimen Suuri, oli vaimoja vähintään riittävästi ja islam olisi – ortodoksisuudesta poiketen – ne sallinut. Mutta jostakin on aina tingittävä; onneksi hallitsijalla on usein erityisoikeudet. Toki hallitsijan ratkaisuun vaikuttivat muutamat muutkin strategiset ja geopoliittiset syyt.)

Nykyilmiöillä on pitkät juuret

Historiaosuutta lukiessaan huomaa varsin nopeasti, että nyky-Venäjällä näkyvillä ilmiöillä on huomattavan pitkät juuret. Jo mongoliajalle, 1200–1400-luvuille, olivat tyypillisiä yksinvaltius, julma sodankäynti sekä kansan alistaminen ja alistuminen. Yksilön etu asetettiin jo tuolloin ryhmän edelle – ilmiö, joka korostui neuvostoajalla eikä ole vieläkään häipynyt.

Varhaisilta tsaareilta jäi puolestaan perinnöksi käsite nimeltä kutsumuskohtalo. Sen mukaan Venäjän osana on olla ”kolmas Rooma”, yhdistää Euraasia ja pelastaa Eurooppa milloin Napoleonilta, milloin Hitleriltä, ja nyttemmin myös Ukrainaan pesiytyneiltä natseilta (joita tiettävästi kukaan muu ei ole nähnyt). Tsaarin kovaotteisella henkivartiokaartilla, opritṧnikeilla, on lukuisia työnjatkajia: 1800-luvun lopun ohrana, neuvostoajan KGB ja nykyinen FSB. Jopa näiden organisaatioiden symboleissa voi nähdä jatkuvuuden. Ulkomaalaisia ihmisiä ja läntisiä järjestelmiä kohtaan tunnettu epäluulo periytyvät nekin vuosisatojen takaa.

Venäjä näyttää olevan maa, jossa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa ja kenelle hyvänsä voi sattua mitä tahansa. Esimerkkejä kirjassa riittää, alkaen siitä saksalaissyntyisestä tiedeakatemian jäsenestä, joka luennossaan piti viikinkejä Venäjän perustajina ja jonka keisarinna siirsi välittömästi tutkimaan Siperian historiaa. Mutta herrahissi toimii toisinkin päin: nykyinen kenraalin arvoinen kansalliskaartin komentaja on alkuperäiseltä ammatiltaan sorvari.

Yksi vahvimmista ja pitkäaikaisimmista Venäjän hallitsijoista, keisarinna Katariina II eli Katariina Suuri, oli saksalaissyntyinen prinsessa. Hän syrjäytti miehensä ja mitä ilmeisimmin tapatti tämän, valloitti Krimin ja puolet Puolaa. Katariinan toteuttama Venäjän tunkeutuminen Mustallemerelle vaikuttaa nykyiseenkin maailmantilanteeseen ja venäläisten mielestä oikeuttaa niemimaan omistukseen – olkoonkin että Nikita Hruṧtṧov palautti Krimin Ukrainalle 1954.

Tyypillisiä ovat myös historian saranakohtiin sijoittuvat sekasorron ajat. Niitä on ollut jo ennen Romanov-suvun valtaannousua 1600-luvun alussa, sitten tsaarinvallan kukistamisen jälkeen 1900-luvun alussa ja viimeksi Neuvostoliiton romahduksen jälkeen 1990-luvulla. Myös teollisuusvakoilun perinne on pitkä: tsaari Pietari I Suuri opiskeli henkilökohtaisesti laivanrakennustekniikkaa Alankomaissa (”vietti välivuotta Euroopassa”, toteavat tekijät ohimennen), mutta myöhemmin asialle on pantu yleensä tiedemiehiä ja insinöörejä, joiden kiinnostuksen kohteena on ollut esimerkiksi ydin- tai avaruusteknologia sekä tekoäly.

Keskusjohtoisuus, autoritaarisuus ja korruptio ovat ilmiöitä, jotka toistuvat Venäjän historiassa, oli yhteiskuntamuoto mikä tahansa. Vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen säilyvät myös terrori, toisinajattelevien (vai pitäisikö sanoa että ylipäänsä ajattelevien) ihmisten vaino ja järjettömältäkin tuntuva sotiminen. Ukrainan alistaminen, holodomor eli 1930-luvun nälänhätä ja Josif Stalinin puhdistukset eivät ole menneet ohi jälkiä jättämättä. Eivät myöskään lukuisat vankileirit, joiden sisälle syntynyt varjoyhteiskunta näkyy yhä edelleen järjestäytyneenä rikollisuutena. Teloituksia (myös joukkoteloituksia) on niitäkin ehtinyt tapahtua runsaasti, yleensä muutamien kymmenien vuosien välein.

Ja kun maa koostuu lukuisista eri kansallisuuksista, on etenkin sen raja-alueilla kuohunut aina. Niin myös naapureissa: Leonid Brezhnevin doktriini, jonka mukaan Neuvostoliitolla oli täysi oikeus puuttua sosialististen maiden sisäiseen kehitykseen, jos vaarassa oli niiden luisuminen vallankumouksen tieltä kohti kapitalismia ja länttä, vei neuvostopanssarit Prahan kaduille elokuussa 1968.

Menneisyyden hallinta epäonnistui – miltä näyttää tulevaisuus?

Neuvostoliitto – Venäjä 2.0 kuten kirjan kirjoittajat määrittävät – romahti 1990-luvun alussa. Vanhat väkivallan ja sorron järjestelmät jäivät silti elämään, ja uusia syntyi. Elokuussa 1992 noin 100 000 valtionyritystä yksityistettiin ja kansalle jaettiin niiden omistukseen oikeuttavia kuponkeja. Moni kuitenkin luopui näistä saman tien, joko siksi ettei ymmärtänyt niiden arvoa tai tarvitsi sen pienenkin rahan, jonka arvopaperistaan sai. Kuponkeja kahmineista kansalaisista puolestaan kehittyi oligarkkeja, joista osa on nyt ryhmittynyt Vladimir Putinin ympärille, osa muuttanut maanpakoon.

Maan entiset ja nykyiset johtajat eivät saa kirjantekijöiltä hyviä arvosanoja, kirpeänsävyistä arvostelua sitäkin enemmän. Kuten tiedämme, niin ”Neuvostoliiton vahingossa hajottanut” Mihail Gorbatṧov ja ”Venäjän oligarkeille myynyt” Boris Jeltsin saivat seuraajakseen Vladimir Putinin, joka aluksi oli varsin harmittoman oloinen ja väitti jopa kehittävänsä Venäjästä demokraattista oikeusvaltiota. Nyt tiedämme, että näin ei käynyt. Putinismi koostuu vanhoista elementeistä elo korruptiosta, hyvä veli -verkostoista, nepotismista, demokratian tukahduttamisesta, sananvapauden kukistamisesta ja ulkomaalaisvihasta tai vähintään kaikkea ulkomaista (=läntistä) kohtaan tunnetusta epäluulosta. Kun tähän lisää vielä muutaman uudemman rakennuspalikan eli informaatiovaikuttamisen ja hybridisodankäynnin, ollaan tilanteessa missä fasistit löytyvät Venäjän puolelta eikä suinkaan Ukrainasta, kuten Kremlin tiedottajat väsymättä väittävät.

Venäläinen menneisyydenhallinta on oma lukunsa, ja niinpä se saa tässäkin kirjassa huomiota. Historian tapahtumien tulkintoja kun manipuloidaan siten, että ne tukevat kulloisenkin hallinnon pyrkimyksiä ja keinoja riittää: yksi niistä on heti vuonna 2014 tapahtuneen Krimin valtauksen jälkeen säädetty ”muistilaki”, jonka mukaan on rikollista esimerkiksi todeta, että Neuvostoliitto ja natsi-Saksa aloittivat toisen maailmansodan. Venäjän mukaan syyllinen oli Puola, josta ollaan jälleen tekemässä lännen aggressiivisuuden keskusta.

Mutta onko maalla toivoa paremmasta – siis länsimaisen käsityksen mukaan paremmasta – vai onko Putinin jälkeinen valtio, siis Venäjä 4.0, vain edeltäjiensä kopio?

Kovin positiivista ennustetta tekijät eivät anna. Vaihtoehtoja toki on useita, ja muutoskin on mahdollinen, joskaan ei tällä tietämällä kovinkaan todennäköinen. Jos muutos kuitenkin tapahtuu, sen on lähdettävä venäläisistä itsestään. Länsi voi vain katsoa sivusta ja mahdollisesti hieman myötäillä. Ei kuitenkaan niin sinisilmäisesti, kuin se teki 1990-luvulla.

Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii -teos on erinomainen silmien avaaja. Maantieteelle emme mitään voi, mutta historia – ja tapahtumahistorian taitavat tulkitsijat – auttavat ymmärtämään myös nykyhetkeä, ehkä jopa tulevaisuutta.