Irma Sulkusen teos Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700-1800-luvulla päättää Sulkusen naistrilogian, jonka aiemmat osat ovat käsitelleet tunnettuja suomalaisnaisia Miina Sillanpäätä ja Mandi Granfeltia. Tutkimusprojektin viimeinen kohde on huomattavasti tuntemattomampi ja myös hyvin vähän lähteitä jälkeensä jättänyt Liisa Eerikintytär, joka v. 1756 tienoilla joutui "Jumalan lyömäksi" ja oli osaltaan aloittamassa uudenlaista herätystä Varsinais-Suomessa.

Sulkunen toteaa kirjansa alussa projektinsa alkaneen v. 1985 tienoilla, jolloin Giovanni Levi ja Carlo Ginzburg olivat Suomessa suhteellisen tuntemattomia ja Natalie Zemon Davisistä, joka nyttemmin on noussut suomalaistenkin historiantutkijoiden hyvin tuntemaksi, ei kukaan ollut kuullutkaan. Sulkunen pitää omaa hankettaan läheisenä Zemon Davisin kirjalle Kolme naista ja onkin kiinnostavaa tarkastella Sulkusen teosta toisinaan juuri tämän teoksen rinnalla.

On innostavaa, että mikrohistoriallista näkökulmaa on ryhdytty soveltamaan myös suomalaiseen tutkimukseen, sillä ainakaan liian montaa vastaavaa metodologiaa hyödyntävää tutkimusta ei ole ilmestynyt. Sulkusen tyyli kirjoittaa on varsin omakohtainen ja hän kertoo lukijalleen avoimesti, että Liisa on merkinnyt hänelle enemmän kuin tutkimuskohde keskimäärin merkitsee tutkijalleen. Tämä on mielestäni hyvä ratkaisu, vaikka tyypillisenä suomalaisena lukijana tunnen itseni hieman kiusaantuneeksi siitä tyylistä, jolla Sulkunen esittää kysymyksiään suoraan Liisalle ja vaatii tätä vastaamaan. Toisaalta Sulkunen samalla tekee selväksi dialogin historioitsijan ja menneisyyden henkilön välillä. Historioitsija on nykyhetkessä elävä ihminen, joka haluaisi tietää, ymmärtää ja tuntea, mutta ei oikeastaan pysty, kun toinen katoaa kahden ja puolen sadan vuoden taakse hiljaisuuteensa. Sulkunen kuitenkin etsii mahdollisuutta päästä keskusteluun menneisyyden ihmisten kanssa, vieläpä niiden kaikkein pienimpien ja kadonneimpien. Sulkusen mielestä tällaisessa pienessä ja vaiennetussa ihmisessä ilmenee yksi ja yhteinen historia, joka voi tiivistyä hetkeksi ja kohtaloksi kuten Liisa Eerikintyttären kohdalla kävi.

Teoksen lähtökohta on hyvin kiinnostava, Liisa Eerikintyttären, joka oli aloittamassa Varsinais-Suomen herätystä, ja muutenkin vahvasti naisten otteessa olevan herätyksen etenemisen tutkiminen. Kirjan alkupuolella ongelmaksi muodostuu kuitenkin Liisan hiljaisuus ja mahdollisuus saada hänestä tietoa. Liisa Eerikintyttärestä ei tiedetä juuri mitään; ei edes varmuudella sitä, kuka hän noista 18 Liisa Eerikintyttärestä oli, jotka on mahdollista löytää Uudenkirkon kirkonkirjoista. Sulkunen tekee valintansa F.M. Karrakosken tutkimuksen ja muistitiedon varassa ja pitäytyy sitten valinnassaan, vaikka toteaakin olevan mahdollista, että Liisaa ei koskaan ollutkaan olemassa vaan kyse oli ennemminkin myytistä, jonka yhteisö synnytti omiin tarpeisiinsa.

Tämän valitun Liisan elämänkohtaloa Sulkunen pyrkii selvittämään mahdollisimman tarkasti. Tiedot, jotka perustuvat kirkonkirjoihin ja suulliseen perinteeseen, ovat kuitenkin varsin niukat ja Sulkunen joutuu esittämään varsin erilaisia arvauksia ja ehdotuksia Liisan kohtalosta. Tämä on tietenkin normaalia, kun käytettävissä on vähän lähteitä. Välillä huomasin kuitenkin toivovani, että Sulkunen olisi joko laajemmin selittänyt vaihtoehtojaan tai sitten jättänyt ne kokonaan esittämättä, sillä analyysi tuntui paikoin ohuelta ja esim. Liisan perheen ja elämäntilanteen psykologisointi jätti lukijan kyselemään. Jos ja kun Liisan isän avioitumisikä oli poikkeuksellisen korkea ja Sulkunen esittää sen syiksi mahdollista homoseksuaalisuutta, psyykkisiä tai fyysisiä sairauksia, niin lukija haluaisi tietää millainen oli suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, psyykkisiin sairauksiin tai fyysisiin epämuodostumiin 1700-luvun lopun suomalaisessa kyläyhteisössä.

Liisaa koskevaa vähäistä lähteistöä Sulkunen pyrkii ansiokkaasti paikkaamaan ja tiivistämään kirjoittamalla kyläyhteisöistä, maan muuttuvasta taloudellisesta tilanteesta tulevine isojakoineen, demografiasta, Liisan mahdollisesta roolista yhteisössä ja jossain määrin myös uskonnollisesta ilmapiiristä. Tämä avaakin uusia ovia ja erityisen viehättävä oli mielestäni ajatus verrata Liisan perhettä noiden 17 muun Liisa Eerikintyttären perheeseen. Ongelmaksi jää kuitenkin, että näilläkin kohdin analyysit jäävät jollain tapaa vähäisiksi. Olisiko ollut mahdollista pureutua kysymyksiin laajemmin ja selvittää kyläyhteisöjen toimintaa ja ihmisten ajatusmaailmaa tai mentaliteettia, josta Sulkunen mielellään puhuu, syvällisemmin? Olisiko ollut mahdollista lähteä rakentamaan vielä yksityiskohtaisemmin sitä maailmaa, jossa Liisa eli?

Tällä kohdalla mieleeni palasi ensisijassa Natalie Zemon Davisin Kolme naista, jonka ansio mielestäni on juuri siinä tavassa, jolla Zemon Davis kutoo kolmen naisensa ympärille sen mahdollisen maailman, jossa he olisivat saattaneet elää jättäen lukijalle mahdollisuuden päättää ja oppia hyvin paljon niin 1500- ja 1600-luvun historiasta kuin historian metodistakin. Erityisen vaikuttava on Zemon Davisin kolmannen naisen tulkinta, joka perustuu hyvin vähiin suoranaisiin lähteisiin, mutta joka onnistuu kuitenkin luomaan kokonaiskuvan tästäkin naisesta ja paljastamaan myös koko kirjan idean ja Zemon Davisin kyvyn lukea ja kirjoittaa keskushenkilöidensä ympärille kokonainen ja elävä maailma.

Valitettavasti Sulkusen kirja ei yllä aivan vastaavalle tasolle. Syytä voi etsiä toki siitä, että esim. 1500-luvulla Saksassa eläneen juutalaisen kauppiaan lesken ympärille on luonnollisesti helpompi luoda kokonainen kulttuurien verkosto kuin varsinaissuomalaisen 1700-luvun lopulla eläneen piikatytön. Silti ehkä hieman pidemmät ja syvemmät selvitykset esim. kansan lukutaidosta ja lukemistosta, käräjillä yleensä käsitellyistä asioista, papiston ja kansan suhteista, uskonnon merkityksestä yleensäkin, kyläyhteisön toiminnasta ja myös kansanperinteestä olisivat olleet lukijan kannalta tervetulleita.

Kirjan puolivälissä Sulkunen siirtyy tutkimaan Liisan seuraajia. Hän tuo kiinnostavasti esiin naisten ekstaattisuuden ja heidän vahvan roolinsa herätysliikkeiden alkuvaiheissa. Satakunnan naiskolmikko, Juliana Söderborg, Anna Lagerblad ja Anna Rogel, täydentää omalta osaltaan Liisan tarinaa antamalla enemmän tietoa naisten uskontoelämästä. Esiin nousee vaikuttava mystikko Anna Lagerblad, jonka kokemuksissa näkyy vahva katolisenkin kristillisyyden perinne herrnhutilaisuuden kautta välittyneenä. Juliana Söderborg puolestaan edustaa aktiivista ja maailmassa toimivaa saarnaajaa, jota Sulkunen kuvaa selväpäiseksi opettajaksi, saarnaajaksi ja sielunhoitajaksi, jonka suurin rike oli astuminen Jumalan ja esivallan asettaman saarnaviran varpaille. Juliana Söderborg joutui kohtaamaan naisten pappeuskiellon varsin konkreettisesti, sillä hänet kutsuttiin v. 1774 kirkonkokoukseen kannattajineen vastaamaan luvattomasta saarnatoiminnasta. Kolmikon nuorin jäsen Anna Rogel toimi ns. horrossaarnaajana vaikeiden sairauksiensa lomassa saarnaten ankaran pietistiseen sävyyn, mutta osoittaen myös kykyä herkkiin sielunhoidollisiin toimiin..

Naiskolmikon yhteydessä Sulkunen kiinnittää huomion kirkon ja valtion roolin korostumiseen herätysliikkeiden valvojina. Kirkko, joka aiemmin oli suhtautunut suhteellisen lempeästi herännäisyyteen alkoi valvoa lampaitaan tarkemmin ja myös maalliset viranomaiset tiukensivat otettaan kun herännäisyys levisi kaupunkeihin ja alkoi vaikuttaa yleiseen järjestykseen. Tiheästi asutuissa kaupungeissa hurmoksellisuus koettiin Sulkusen mukaan uhkaavammaksi kuin talonpoikaistupien yksittäiset kokoukset.

Sulkusen mielestä varsinainen murros tapahtui kuitenkin vasta Suomen tultua liitetyksi Venäjään ja luterilaisen kirkon ja suomalaisen kansakunnan alkaessa sulautua kiinteämmin toisiinsa. Uskonto oli Venäjästä vahvasti erottava tekijä ja valtiollisessa byrokratiassa kirkko sai entistä merkittävämmän roolin. Samalla uusi raju herätyksen aalto käännytettiin pois ekstatismista kirkon ja pappien huomaan luomaan kansallista yhtenäisyyttä. Naiset pyrittiin syrjäyttämään ja luomaan kuva vakaasta talonpoikaisesta kansallisuskonnollisesta liikkeestä mm. Paavo Ruotsalaisen ja Niskasten serkusten persoonien ympärille.

Sulkunen pitää naisten ekstatismin syrjäyttämisen syynä toisaalta körttiläisyyteen yhdistettyä nationalismia ja toisaalta uusia kansalaisjärjestöjä, jotka näkivät kaikessa kontrolloimattomuudessa vastakohdan uudelle hallitulle ihmisihanteelleen. Toisaalta Sulkunen haluaa korostaa, että naisten ja ekstatismin liittäminen automaattisesti yhteen ei ole perusteltua vaan, että ko. tapauksissa kyse oli ennemminkin siitä, että naisten yhteiskunnallinen rooli ja sosiaalinen asema johti heidät miehiä useammin välittämään ekstaattisen hengellisyyden puolia. Sulkuselle naisten ekstaattiset kokemukset ovat kollektiivisen mentaliteetin purkauksia ja ilmaisivat niin miesten kuin naistenkin historiaa ja elämää 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa.

Analysoidessaan kanasalaisyhteiskunnan syntyä ja naisten roolia sen rakentamisessa Sulkunen tuntuu olevan vahvimmin omalla alueellaan kuin puhuessaan 1700-luvun agraariyhteisöstä. Ainakin lukijan on mukava kulkea hänen kanssaan tässä maastossa, vaikka ote paikoin muuttuukin varsin yleiseksi ja lukijalla olisi hyvä olla jonkinlaiset perustiedot 1800-luvun herätysliikkeistä.

Kirjan lopussa Sulkunen palaa vielä pohtimaan ekstaattisuutta ja etsimään Liisan ja muiden naisten ja miesten kokemusten juuria niin shamanismista kuin katolisuudestakin. Hän näkee mystiikan osana uskonnollisten yhteisöiden mentaliteettia jonkinlaisena pitkäkestoisena mielenrakenteena, joka on nähtävissä vielä modernissakin ihmisessä. Samalla ne poliittiset muutokset, joihin mystiikallakin on oma vaikutuksensa ovat osa lyhytkestoista ja muutoksille altista pintaa. Sulkusen tapa käyttää mentaliteetin käsitettä jää lukijalle hieman epäselväksi huolimatta nootista, jossa viitataan Le Goffin tapaan ymmärtää mentaliteetti alueellisesti ja sosiaalisesti monimuotoisena ja sen mahdollisuuteen säröytyä sekä mukautua historian reunaehtoihin. Tämän huomautus tulee kirjassa varsin myöhään ja eikä minusta täysin sovi yhteen Sulkusen aiemman mentaliteetti -sanan käytön kanssa.

Kirja on kuitenkin varsin viisas lähestyessään mikrotasolta makrotason tapahtumia liikkuen yhdestä ihmisestä pieniin ryhmiin ja edelleen suurempiin kokonaisuuksiin ja yhä useampia ihmisiä käsittäviin tapahtumiin ja rakenteisiin. Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700-1800-luvulla on kaikkiaan hyvin kiinnostava, sivistävä ja luettava teos ja sitä voi lämpimästi suositella niin itselle kuin lahjakirjaksikin. Siinä käytettyä lähestymistapaa toivoisi näkevän entistä enemmän myös Suomen historian tutkimuksessa.