Julkaisemisesta on tullut entistä tärkeämpää tämän päivän tiedeyhteisöissä.  Yliopistojen rahoitus ja tutkijan oman pätevyyden mittaaminen ovat kiinni julkaisujen määrästä ja niiden saamista Jufo ynnä muista luokituspisteistä.  Myös vaatimukset kertoa tutkimustuloksista suurelle yleisölle on kasvanut. Tiedettä pitäisi pystyä popularisoimaan. Julkaise tai tuhoudu! on Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen professorin Erkki Karvosen ja yliopistonlehtori Terttu Kortelaisen sekä Itä-Suomen yliopiston kirjastonjohtajan Jarmo Saartin kirjoittama teos tieteellisestä viestinnästä. Teos ei ole kirjoitusopas, kuten kirjoittajat esipuheessaan toteavat, vaan pikemmin katsaus tieteellisen viestinnän luonteeseen ja sen tilaan ennen ja nyt.

Kirja esittelee aluksi tieteellisen viestinnän historiaa antiikista nykypäivään. Aiheesta olisi saanut kirjoitettua useammankin kirjan, mutta kirjoittajat ovat kuitenkin onnistuneet tiivistämään keskeisimmät kohdat yhteen lukuun sujuvasti. Ehkä otsikko ”Tieteen ja tiedeviestinnän historiallinen kehitys” antaa tahattomasti kuvan kehitysuskoisesta ja suoraviivaisesta prosessista. Itse tekstissä kyseisiä arvotuksia ei kuitenkaan näy. Seuraavaksi pohditaan mitä tiedeviestintä oikeastaan on. Mitkä ovat tieteellisen viestinnän periaatteet? Kenelle viestitään ja miten? Lisäksi pohditaan luonnontieteiden ja humanististen tieteenalojen keskeisiä eroja. Seuraavaksi tarkastellaan julkaisuprosessia, tutkimuksen arviointia sekä internetin roolia tämän päivän tieteessä. Lopuksi pohditaan populaaria tiedeviestintää sekä tutkimuksen etiikkaa.  Teos sisältää niin monia eri osa-alueita, joten aion tässä arvostelussani keskittyä vain muutamiin kohtiin.

Kuva: Euroopan ensimmäinen tiedelehti Journal des sçavans alkoi ilmestyä tammikuussa 1665. Philosophical Transactions of the Royal Society aloitti saman vuoden maaliskuussa.

Luonnontieteet vs ihmistieteet ja tieteen periaatteet

Kirjoittajat luettelevat tieteen periaatteiksi objektiivisuuden, julkisuuden, autonomisuuden, itsekorjaavuuden ja edistyvyyden. Opetusministeriö on puolestaan määritellyt, että tieteellisen julkaisun tulee sisältää uutta tietoa ja että se on saatettava kiinnostuneiden saataville sopivalla kielellä. Lisäksi julkaisun on käytävä läpi jonkinlainen arviointimenettely. Tieteellisen tiedon tulee siten olla julkista, jotta tiedeyhteisö voi arvioida sen oikeellisuuden ja korjata mahdolliset virheet. Tieteen tulee lisäksi tuottaa uutta tietoa. Lisäksi sen tulisi toimia vapaasti, ilman, että ulkopuoliset tahot voisivat vaikuttaa sen toimintaa. Lisäksi objektiivisuus edellyttää, että tulokset ovat tutkijasta riippumattomia.

Nämä kaikki ovat hienoja periaatteita, mutta lähempi tarkastelu paljastaa niistä useita ongelmakohtia. Tietyin osin nämä ongelmakohdat on johdettavissa, kuten kirjoittajat teoksessaan esittelevät, luonnontieteiden ja ihmistieteiden periaatteellisiin eroihin. Kirjassa todetaan, että luonnontieteiden tavoitteena on ilmiöiden kausaalinen selittäminen, kun taas ihmistieteet pyrkivät ymmärtämään erilaisia ilmiöitä. Tutkijasta riippumattomien tulosten aikaansaaminen ihmistieteissä on mahdottomuus, sillä kyse on viime kädessä tulkinnasta. Tämä johtaa myös ymmärtämättömyyteen eri tieteenalojen välillä. Luonnontieteet pohjautuvat paradigmoihin, yhteisesti hyväksyttyihin periaatteisiin ja käsitteisiin, joiden merkityksen kaikki ymmärtävät. Ihmistieteisessä käsitteet ja periaatteet on sidottu tieteenaloihin. Viime kädessä jokainen tutkija määrittää itse, mitä tietyllä käsitteellä tarkoittaa. Ehkä tämä on ollut syynä väitteisiin ihmistieteiden epätieteellisyydestä? Tieteen periaatteet kun tuntuvat näiltä osin soveltuvan paremmin luonnontieteisiin. Teoksen kirjoittajat, ehkä tahtomattaan, vahvistavat tätä kahtiajakoa viittaamalla kirjassa systemaattisesti pehmeisiin ja koviin tieteenaloihin.

Toinen asia on kielikysymys. Julkaisu tulee olla kiinnostuneiden saatavilla sopivalla kielellä. Luonnontieteiden parissa englanti on ollut pitkään lingua franca, ja sama ilmiö on nähtävissä myös ihmistieteiden parissa. Suuri osa tohtorikoulutettava-kollegoistani tekee väitöskirjaansa englanniksi. Kirjoitan sitä itsekin englanniksi. Kirjan kirjoittajat nostavat esille huolen kansalliskielten asemasta. Näivettyykö suomi tai ruotsi tieteen kielenä, jos kaikki julkaisut tuotetaan englanniksi? Vaarana on, että suomi jää tieteen populaariksi kieleksi. Huoli on aiheellinen, mutta teoksen kirjoittajat eivät ota huomioon sitä, että päätös tehdä tutkimusta englanniksi, johtuu pitkälti saavutettavuudesta. Suomi on liian pieni maa ja kielialue, että olisi järkevää tehdä kansainvälistä tutkimusta muulla kuin englannin kielellä.

Korvaako määrä laadun?

Yliopisto-rankingeja, vaikuttavuuskertoimia ja julkaisumäärien seuraamista – akateeminen maailma alkaa muistuttaa entistä enemmän yritystoimintaa: pitää tuottaa koko ajan enemmän. Toki on hyvästä, että tutkimustyön merkittävyyttä mitataan, mutta on kyseenalaista, tuottaako se aina toivottuja tuloksia.  Tulevaisuuden näkymä on varsin lohduton ainakin Julkaise tai tuhoudu!-teoksen perusteella.  Kirjoittajat esittelevät yliopistovertailujen ja vaikuttavuusmittauksien nurjan puolen. Vertailujen pelätään yksipuolistavan tutkimuskenttää, sillä ne suosivat teknillisiä, luonnon- sekä lääketieteen aloja, joiden tutkimustulokset ovat helpommin mitattavissa ja tulokset nopeammin julkaistavissa. Lisäksi englanninkielisten yliopistojen ja julkaisujen määrä painottuu. Opetuksen laadun pelätään kärsivän, sillä sen vaikuttavuutta on hankala mitata, joten siihen ei ole intressejä panostaa. Yliopistojen vaikuttavuutta mitattaessa, ja rahoituksesta päätettäessä, myös tutkintojen määrillä on merkitystä. Ei liene vaikea arvata, että tämä väistämättä johtaa liukuhihna-maistereihin ja –tohtoreihin. Onko myös mahdollista, että plagiointi olisi myös lisääntynyt kasvavien julkaisuvaatimusten myötä?

Tutkija ”oikeassa” maailmassa

Kaikki varmaan myöntävät, että tutkijat eivät enää voi pysytellä yliopiston suojissa vaikka kuinka haluaisivat. Norsunluutornista on kavuttava joskus alas. Nykymaailma ja eri teknologiat tarjoavat siihen monia välineitä. Internetin mahdollisuudet, kuten sosiaalinen media ja blogit, antavat väylän tuoda omia tutkimustuloksiaan esille, ilman, että tarvitsee esiintyä televisiossa tai istua lehden haastattelussa. Vasta-alkavalle melkein-digisukupolven tutkijalle (lapsuudessani oli vielä niinkin antiikkisia esineitä kuin c-kasetti) ajatus oman tutkimustyön esittelemisestä internetin välityksellä ei tunnu niin kauhistuttavalta kuin perinteisten medioiden hyödyntäminen, vaikka nekin toimivat nykyisin myös virtuaalimaailmassa.

Ehkä syynä pelkoon on nykyinen klikkausjournalismi. Uutisia suolletaan nopeasti ja niiden tulee houkuttaa lukijoita. Onko oma tutkimusaihe riittävän mediaseksikäs, että se ylittää edes uutiskynnyksen? Yksinkertaistavatko toimittajat asiaa liikaa ja ymmärtävätkö he sitä ollenkaan? Ketä oikeasti kiinnostaa? Lisäksi julkinen esiintyminen on monelle suuri kynnys. Aloittelevan tutkijan, varsinkin humanistisilla aloilla, on vaikea rohkaistua esittelemään omia näkemyksiään, kun tuntuu, että vie useita vuosia tutkimustyön parissa, ennen kuin on oikeasti mitään sanottavaa. Kirjan lopussa esitelläänkin vielä pähkinänkuoressa populaarin tiedeviestinnän periaatteita.

Kaiken kaikkiaan teos on erinomainen ja hyödyllinen kaikille akateemisessa maailmassa toimiville ja ennen kaikkea tohtorikoulutettaville. Suosittelen sitä lämpimästi. Tämän teoksen ohella suosittelen aiheesta kiinnostuneille myös Urpu Strellmanin ja Johanna Vaattovaaran toimittamaa teosta Tieteen yleistajuistaminen (Gaudeamus 2013).