Tommy Tabermann, armoitettu suomalaisen elämän erotisoija, kirjoitti syksyllä 2005 Tradekan Me-lehden kolumnissaan ”Isän Kama Sutra” hämmennyksestään, jonka hän koki löytäessään isänsä jäämistöstä ”hyvin kätketyn” Kama Sutran. Hän muotoilee hämmennyksensä kysymykseksi: ”Mitä tekemistä vanhalla suomalaisella miehellä ja ikivanhalla intialaisella aistillisuusoppaalla on keskenään?” (s. 9). Hämmennyksestään tuntemaansa häpeää häpeillen Tabermann päätyy kuitenkin tuntemaan ylpeyttä isästään, joka ”vanhana suomalaisena miehenäkin” oli uskaltautunut eroottisten unien, unelmien ja salatun aistillisen elämän piiriin.

Arjen erotisointia

Artikkelikokoelmassaan Jokapäiväinen pornomme: media, seksuaalisuus ja populaarikulttuuri Kaarina Nikunen, Susanna Paasonen ja Laura Saarenmaa käsittelevät suomalaisen mediaympäristön pornoistumista. Esipuheessaan he toteavat: ”Vaikka monet naiset nauttivat pornosta ja pitävät sitä kiihottavana, pornon katsomiseen liittyy myös häpeän tunteita” (s. 26). Pornon ja erotiikan välisen rajan vetäminen on tunnetusti vaikeaa. Esimerkiksi Alex Comfort on kirjassaan Rakasta hellästi päätynyt hyvin praktiseen pornografian määritelmään: ”Sellaiselle seksikirjallisuudelle annettu nimitys, jota joku yrittää estää leviämästä” (s. 177). Tällainen sensuurilähtöinen kuvaus on kulttuurisidonnaista ja Tabermannin kirjoitus ja hänen kuvauksensa omista reaktioistaan on osoitus suomalaista henkistä ilmapiiriä luonnehtivasta kaksijakoisuudesta sallivuuden ja häpeän välillä, oli sitten kysymys pornosta tai erotiikasta. Tällä sallivuuden ja häpeän rajalla suomalaiset kustantajat ovat olleet viime vuosina ahkerasti mukana pornoistamassa/erotisoimassa suomalaisten elämää.

Erotisoimisilmiö ei toki ole aivan uusi, joskin vasta hippikauden myötä 1960-luvun puolivälin jälkeen julkaisuja on ollut määrällisesti enemmän. Hyvän läpileikkauksen näistä antaa Hannu Tarmion toimittama ja johdattelema Sata tarinaa tulipunaisesta kukasta Decameronesta Emmanuelleen: erotiikan lukemisto (1989). Rajoja koetteli myös Gummeruksen vuosina 1970–1975 julkaisema Erotica-sarja. Yksi osa erotisoimisilmiötä on klassisten, erityisesti ”itämaisten” erotiikkaoppaiden suosio niin kustantajien kuin lukijoidenkin keskuudessa. Tässä kirjoituksessa arvioin viittä viime aikoina julkaistua eroottiseen kirjallisuuteen laskettavaa teosta. Ne ovat osaltaan vaikuttamassa suomalaisen arjen seksualisoitumiseen, erotisoitumiseen tai pornahtavoitumiseen.

Sukupuolisensitiivisempää eroottista kirjallisuutta?

Pakistanilaissyntyinen, Englannissa asuva psykoanalyytikko ja kirjailija Shahrukh Husain kuvaa ratkaisematonta rajankäyntiä erotiikan ja pornografian välillä toimittamassaan kirjassa Eroottisia myyttejä ja legendoja. Hän kertoo lastensa reaktioista: ”Kun tyttäreni kuuli, että kirjoitan ja kokoan eroottisia tarinoita käsikirjoitukseksi, hän antoi sille työnimen ’Äidin perverssi kirja’. Poikani totesi tavalliseen lakoniseen tapaansa: ’Mikä vitsi – ethän sinä edes tykkää pornosta” (s. 9). Näissä reaktioissa toistuvat kaksi usein esiintyvää käsitystä eroottisesta kirjallisuudesta: se on perverssiä ja se on pornoa. Kuten Nikunen, Paasonen ja Saarenmaa toteavat, ”[p]ornografiaa koskeva keskustelu on ollut viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan polarisoitunutta ja poleemista” (s. 15). Vaikka olenkin sitä mieltä, etteivät tässä arvioimani teokset kuulu varsinaisesti pornografian piiriin, eivät ne kuitenkaan ole irrallaan siitä diskurssista, jossa erotiikkaa ja pornoa tuotetaan, käytetään ja arvioidaan.

Husainin toimittama teos Eroottisia myyttejä ja legendoja sisältää kahdeksantoista eri tavoin uudelleenkerrottua tarinaa eri historian kausilta, eri puolilta maailmaa: tarinoita muinaisesta Intiasta, Japanista, Egyptistä, Kreikasta, Syyriasta, Iranista, Irakista, keskiaikaisia kertomuksia Persiasta, Intiasta, Kiinasta, Englannista, Turkista sekä myyttisiä ja nykyaikaisempia tarinoita Pohjois-Amerikan intiaaneilta, Eteläiseltä Tyyneltämereltä, Arabiasta ja Irlannin kelteiltä. Valtaosa tarinoista on Euroopan ulkopuolelta, vain kolme Euroopasta. Tässä suhteessa suomennoksessa näytetään pyrityn jonkinasteiseen eksotismiin, koska nämä ovat vain osa valikoiman alkuteoksen teksteistä. Taija Mårdin käännökset tarinoista ovat itsessään sujuvia.

Yksi kirjan tarinoista on kiinalaisen Li Yun 1600-luvulla kirjoittama tarina ”Kevätpalatsi”. Se on osa laajempaa eroottista kertomusta Lihallinen rukousmatto, ja tarinan nimen Husain on ottanut kirjassa mainitusta seksioppaasta. Tekstissä käsitellään tätä 1200–1300 -luvuille sijoittuvaa opasta yksityiskohtaisesti, kun tarinan pääosassa oleva nuorukainen Ennen keskiyötä on turhaan yrittänyt saada vaimoaan, Jaloa tuoksua, innostumaan seksistä. Nuorukainen esittää tarkoituksensa epäitsekkäänä: ”En lainannut tätä kirjaa vain omaksi mielenylennyksekseni vaan tieten tahtoen ja luullakseni viisaasti myös sinun” (s. 74). Hänen onnistuu kolmekymmentä kuusi asentoa kuvituksin esittelevän kirjan avulla herättää Jalo tuoksu niin, että ”[s]ovinnaisesta ’pikku pyhimyksestä’ kasvoi rakkauden taidon kehittynyt mestari” ja nuorukainen ”juoksi uupumatta kirjakaupasta toiseen ostaakseen yhä enemmän samanlaisia kirjoja” (s. 82). Eroottisen kirjallisuuden markkinat eivät ole mikään moderni länsimainen ilmiö, vaan ne ovat, kuten ”Kevätpalatsikin” osaltaan osoittaa, olleet olemassa jo pitkään eri puolilla maailmaa. Näiden ”korkeakirjallisten” teosten kohdalla niin tekijyys, välitys kuin kulutuskin on tosin ollut kaikkialla hyvin luokka- ja sukupuolisidonnaista: ne ovat kuuluneet lähinnä rikkaille yläluokkaisille miehille. Muuta perinnettä on toki esiintynyt alempien luokkien ja naisten keskuudessa, mistä Suomen osalta kertoo muun muassa Marja Paasion toimittama kirja Pilvihin on piian nännit: Suomen kansan seksiperinnettä, jota Sini Saaritsa kuvaa Sonera Plazan ellit-sivustolla ”Metsäkansan Kama Sutraksi”.

Jälkisanoissaan Michel Millot’n ja Jean l’Ange’en kirjaan Venuksen koulu eli Käytännön ohjeita naisten iloksi Erkki Vainikkala käsittelee samantapaista asetelmaa kuin Li Yu ”Kevätpalatsissa” ja toteaa: ”Vaikka tämän pitäisikin olla eroottista kirjallisuutta naisille, se tuskin on sitä naiselta naiselle vaan pikemminkin jonkun miehen taktinen veto, salakavalaa suostuttelua” (s. 147). Tällainen sukupuolten välisen epätasapainon ulottuvuus onkin ollut yksi eroottisen tai pornografisen kirjallisuuden kritiikin keskeisiä tekijöitä. Tästä kertoo sekin, että pornografian kulutus on Suomessa kaksi kertaa yleisempää miesten kuin naisten keskuudessa. Ilman julkilausuttua tavoitettakin Husainin kirjan voi nähdä pyrkivän tuomaan julki sellaista eroottisen kirjallisuuden esittämismuotoa, joka olisi sukupuolisensitiivisempi. Sen onnistuminen ei sitten välttämättä ole niinkään itsestään selvää, koska hänen käyttämänsä myyttinen ja legendaarinen materiaali on jo lähtökohdiltaan usein maskuliinista.

Rajanvetoa eroottisen ja pornografisen kirjallisuuden välillä?

Jos Husainin teos käsittää monipuolisen kokoelman eri aikoina ja paikoissa kirjoitettuja tarinoita, Taija Mårdin toinen suomennos, Anne Hooperin Kama Sutra, puolestaan lupaa ”muinaista seksiviisautta nykyajan rakastavaisille” (takakansi). Teos ei esittele ainoastaan Tabermannin jutussaan mainitsemaa, 300-luvulla eläneen Vatsjajanan intialaista aistillisuusopasta Kama Sutraa, vaan siihen sisältyy myös katkelmia keskiaikaisesta Kalyana Mallan (Kaljanama) Ananga Rangasta ja 1500-luvun tienoilla kirjoitetusta seikki Nefzawin Tuoksuvasta puutarhasta. Näitä kolmea alkuteosta yhdistää se, että ne ovat kaikki levinneet ”eksoottisesta erotiikasta” kiinnostuneen orientalistin Sir Richard Burtonin ja Foster Fitzgerald Arbuthnotin englanninkielisinä käännöksinä, jotka on myös julkaistu nimettömäksi jäävän toimittajan kokoamana lyhennettynä suomennoksena. Englanninkielisiä ja muitakin käännöksiä on moitittu poikkeamista alkuperäisteksteistä. Teoksen Jasmiiniyöt: eroottista runoutta Intiasta suomentanut Virpi Hämeen-Anttila muun muassa toteaa, että ”Kâmasûtra […] on liian usein amputoitu ja vääristynyt käännöksen käännös” (s. 9). Tähän tapaan Hooperinkaan teos ei ole vain käännöksenä vaan monin muinkin tavoin hyvin kaukana alkuperäisestä.

Hooper käsittelee tantrisen seksin merkitystä nykyajassa ja toteaa Kama Sutran soveltuvuudesta: ”olen pyrkinyt tekemään [Vatsjajanan] arkaaisista [neuvoista] ymmärrettäviä meille nykyajan ihmisille.” Suurin muutos, jonka Hooper on teokseensa tehnyt, liittyy naisen asemaan ja on tasa-arvoisen seksuaalisuuden ilmauksen nimissä ottanut mukaan asioita, joita ei alkuperäisessä teoksessa ole. Syyksi tähän hän mainitsee seuraavan: ”Jos yrittäisi julkaista seksioppaan, joka suhtautuu naisiin henkilöinä, joilla ei ole lainkaan valtaa oman elämänsä suhteen, kirjoittaja todennäköisesti lynkattaisiin.” (s. 10). Se, että Burtonin ja Artbuthnotin käännökseen perustuvan Kama Sutran vuonna 1966 julkaistun ensimmäisen suomennoksen seitsemäs painos on julkaistu pokkarina vuonna 2003, ei ainakaan tue lynkkausteoriaa – ainoa tuossa kirjassa esiintyvä kriittinen kommentti tekstiä kohtaan löytyy takakansitekstistä, jossa puhutaan ”intialaisen yläluokan hienostuneesta elämäntavasta ja kaksinaismoraalin läpitunkemasta elämäntavasta”. Se lynkkauksesta, mutta varmasti Vatsjajanan teoksen ”arkaaisessa” tekstissä nykyaikaista länsimaista lukijaa eniten häiritsevä tekijä on juuri naisen asema, vaikka esimerkiksi kirjassaan Suutele minua Adrianne Blue väittääkin, että ”[v]astavuoroisuus, tasavertainen aistillisuus on luontaista” Kama Sutralle (s. 39). Naisen aseman tasavertaisuuden korostus seksuaalisuhteessa – ”21. vuosisadalla arvostetaan tietynlaista tasapainoa” (s. 103) – on joka tapauksessa Hooperin keskeinen panos Kama Sutra -kirjallisuuteen.

Hooperin teoksen runsaat Ranald Mackechnien ja Jules Selmesin ottamat valokuvat esittävät, stereotyyppisesti sukupuolinormeja vahvistaen, muutamaa vaaleaihoista, heteroseksuaalista, nuorta pariskuntaa, jotka enemmän tai vähemmän ”eteerisesti” esittelevät erilaisia seksiin liittyviä tekniikoita ja yhdyntäasentoja; poikkeuksena esimerkiksi yhteen 1960-luvun oppaaseen, Mogens Toftin kirjaan Asentoja: kuvitettu sukupuolielämän opas, heidän kasvonsa näkyvät. Näennäisestä eksplisiittisyydestään huolimatta kuvat on toteutettu niin, etteivät sukupuolielimet missään vaiheessa näy. Tämän voi ajatella olevan esimerkkitapaus rajanvedosta eroottisen ja pornografisen kirjallisuuden välillä. Toisaalta se osoittaa myös ristiriitaa tekstin ja kuvien välillä. Tätä ristiriitaa korostavat myös kirjan parikymmentä aiheeseen liittyvää miniatyyrikuvaa, joista osa on valokuvia eksplisiittisempiä. Ehkä niiden käyttöä on perusteltu taiteellisuudella – maalaukset ovat ilmaisumuotona hyväksyttävämpiä, varsinkin kun niiden voidaan ajatella olevan ajallisesti ja maantieteellisesti autenttisempia; toisaalta vielä ”autenttisempaa” olisi käyttää kuvituksena sellaisten intialaisten temppelien kuin Khajurahon tai Konarakin tantrista patsastaidetta (yksi tällainen kuva löytyykin Hooperin kirjan kannesta). Miniatyyrikuvitus on kuitenkin muodostunut monien Kama Sutra -laitosten vakiokalustoksi.

Lyhennetty Kama Sutra

Kama Sutra on Suomessakin 1960-luvulta alkaen levinnyt hyvin laajalle eri laitoksina, joista otetaan jatkuvasti uusia painoksia. Esimerkiksi aiemmin mainitusta Eila Kostamon suomentamasta, vain tekstin sisältämästä versiosta on jo seitsemän painosta ja kirjasta Kuvitettu Kama Sutra, Ananga-Ranga, Tuoksuva puutarha on kolme painosta. (Merkille pantavaa on, että viimeksi mainitun kirjan alussa mainitaan teoksia lyhennetyn, ”koska tärkein kiinnostuksen kohde tässä on eroottinen sisältö”. Poistetut kohdat ”tuntuivat ikävystyttäviltä ja vaikeaselkoisilta” ja sen lisäksi poistettiin rasistisia ja sukupuolia erottavia kohtia, ”joita pidettiin loukkaavina”.) Indra Sinhan uudemmasta, runsain värillisin miniatyyrikuvin varustetusta vapaaseen säemuotoon kirjoitetusta käännöksestä suomennettu versio on puolestaan jo yhdennessätoista painoksessa; teoksessa on hyvä johdanto, jossa Sinha selvittää teoksen taustoja ja intialaista kontekstia sekä uuden käännöksensä perusteita; siinä on myös valikoima katkelmia muista vanhojen intialaisten tekstien erityisesti rakasteluasentoihin liittyvistä kohdista. Se miten paljon näitä teoksia varsinaisesti luetaan, on kyseenalaista. Tähän viittaisi sekin, että Raimo Jussilan ja Maija Länsimäen suomen seksisanakirjassa on vain vähän viittauksia Kama Sutraan, ja vain Kilven käännökseen vuodelta 1983, ei Kostamon vuoden 1966 käännökseen.

Niin Kuvitetun Kama Sutran kuin Sinhan käännöksenkin kuvituksena on runsaasti 1500–1800 -lukujen miniatyyrejä. Näin on myös uusimmassa yrityksessä kääntää tuota puolisentoista tuhatta vuotta vanhaa teosta, Bret Nortonin toimittamassa ja kääntämässä teoksessa Kama Sutra: intialainen rakkaudentaidon kirja. Edelliset teokset mainitsevat, ei kovinkaan yllättäen samat, kuvalähteensä, kun taas Nortonilla kuvien lähteistä ei ole mitään tietoja. Kun Sinha kontekstualisoi kuvat hyvinkin tarkasti, ei Norton edes otsikoi kuviaan. Esipuheessaan hän toteaa ylimalkaisesti, että kuvat – niin miniatyyritkin kuin suhteellisen lukuisat valokuvat intialaistemppeleistä – ”ovat peräisin Kama Sutran alkuperäisistä intialaisista painoksista” (s. 10). Väite on mieletön, koska alkuperäisiä painoksia ei ole – Burtonin ja Arbuthnotin käännöskin perustuu vertaillen koostettuun kommentoituun Džajamangala-laitokseen –, ja joka tapauksessa miniatyyrit ovat todennäköisesti noin 100–300 vuoden ikäisiä.

Tekstinä Nortonin versio ei muistuta muita Kama Sutran käännöksiä. Se on ensinnäkin valikoiden ja lyhentäen toimitettu, joskin Anuirmeli Sallamo-Lavin suomennos siitä on oivaltava. Tämän lisäksi perinteisesti seitsemään kirjaan jakautuvan teoksen luvut on sijoiteltu hyvin satunnaisesti. Lyhyydestään ja uudelleenjärjestelyistä johtuen kirja vaikuttaa ennemminkin uudelleenkirjoitetulta kuin -käännetyltä. Näin siitä huolimatta, että Norton sanoo sen perustuvan suoraan sanskritista käännettyyn ”tarkkaan, tieteelliseen englanninnokseen” (s. 10). Hooperin nykyaikaistetusta versiosta poiketen Norton ei lainkaan tuo esille Vatsjajanan teoksen sukupuoliepätasapainoa.

Täydellinen Kama Sutra?

Taiteen keräilijän ja tutkijan Lance Danen toimittama Kama Sutra perustuu Burtonin ja Arbuthnotin käännökseen, tosin muihin, sanskritinkielisiin versioihin verraten korjattuna. Teoksen johdannossa Dane kertoo lyhyesti Vatsjajanan kirjan taustoista ja kääntämisestä englanniksi (s. 16). Erillisessä esipuheessa hän lisäksi mainitsee kuusi muuta intialaista rakastamisen taidon teosta: Kokkokan Ratirahasja (suom. 1968), Džjotirišvaran Pantšasajaka, Gunakaran Smarapradipika, Džajadevan Ratimandžari (s. 13) ja jo mainitun Kaljanaman Ananga Ranga. Se, että kirjan sanskritinkielisten ilmaisujen tarkistajaksi mainitaan sanskritin ja intialaisen kulttuurin tuntija Virpi Hämeen-Anttila, antaa kiistämättä kirjalle asiantuntevan tunnun. Verrattaessa Talasniemen käännöstä Kostamon tai Sallamoiden käännöksiin, eroja löytyykin näiltä osin; Kilven suomennos Indran käännöksestä toisaalta on hyvin erilainen ja siihen liittyvä nimistö on hyvä apu tekstiä luettaessa.

Yksi mielenkiintoinen piirre yhdistää niin Nortonin kuin Danenkin versioita. Niissä molemmissa nimittäin kuvitus on sijoiteltu sivuille ja aukeamille vaihtelevasti, toisin kuin monissa muissa perinteisissä versioissa. Danen kirjan alaotsikko, ”täydellisesti kuvitettu”, on jossain mielessä oikeutettu, joskin mielenkiintoinen suomennos kirjan englanninkielisestä nimestä The Complete Illustrated Kama Sutra. Sinhan kirjan tavoin Danekaan ei ole sisällyttänyt kuvia sellaisenaan vaan on selittänyt niitä paikoin yksityiskohtaisestikin. Hän on myös ottanut mukaan hyvin laajan kirjon erilaista kuva-aineistoa: miniatyyrien lisäksi kuvia on runsaasti temppeleiden patsaista, muista veistoksista, kirjoituslehdistä, leikkikaluista, kolikoista ja niin edelleen. Taustalla on Danen oma mittava teksti- ja kuvakokoelma, jota on täydennetty muista kokoelmista saadulla aineistolla. Valitettavaa on, ettei kuvista ole tarkempia ajoitus- tai lähdetietoja. Myöskään Dane ei ota teoksessa kantaa sukupuoliepätasapainoon.

Eksotisoiva vai utooppinen kuvitelma?

Viimeisenä tarkastelen toista Gummeruksen julkaisemaa Bret Nortonin toimittamaa teosta Kultainen lootus: kiinalainen rakkaudentaidon kirja, jonka ovat elävästi suomentaneet Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Tero Sallamo. Käytännössä sitä koskevat samat huomautukset kuin Nortonin Kama Sutraakin. Tekstuaalisesti on epäselvää, mikä on alkuperäisen teoksen rakenne, vaikkakin eri osien narratiivisuus tekee Lootuksesta yhtenäisemmän. Kuvallisesti teos on rikas, mutta kuvia ei ole millään tavoin kontekstualisoitu eikä identifioitu. Näiltä osin jää epäselväksi käännöksen tausta sekä kuva- ja tekstiaineistojen välinen yhteys. Näitä ei Norton käsittele edes esipuheessaan. Ehkä tämä johtuu tämän entisen Ison-Britannian ulkoministeriön virkamiehen rajallisesta tietämyksestä, tai sitten kustantajan välinpitämättömyydestä asettaa käännös historialliseen ja kulttuuriseen kehykseensä. Osittain tätä epäkohtaa korjaavat kuitenkin kirjassa olevat muutamat alaviitteet, joita ei Nortonin Kama Sutra -käännöksessä ole.

Yksi erityispiirre kirjassa ovat viittaukset Li Yun romaaniin Lihallinen rukousmatto, josta Hasanin kirjassa oleva tarina ”Kevätpalatsi” on osa. Aukeamalla 42–43 esitellään groteski tapa peniksen laajentamiseksi, mutta sen yhteyttä Kultaiseen lootukseen ei mitenkään käsitellä. Kaksi muuta katkelmaa Li Yun kirjasta sivuilla 68–70 ja 90 ovat puolestaan juuri ”Kevätpalatsi”-tarinasta. Myös nämä katkelmat ovat irrallisia, samoin kuin lukujen välissä olevat runot, jotka kahta Li Yun nimiin laitettua (s. 113 & 127) lukuun ottamatta ovat nimettömiä.

Kun juristi Norman Mushari, Kurt Vonnegutin (1989, 747) romaanissa Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater, etsii Kilgore Troutin teoksia ja päätyy pornoluolaan selailemaan Kama Sutraa, ”pitkään julkaisukiellossa ollutta itämaista rakkauden taidon ja tekniikan käsikirjaa”, hän ei Vonnegutin mukaan ”tajunnut, ettei Troutia yhdistänyt pornografiaan seksi vaan kuvitelmat ihmisystävällisestä maailmasta, josta ei voinut koskaan tulla totta”. Trouthan on se Vonnegutin hahmo, jonka kirjoituksia julkaistaan lehtien ja kirjojen tekstimassana, pornografisten kuvien julkaisemisen verukkeena. Vähän samanlainen tuntuma jää Kultaisesta lootuksestakin. Itse asiassa mielenkiintoisista teksteistään ja kuvituksistaan huolimatta Nortonin molemmat kirjat jäävät jotenkin ulkokohtaisiksi, eksotisoiviksi. Toki toivoisi, että kyseessä olisi ennemminkin utooppinen kuvitelma ”ihmisystävällisestä maailmasta”.

Luomuseksiä?

Suomalaisen seksuaalisuuden luontevoittamista on toteutettu monin tavoin ja päämäärin. Yhtenä rikkana rokassa ovat arvioimani eroottisen kirjallisuuden edustajat. Mistä sitten on kyse erityisesti viime vuosien itämaisiin klassikoihin suuntautuvassa erotiikkabuumissa? Kama Sutraan ja muihin vanhempiin ja uudempiin oppaisiin viitaten Suvi Ruotsi esittää teoksessa ah!: seksuaalisuuden vuosi 1993 epäilyksensä: ”Suurinta osaa oppaiden neuvoista luettaneen myös pelkkänä eroottisesti kiihottavana viihteenä. Harvempi tule käyneeksi kaikki ehdotukset muuten kuin mielikuvissaan” (s. 200). Jossain mielessä tämä näkemys viihdekäytöstä on varmasti totta, mutta varmastikaan se ei ole koko totuus.

Seksuaalisuuden historiansa ensimmäisessä kirjassa Tiedontahto Michel Foucault (1998) jaottelee yhteiskunnat kahtia: niihin ”(Kiina, Japani, Intia, Rooma ja arabimuslimien yhteiskunnat) – joissa kehittyi ars erotica, erotiikan taito” ja ”meidän” kulttuuriimme, jossa ”ei ainakaan päältä katsoen ole ars eroticaa” (s. 46). Kuten Markku Soikkeli toteaa kirjassaan Lemmen leikkikehässä (1998), on ”meidän” länsimainen sivilisaatiomme sen sijaan keskiajalta lähtien Foucault’n mukaan ollut seksuaalisuuden opin, scientia sexualiksen, painostamaa (s. 108). Tosin Foucault näkee, toisin kuin on väitetty, ettei seksuaalisuus olisi länsimaissa tukahdutettu, vaan sitä – sen ajattelua ja siitä puhumista – on nimenomaan korostettu rituaalisen tunnustamispakon kautta (s. 47). Erotiikan taidon puuttuminen ei näin ollen johtuisi ainakaan seksuaalisuuden tukahduttamisesta. Foucault’n lähestymistapaa pohtiva Soikkeli tarjoaa vaihtoehtoa Foucault’lle: ”Ehkä seksin romantisointia voisi kutsua länsimaisen kulttuurin ainoaksi ars eroticaksi” (s. 108). Ehkä kamasutrien suosio perustuukin tällaiselle seksin romantisoimiselle?

Korostettaessa itämaisten seksuaalioppaiden alkuperäisyyttä ja luonnollisuutta sorrutaan helposti stereotyyppisiin, essentialisoiviin näkökulmiin. Kama Sutran ja muiden vastaavien oppaiden suosiossa voi nähdä juuri tällaista imperialistista, kolonialistista ja maskuliinista hegemoniaa korostavaa henkeä. Kama Sutrasta itsestään on tullut luonnollisen seksuaalisuuden, luomuseksin, ikoni – esimerkiksi Kokkokan Ratirahasjan suomennoksesta ei ole otettu lisäpainoksia. Pelkästään teoksen ikä ei selitä sen suosiota. Foucault’n näkemä ars erotican puute voi olla se tekijä, joka länsimaisia kääntäjiä, kustantajia ja lukijoita itämaisissa sukupuolioppaissa erityisesti kiinnostaa. Kuten Nortonkin huomauttaa: ”Intiassa tuhansien vuosien kuluessa kootut tiedot ihmisen seksuaalisuudesta ovat laajempia ja perusteellisempia kuin yhdessäkään läntisessä sukupuolioppaassa” (s. 10). Erotiikan tietotaidon osoite näyttää siis olevan mystinen, mystifioitu itä. Tämä on ongelmallista. Salman Rushdie on arvostellut itämaista nykytodellisuutta ja sen ihmisiä alistavia käytäntöjä muun muassa pornografiaan viittaamalla. Kirjassa XXX: 30 Porn-Star Portraits hän on todennut, että sallivammissa länsimaisissa yhteiskunnissa pornografian merkitys ei ole niin suuri kuin idässä: ”Jos länsimainen pornografia on oire länsimaisesta rappiosta, on itämainen pornografia idän sorron sivuvaikutus” (s. 98–99.) Kuvat idästä eroottisuuden tyyssijana ja lännestä eroottisuuden autiomaana vaativat uudelleenajattelua.

Tabermann kirjoittaa kolumnissaan ihmetelleensä, miksi isän piti piilotella Kama Sutraa. Hän toteaa: ”Kama Sutra kuuluisi jokaiseen suomalaiseen kirjahyllyyn, Tuntemattoman sotilaan ja Vuorisaarnan väliin. Sillä tavalla olisimme paljon terveempi ja onnellisempi kansa” (s. 9). Se, että Tabermann sijoittaisi Kama Sutran juuri Tuntemattoman sotilaan ja Vuorisaarnan väliin, on mielenkiintoista. Puuttumatta siihen onko noiden kahden teoksen paikka jokaisessa suomalaisessa kirjahyllyssä, voi todeta, että kansallisen itsetunnon ja uskonnon välissä olevaa aukkoa paikkaamaan tarjottuna itämainen erotiikka vaikuttaa äkkipäätään eksotisoivalta. Auttavatko itämaiset erotiikkaoppaat sitten siihen, että ”olisimme paljon terveempi ja onnellisempi kansa”? Se on varmasti mahdollista, mikäli ne eivät samalla estä meitä näkemästä usein kätkettyjä sukupuoleen, ’rotuun’, kansallisuuteen tai etnisyyteen liittyviä epätasa-arvoisuuksia.

Lähteet

Blue, Adrianne (1999/1996) Suutele minua. Suom. Tellervo Riikonen. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY. (On Kissing.)

Comfort, Alex (1992/1991) Rakasta hellästi. Uud. lait. Suom. Simo Mäenpää. (The Joy of Sex.)

Foucault, Michel (1998/1976–84) Seksuaalisuuden historia: Tiedontahto, Nautintojen käyttö, Huoli itsestä. Eurooppalaisia ajattelijoita. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus.
(Histoire de la sexualité 1: Le volonté de savoir ; 2: L’usage des plaisirs ; 3: Le souci de soi.)

Hämeen-Anttila, Virpi (2000) Johdanto. Teoksessa Jasmiiniyöt: eroottista runoutta Intiasta. Toim. Virpi Hämeen-Anttila. Helsinki: Basam Books. 9–29.

Johdanto (2002/1989) Teoksessa Kuvitettu Kama Sutra, 10–16.

Jussila, Raimo & Maija Länsimäki (1994) Se siitä: suomen kielen seksisanakirja. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY.

Kokkoka (1968) Ratirahasja: lemmentaidon salaisuudet. Suom. Yrjö Varpio. Jyväskylä: Gummerus. (Saks. Ratirahasya: Geheimnisse der Liebeskunst, käänt. Siegfried Lienhard, 1960.)

Kuvitettu Kama Sutra, Ananga-Ranga, Tuoksuva puutarha: Kolme itämaista lemmenklassikkoa (2002 [1987]) Suom. Anuirmeli & Irmeli Sallamo. Jyväskylä: Gummerus. 3.p. (The illustrated Kama-Sutra, Ananga-Ranga, Perfumed Garden; ei toimittajatietoja, käänt. Sir Richard Burton & F. F. Arbuthnot.)

Nefzawi, seikki (1967/1500-luku) Tuoksuva puutarha. Suom. Ulf Erik Qvickström. Helsinki: Tammi.

Nikunen, Kaarinan, Susanna Paasonen & Laura Saarenmaa (2005) ”Anna meille tänä päivänä meidän … eli kuinka porno työntyi osaksi arkea.” Teoksessa Jokapäiväinen pornomme: media, seksuaalisuus ja populaarikulttuuri. Toim. Nikunen, Paasonen & Saarenmaa. Tampere: Vastapaino. 7–29.

Paasio, Marja (toim.) (2005/1985) Pilvihin on piian nännit. Suomen kansan seksiperinnettä. Helsinki: Otava. 2.uud.l.

Ruotsi, Suvi (1993) ”Syvyyden saalistajat.” Teoksessa ah!: seksuaalisuuden vuosi 1993. Toim. Raoul Grünstein. Helsinki: Raoul Grünstein/Image kustannus. 197–204.

Rushdie, Salman (2004) ”The East Is Blue”. Teoksessa Timothy Greenfield-Sanders, XXX: 30 Porn-Star Portraits. New York & Boston: Bulfinch Press. 98–99.

Saaritsa, Sini (2005) ”Metsäkansan Kama Sutra.” Sonera Plazan ellit-sivusto (10.2.) . (27.3.2006.)

Sinha, Indra (2003/1980) Johdanto. Teoksessa Mallanaga Vatsyayana, Kama Sutra: rakkauden ja rakastelun onnesta ja iloista. 11.p. Toim. Indra Sinha, suom. Mikko Kilpi. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY. 9–15. (The love teaching of Kama Sutra.)

Soikkeli, Markku (1998) Lemmen leikkikehässä: rakkausdiskurssin sovellukset 1900-luvun suomalaisissa rakkausromaaneissa. SKS:n toimituksia, 716. Helsinki: SKS.

Tabermann, Tommy (2005) ”Isän Kama Sutra.” Me 7, 9.

Tarmio, Hannu (toim.) (1989) Sata tarinaa tulipunaisesta kukasta Decameronesta Emmanuelleen: erotiikan lukemisto. Helsinki: WSOY.

Toft, Mogens (1969/1969) Asentoja: kuvitettu sukupuolielämän opas. Suom. Lea Karvonen. Valok. John Fowlie. Helsinki : Tammi. [4. p. 1970.] (Stillinger.)

Vainikkala, Erkki (1973/1655) Jälkisanat. Teoksessa Michel Millot & Jean l’Ange. Venuksen koulu eli Käytännön ohjeita naisten iloksi. Suom. Erkki Vainikkala. Erotica, 8. Jyväskylä: Gummerus. 144–148. (L’escole des filles.)

Vatsjajana, [Mallanaga] (2003 /1966) Kama Sutra. Suom. Eila Kostamo; selitykset Antti Pakaslahti. Loistopokkarit. Helsinki: Tammi. 7.p.

Vonnegut, Kurt (1981/1973) Breakfast of Champions. London: Granada.

— (1988 /1959) Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater eli Helmiä sioille. Suom. Marjatta Kapari. Teoksessa Vonnegut, Titanin seireenit; Äiti yö; Kissan kehto; Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater eli Helmiä sioille; Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki: velvollisuustanssi kuoleman kanssa. 4.p. Helsinki: Tammi. 725-937. (God bless you, Mr. Rosewater.)