Ankea on Suomen luonnon yleisilme ja vielä ankeampi se olisi ilman vuosikymmeniä jatkunutta kansalaisjärjestötoimintaa luonnon hyväksi. Poissa olisi merikotka, menetettyjä viimeisetkin vapaana ärjyvät kosket; harvassa olisivat paikat, joissa luonnonrauhaa ja luontoelämyksiä kaipaavat löytäisivät etsimänsä, ja Suomen luonnon puhtaus – yksi suomalaisen identiteetin kulmakivistä – olisi kenties vain haalistuva muisto menneiltä vuosikymmeniltä. Silti yhä edelleen luonnonsuojelijat saatetaan leimata höyrähtäneiksi hipeiksi, todellisuudesta vieraantuneiksi idealisteiksi tai jopa kehitystä jarruttaviksi yhteiskunnan vihollisiksi. Lapin kunnanisät ja maakuntajohtajat kiroavat luonnonsuojelijat alimpaan helvettiin, mutta valittavat samaan hengenvetoon, ettei Itälapissa ole matkailun vetovoimaa. Itsepä olette luontonne hävittäneet, ainoan valttinne! Eteläsuomalainen metsänomistaja manaa yhtenä päivänä ”puiden halaajia” ja matkustaa seuraavana Kuusamoon Jyrävänkosken kuohuja ihailemaan, ristiriitaisuuttaan ymmärtämättä.

Luonnonsuojelua vaivaa toisin sanoen historiattomuus. Suomessa tuntuu miltei jokaisella nyrkkipajalla, kyläseuralla ja pikkuyhdistyksellä olevan oma historiikkinsa tai niiden menneisyyttä luotaava historia-teos, mutta ei luonnonsuojelijoilla. Sinänsä arvokas Luonto-Liiton historia vuodelta 1999 on jotenkin täyttänyt luonnonsuojelun mentävää aukkoa historiankirjoituksessa, mutta se nyt vain ei yksinkertaisesti riitä. Miten paljon kuopiolaisesta jalkapallosta kertoisi Palloseuran historia, joka keskittyisi vain juniorijoukkueiden tekemisiin. Vuosi 2008 on kuitenkin tuonut puutteeseen jonkin verran helpotusta, sillä suomalaisen luonnonsuojelun historiasta on ilmestynyt kaksikin yleisesitystä: Pekka Borgin kirjoittama Monimuotoisuuden aika sekä tässä arvosteltavana oleva Laulujoutsenen perintö: suomalaisen ympäristöliikkeen taival. Laulujoutsenen perintö on kirja Suomen Luonnonsuojeluliiton 70-vuotisesta historiasta, joka palkittiin vuoden 2008 luontokirjana ja oli lisäksi yksi Tieto-Finlandia-ehdokkaista.

Laulujoutsenen perintö on hyvin kaunis kirja, jonka jokaiselta sivulta paistaa tekijöidensä palava innostus luonnonsuojeluun. Kansikuvan viehkeästi kaartuva joutsenen sulka joutsenenvalkoisella pohjalla sekä kullatut kirjaimet luovat suorastaan hartaan tunnelman. Juuri joutsenen sulan valinta on kirjan ulkoasusta vastanneelta Heikki Laurilalta erinomainen idea. Vielä muutama vuosikymmen sitten tuhansien metsästäjän uhriksi joutuneiden laulujoutsenten menetetystä kauneudesta jäi muistuttamaan vain valkoinen sulka. Viimeiset joutsenet sinnittelivät kaukana hylätyillä takamailla, ja koko laji oli vaarassa kadota Suomen linnustosta. Laulujoutsen kuitenkin palasi ja on nykyään tavallinen mutta edelleen sävähdyttävä näky kaikkialla Suomessa. Laulujoutsenen perintö on joutsensulkakynällä kirjoitettu rakkaudenosoitus Suomen luonnolle. Se on kirja luonnonsuojelun menestyksistä ja menetyksistä, mutta ennen kaikkea tukahduttamattomasta toivosta, että ehkä sittenkin, ehkä jonain päivänä Suomen luonto jälleen elpyisi siitä masentavasta hävityksestä, jonka kouriin se on ihmisen takia joutunut. Maamme alkuperäisestä luonnosta loistaa siellä täällä vain muutama puhdas sulka muutoin niin tahritun peitteen seasta, mutta laulujoutsenen antama perintö 2000-luvun luonnonystäville on luja usko siihen, että turmelus ei aina ole peruuttamatonta.

Kirja on jaettu yhdeksään osioon, jotka puolestaan jakaantuvat muutaman sivun mittaisiin artikkeleihin. Kirjoittajat ovat kuin suoraan Suomen luonnonsuojelun kuka on kukin -kirjasta, lähtien Rauno Ruuhijärven ja Teuvo Suomisen kaltaisista luonnonsuojelun tienraivaajista päätyen nykypäivän eturivin luontoaktiiveihin. Kirjan tavoitteena on ollut, että suomalaisen luonnonsuojelun koko kirjo tulee läpivalaistuksi, missä onnistutaan erinomaisesti. Jäin kaipaamaan ainoastaan artikkelia tai miksei vaikka kokonaista osiota luonnonsuojelun muuttuneista ja muuttuvista filosofisista perustoista. Kattavuuteen pyrkivän ja kymmenien kirjoittajien yhteistyönä syntyneen rakenteen haittapuolena on se, että kirjasta tulee väkisin tilkkutäkkimäinen kirjoituskokoelma. Lukijan on ajoittain mahdoton tavoittaa rakenteen logiikkaa ja artikkelit ovat täynnä päällekkäisyyksiä. Seurauksena on, että kokonaisuudesta ei synny yhtenäistä kertomusta suomalaisen luonnonsuojelun historiasta vaan teksti hyppelehtii vaivatta edestakaisin vuosikymmenestä toiseen tarkentamatta erilaisia kehityslinjoja.

Suomen Luonnonsuojeluliitto perustettiin vuonna 1938. Luonnonsuojelua oli kuitenkin pyritty edistämään jo paljon aikaisemmin. Romantiikan (ja kansallisromantiikan) innoittamina suomalainen tiede- ja kulttuurieliitti katsoi ulkomaalaisten hengenheimolaistensa tapaan luontoa uudella, arvostavalla silmällä. Vuosisadan vaihteen maalaustaide rakensi maisemakuvauksilla suomalaisten omakuvaa puhtaan mutta armottoman luonnon keskellä elävästä raatajakansasta. Luonnonsuojelun esihistoria luo kuitenkin Laulujoutsenen perinnölle vain lähtöpisteen ja tarkastelussa siirrytään nopeasti Luonnonsuojeluliiton aikakauteen. Luonnonsuojeluliiton toiminnan kehityshistoria sivuutetaan turhankin nopeasti, mutta parempi näin kuin historiikkien tavoin turruttaa lukijat loppumattomilla jaaritteluilla kokouspöytäkirjoista löytyvillä yksityiskohdilla.

Toimitusneuvoston ja päätoimittaja Helena Telkänrannan valintana on ollut keskittyä luonnonsuojelun eri kohdeympäristöihin. Oman tarkastelunsa saavat metsät ja suot, vesiluonto, Lappi, kulttuuriympäristö, ympäristön ja ihmisen terveyden tulo osaksi luonnonsuojelua, ympäristön ja yhteiskunnan suhde sekä luonnonsuojelun kansalaisjärjestöt. Luonnonsuojelun historiaan perehtyneet ja luonnonsuojelutoiminnassa pitkään mukana olleet eivät löytäne kirjasta kovinkaan paljon mullistavaa uutta tietoa. Suppeisiin artikkeleihin on saatu sovitettua vain tiedotus- ja opetusmonisteiden kaltaista perustietoa. On selvää, että tällaisen juhlakirjan sivumäärä on väistämättä rajallinen. Käsittelyä olisi kuitenkin voinut selvästi jäntevöittää ja kohdentaa tarkemmin aiheeseensa. Ainakin historioitsijoita häirinnee, että historia-teokseksi aiotussa kirjassa kohtuuttoman paljon painoarvoa annetaan Suomen luontoa koskevan perustiedon koulukirjamaiselle kertaamiselle. Luonto ja siinä tapahtuvat muutokset varastavatkin monin paikoin pääroolin, jolloin Luonnonsuojeluliiton toiminta jää kirjassa vähemmälle huomiolle. Tahattomana seurauksena informaation ylimalkaisuudesta tosin on se, että Laulujoutsenen perintö on tutkielman aihetta etsiville Suomen ympäristöhistoriasta kiinnostuneille opiskelijoille ja miksei alan tutkijoillekin varsinainen ideoiden kassalipas.

Suuri yleisö löytää kuitenkin kirjasta roppakaupalla tietoa Suomessa viime vuosikymmeninä tapahtuneista valtavista ympäristömuutoksista ja siitä, miten luonnonsuojelijat ovat pyrkineet luontoa suojelemaan. Myös tämän hetken ajankohtaiset uhkat tulevat melko kattavasti läpikäydyiksi. Ihminen on muuttanut Suomen luontoa jo vuosisatoja, mutta muutoksen nopeus ja voimakkuus on jatkuvasti kiihtynyt. Suomen Luonnonsuojeluliiton syntyessä 70 vuotta sitten suojelijoille riitti, että arvokkaimmat luontokohteet saivat suojelustatuksen. Pian toisen maailmansodan jälkeen yhteiskunnallinen kehitys johti rajuihin ympäristömuutoksiin, mikä synnytti tarpeen turvata jäljellä olevat rippeet maamme alkuperäisestä luonnosta. Vähitellen teollisuus ja uudet teknologiat heijastuivat 1960-luvulta alkaen nykyisenkaltaisten ympäristöongelmien puhkeamisena, mikä viimeistään yhteiskunnallisti luonnonsuojelun. Enää ei riittänyt, että suojeltiin luontoa ihmisen hävittävältä vaikutukselta vaan syntyi tarve suojella ihmistä itseltään. Samalla syntyi pitkään kestänyt ja yhä voimissaan oleva vastakkainasettelu luonnonsuojelijoiden ja teollisuuspiirien välille.

Muuttuvassa maailmassa luonnonsuojelu on kokenut lukemattomia takaiskuja, mutta myös voittoja, jotka Laulujoutsenen perintö ansiokkaasti tuo esiin. Ajoittain kirjoittajat sortuvat liioittelemaan Luonnonsuojeluliiton ansioita yhteiskunnan muovaajana, mutta kyllä juhlakirjassa omaa erinomaisuuttaan saakin hieman ylikorostaa. Paljon Luonnonsuojeluliitto on joka tapauksessa saanut aikaiseksi. Selväksi tulee myös se, että luonnonsuojelun voitot ovat melkein aina vain väliaikaisia, kun taas tappiot ovat lopullisia: kerran hävitettyä luontoa ei voida entisöidä, mutta jo tehty suojelupäätös voidaan aina purkaa. Viimeisin esimerkki on Vuotoksen tekoaltaasta käyty kiista, jonka luonnonsuojelijat ovat joutuneet voittamaan useaan kertaan. Nyt allassuunnitelmat on jälleen kaivettu esiin, vaikka Vuotoksen suojelulla on EU-direktiivien ja korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen turva takanaan. Meneillään oleva talouden taantuma aiheuttanee sen, että vaatimukset altaan rakentamiseksi voimistuvat entisestään.

Laulujoutsenen perinnön mielenkiintoisinta antia on ympäristönsuojelun ja yhteiskunnan suhdetta käsittelevä osio. Etenkin Luonnonsuojeluliiton suhteesta valtiohallintoon Ismo Tuormaa ja Rauno Ruuhijärvi kirjoittavat muistitietoon ja sisäpiirin kokemuksiin pohjautuvaa historiaa, joita ympäristöhistoriallisessa kirjallisuudessa ei juuri käsitellä. Suomen Luonnonsuojeluliitto oli lobannut aktiivisesti ympäristöministeriön perustamista jo 1970-luvun alusta lähtien, ja kun ministeriö viimein perustettiin vuonna 1983, liitto onnistui rakentamaan suoran keskusteluyhteyden ensimmäisiin ympäristöministereihin Matti Ahteeseen, Kaj Bärlundiin ja Sirpa Pietikäiseen. Tämän keskusteluyhteyden ansiosta Luonnonsuojeluliitto sai ajettua monia uudistuksia läpi, mistä syystä 1980-lukua voidaan pitää luonnonsuojelun kannalta erinomaisena vuosikymmenenä. Ympäristöhistorioitsijat ja -sosiologit ovat useissa tutkimuksissa osoittaneet, että luontoarvojen huomioon ottaminen poliittisessa päätöksenteossa noudattelee taloudellisia suhdanteita. Nousukausi edesauttoi 1980-luvulla monien luonnonsuojelupäätösten syntymistä, kun taas 1990-luvulla uudistukset tyssäsivät lamaan huolimatta vihreistä ympäristöministereistä. Suomi on kuitenkin elänyt vahvaa nousukautta 1990-luvun jälkipuoliskolta lähtien, mutta luonnonsuojelulle viime vuosien politiikan kärkikaartilta ei ole juuri ymmärrystä herunut. Näyttääkin siltä, että taloudellisten suhdanteiden ja ympäristöpolitiikan korrelaatio ei ole yksiselitteistä vaan politiikan ykkösketju luo aina omannäköistään politiikkaa, jolle vallitsevat suhdanteet ja ilmapiiri luovat vain perustan. Suomen hallitusta johti vuosituhannen vaihteen molemmin puolin luonnonsuojeluun suorastaan vihamielisesti suhtautuva pääministeri; nykyisessä hallituksessa puolestaan istuu ”ruskean puolueen” (avohakkuiden raateleman maan ja polttoturpeen väri) suojeluvastainen ympäristöministeri. Seuraukset näkyvät viime vuosina harjoitetussa politiikassa.

Kirjan lopussa on kirjallisuusluettelo, mutta harmillisen suppea. Siitä ei kuitenkaan voi syyttää kirjan tekijöitä, sillä tyhjästä on paha nyhjäistä. Suomen menneisyyden kipupisteistä Saksan kanssasotijana tai Neuvostoliiton lakeijana kyllä kirjoitetaan kosolti tutkimuksia, mutta vuosikymmeniä jatkunut isänmaanraiskaus tai luonnon harvalukuiset puolustajat eivät tunnu kiinnostavan juuri ketään. Lisäksi olisin kaivannut kirjan loppuun liitteeksi henkilöesittelyt Luonnonsuojeluliiton suurmiehistä ja -naisista. Nyt henkilöesittelyt on ripoteltu tekstin sekaan kainaloartikkeleiksi, jolloin niiden löytäminen onnistuu vain käymällä työläästi läpi indeksin viittaukset.

Historian laitoksella kuulemani tarinan mukaan eräs Laulujoutsenen perinnön kirjoittajista, tuolloin vielä nuori historian opiskelija, nosti taannoin kesken seminaaritilaisuuden äläkän. Hänen mukaansa seminaariopetukseen kuului oheislukemistona äärimmäisen haitallinen kirja, koska sen painattamiseen oli tuhlattu pöyristyttävät määrät metsää. Laulujoutsenen perintö on kokonaisuudessaan hieno kirja, jonka soisi ympäristövaikutuksistaan huolimatta löytävän tiensä mahdollisimman moneen pukinkonttiin.