Teostulkintoja on ollut tapana usein toistaa, jolloin niistä tulee kuin varkain yleinen totuus. Taiteilijan tuotanto jaotellaan samoin arvokkaampaan ja vähemmän arvokkaaseen. Magnus Enckellin värikauden töiden kohdalla teostulkinta on usein päättynyt siihen, siis edes alkamatta, kun katsoja on saatu vaivihkaa ymmärtämään taiteilijan homoseksuaalisuus. Sen jälkeen kuva sulkeutuu, eikä sillä tämän jälkeen olekaan enää mitään annettavaa. Katsojasta riippuen näin ikävä kyllä käy varmasti edelleen, koska heteronormistoa horjuttavat kuvat kohtaavat voimakasta torjuntaa. Muun muassa siksi Harri Kalhan tutkimus Tapaus Magnus Enckell on hyvin tarpeellinen.

Harri Kalha tarkastelee kirjassaan Enckellin värikauden töitä ja taiteilijaa ja tämän teoksia käsittelevää taidepuhetta vuosina 1890-1990. Näkökulma on vahvasti nykytutkijan. Hän kiinnittää kirjassaan huomion ennen kaikkea siihen, mistä sulavasanaisesti vaiettiin. Taiteilijan homoseksuaalisuus ja miespuolisten taidekriitikkojen heteroseksuaalisuus eivät näyttäneet sopivan yhteen. Silloin se, mikä oli marginaalissa, lakaistiin maton alle. Taiteilijan homoseksuaalisuudesta tehtiin likaista, hämärää ja mystisuskovaista touhua ylevöittämällä se tekstissä sopivin sanakääntein.

Magnus Enckellin homoseksuaalisuuteen on Kalhan mukaan yleensä aiemmassa tutkimuksessa viitattu siten, että se on avaamisen sijaan sulkenut teosten merkityssisältöä. Kalha taas pyrkii siihen, että ”homous” nähdään käsitteellisten mahdollisuuksien tilana, joka edistää Enckellin taiteen ymmärrystä, vaikka taiteilijan seksuaalisuuden alleviivaaminen ei olekaan päämääränä. Aiempien tutkijoiden sanakäänteitä selittää täysin toisenlainen seksuaalipoliittinen ja teoreettinen konteksti, mutta se ei estä tekstien analysointia nykyteorioiden näkökulmasta. Kalha haluaakin nostaa nimenomaan taidepuheen seksuaalisuuden näkyville.

Enckellin ympärillä pyörivää taidepuhetta analysoidessaan Kalhan teksti muistuttaa olennaisesta: miten tärkeää onkaan, että tutkija tuo itsensä esiin, asemoi ja paikantaa itsensä avoimesti lukijalle. Kun näin ei ole ja heteroseksuaaliset taidekriitikot kirjoittavat arvioitaan, halu määrittää vaivihkaa, mutta joskus ällistyttävän suoraan sitä, mitä arvostetaan. Siksi Enckellin värikauden ”sairas hekuma” ärsyttää. Kalha onnistuu kirjoittamaan itsensä ja näkökulmansa tekstiin siten, etteivät hänen vaikuttimensa jää lukijalla epäselviksi.

Teoreettisesti Kalha liikkuu kuvan tutkimuksen kielellisen käänteen parissa. Kuvan luenta taktiikkana näyttää usein tuottavan kieltä, joka pyrkii etsimään oireita, symptomeita, siitä mitä ei suoraan sanota. ”Oireellisia” ovat usein aukkokohdat – se mistä ei puhuta. Oireellisia tai symptomaattisia voivat olla esimerkiksi ilmaukset, yksityiskohdat ja toisaalta toistot. Kun jokin oireellinen elementti paljastuu, samalla paikantuu kipupiste. Tämä sairauteen viittaava termistö toistuu tekstissä ehkä liiankin usein, koska joskus se tuntuu korostavan vain itseään, eikä sinänsä vastaa tutkijan pyrkimyksiin löytää jotakin rivien väliin kätkettyä.

Kalhan teksti on lukijalle kielellisesti vaikeaa lukuisine vieraskielisine sanontoineen. Kielellä pelaaminen tuntuu jossakin kohtaa liialliselta leikittelyltä. Toisaalta soisin sen kirjoittajalle, koska hänkin pahoittelee kielipeliään, joka kuitenkin näyttäytyy hänelle tarkoituksenmukaisena.

Tapaus Magnus Enckell saa lukijansa pohtimaan taidehistorian jatkuvaa itsekritiikin tarvetta. Kirja analysoi taidepuhetta rohkeasti, esittää hyvin antoisia tulkintoja Enckellin värikauden töistä ja on välillä myös hauska.