Italiassa asuvien tai asuneiden suomalaisten kirjoittamia Italia-kirjoja on viime vuosina ilmestynyt lukuisia. Tuoreimpiin kuuluu toimittaja Sirkku Salovaaran La mia Italia. Sen alaotsikko kertoo maan olevan paitsi ihana myös mahdoton.

Esipuheessaan tekijä toteaa, että Italia ei ole pelkästään maa vaan myös mielentila. Pisimmillään kuukauden mittaista reissuja eri puolille Italiaa tehneenä en tohdi väittää vastaan, sillä Sirkku Salovaara on asunut maassa kolmisenkymmentä vuotta.

Hänen oma tarinansa on sijoitettu vasta kirjan viimeiseen lukuun. Mielestäni paikka on turhan vaatimaton. Lukijalle olisi ollut hyvä kertoa hieman aikaisemmin, millaisin eväin kirjantekijä on liikkeellä. Tarina kuitenkin osoittaa, että yritteliäälle ihmiselle kaikki on mahdollista, ja että 18-vuotiaan luottamus omiin kykyihinsä on jokseenkin rajaton. Salovaara näet lähti lukiolaistyttönä ystävänsä kanssa pariksi viikoksi lomailemaan Gardajärvelle piipahtaen myös Firenzessä ja Venetsiassa. Seuraavana vuonna hän haki ja sai paikan piemontelaiselta radioasemalta, vaikka hänen radiokokemuksensa rajoittui Yleisradion arkistossa tehtyyn kesätyöhön ja italiantaito pariin abivuonna suoritettuun työväenopiston kurssiin.

Kolmesti viikossa lähetettävä puolituntinen radio-ohjelma Saluti dalla Finlandia lienee osaltaan lisännyt ainakin tuon aseman kuuntelijoiden Suomi-tietoutta, joka ennen maamme EU-jäsenyyttä oli – ja on jossain määrin nykyisinkin – Italiassa melko huteralla pohjalla. Joulupukki, porot ja rallikuskit tiedettiin kyllä, mutta keskivertokansalaisen mielikuvissa suomalaiset risteilivät tundralla Abban musiikin soidessa. Italialaiseen Il Grande Nord -käsitteeseen kun kuuluivat Suomi, Ruotsi ja Norja. Huomionarvoista tietysti on, että 30 vuotta sitten ei nykyisenkaltaista internetiä vielä ollut olemassa, mikä vaikeutti sekä kaikenlaista tiedonvälitystä että ulkomailla asuvien ihmisten yhteydenpitoa kotimaahan ja läheisiin.

Herkkuruokaa ja kätkettyjä helmiä

Salovaara vietti vuoden pienessä Acqui Termen kaupungissa ja palasi joksikin aikaa takaisin Suomeen ja radioarkistoon, mutta hän päätti sittemmin hakea opiskelijaksi arvokkaaseen firenzeläiseen yliopistoon. Pääaineeksi valikoitui Italian kirjallisuus, takkuisen alun jälkeen opinnot alkoivat sujua, kaveripiiri kasvoi ja kielitaito karttui. Kaikki täytettävät kaavakkeet ja lupalaput, leimat, leimamerkit ja allekirjoitukset veivät hänen mukaansa ihan tolkuttomasti aikaa ja vaivaa. Kielitaidolle oli tarvetta, sillä Italian yliopistoissa noin 90 prosenttia tenteistä suoritetaan suullisesti, kahden tai kolmen professorin edessä, ja vastausten edellytetään olevan varsin pitkiä sekä seikkaperäisiä. Opiskelurahaa toimelias ja sanavalmis nainen tienasi radiojuttuja tekemällä – piti vain olla tarkkana, ettei mainitse Italian yleisradioyhtiössä juttujaan ostaneen suomalaisen radiokanavan nimeä eli Radiomafiaa.

Kulttuurien törmäyksiä ja hassuja väärinkäsityksiä sattui tuon tuostakin. Mistäs suomalaistyttö olisi ensimmäisenä opiskeluvuotenaan tiennyt, että krysanteemi on vain ja ainoastaan hautakukka, eikä kynttilöitä polteta kuin kirkoissa ja kalmistoissa? Tosin IKEA, jolla on Italiassakin useita myymälöitä, on nyttemmin totuttanut kansan kynttilöihin koriste-esineinä.

Neljään päälukuun jaettu kirja kertoo totta kai niistä asioista ja ilmiöistä, jotka Italiasta puhuttaessa tulevat ensimmäisinä mieleen. Näitä ovat ruoka, jalkapallo ja muutamat matkailunähtävyydet. Mitä ruokaan tulee, niin pasta, jota italialainen syö reilusti yli 20 kiloa vuodessa, on saanut kokonaan oman lukunsa. Sen se toki ansaitseekin: maan ruokakaupoissa myydään yli 200:aa erilaista pastalaatua, joista jokaiseen ruokalajiin valitaan omansa. Kun suomalaiset keväällä 2020 koronaepidemian alkaessa hamstrasivat säilykkeitä ja vessapaperia, Italian kaupoissa tyhjinä ammottivat pastahyllyt. Muita italialaisen keittiön kulmakiviä ovat oliivit, sitruunat ja peperoncino, joiden käyttöön perehdytään kirjassa varsin monipuolisesti. Vaikka kyseessä ei olekaan ruokakirja, La mia Italiaa lukiessa herää joko nälkä tai kokeilunhalu, mahdollisesti molemmat.

Jalkapallo ei ole Salovaaran leipälaji. Toimittajana hän on kyllä joutunut siihen sekaantumaan, vaikkei hän kertomansa mukaan ymmärrä pelistä mitään. Napolin esittelyssä on silti esillä tähtipelaaja Diego Maradona, jonka nimi ei kotikaupungissa ole menettänyt loistoaan, vaikka maine muualla maailmassa kärsikin pahoja kolhuja. Sisiliassa taas kuljetaan televisiosta tutun hahmon Salvo Montalbanon jäljillä: Salovaara kertoo, mistä kylästä löytyy komisarion merenrantatalo, ja mistä Vigatan poliisilaitos, joka todellisuudessa on erään pikkukaupungin kaupungintalo. Komisario Montalbano -televisiosarjan katunäkymiä on kuvattu kolmessakin kaupungissa.

Nähtävyyksistä mukaan on valittu sellaisia, joihin matkailija ei välttämättä osaa suunnata ilman lämpimiä suosituksia. Basilicata, hallintoalue Calabrian ja Apulian välissä, on tällainen kätketty helmi. Eristyneelle sekä vuoristoiselle alueelle ei kulje junia ja kaikki kehitys, kuten sähkövalo ja nykyaikaiset tietoliikenneyhteydet, on saapunut sinne muuta Italiaa myöhemmin. Basilicataan Salovaara pääsi tutustumaan jo varhain ja pintaa syvemmältä, kiitos erään alueen pikkukylästä kotoisin olleen opiskelutoverin.

Ei matkaopas eikä elämäkerta

Muitakin kätkettyjä helmiä löytyy, jopa ihan suosituimpien matkailukaupunkien naapurista. Napolista ihmiset suuntaavat yleensä Ischialle, vaikka samalla laivalla pääsisi myös viehättävälle Procidan saarelle. Saarella elämänmeno on aidompaa ja ruuhkat vähäisempiä. Etelä-Italiassa matkailevan kannattaa Salovaaran mukaan kyllä kokea Napolin kiehtova kaaos, jonka viimeistään Elena Ferranten Loistava ystäväni ja muut Napoli-sarjan kirjat ovat tehneet tutuksi.

Jo esipuheessaan Sirkku Salovaara sanoo, että kirja ei ole sen enempää matkaopas kuin elämäkertakaan. Tämän tarkemmin hän ei teostaan määrittele, mutta mielestäni sitä voisi sanoa rennoin rantein kirjoitetuksi artikkelikokoelmaksi. Keveä tyyli ei estä käsittelemästä vakaviakaan asioita, kuten esimerkiksi naisten asemaa Italiassa. Se ei vieläkään ole kovin kehuttava, vaikka on viime vuosikymmeninä muuttunut ja kohentunut.

Kuvia ei kirjassa ole. Mukana on italialaisen elämänmuodon ja arkisten ilmiöiden esittelyn lisäksi taidetta, historiaa ja taidehistoriaa (joskaan ei kovin syvällisesti). Kirjassa on myös tarina muuan hurmaavasta, mutta laiminlyödystä koirasta, jonka kirjoittaja onnistui pelastamaan hyvään kotiin. Teksti kulkee sujuvasti ja sisältää paljon pieniä ja vähän isompiakin tiedonjyviä maasta sekä kulttuurista. Esimerkkinä vaikkapa lukutaidottomuus, jota Italiassa esiintyi vielä 1960-luvulla: silloin 50-miljoonaisesta kansasta noin 4 miljoonaa opetteli lukemaan television välityksellä. Salovaaran mukaan ulkomaisten elokuvien dubbaus on näitä peruja, sillä Italiassa ei hevin luovuta vanhoista tavoista. Myös yliopisto-opiskelun kuvaus on kiinnostava, vaikka opiskelijaelämä ei taida meikäläisestä paljon poiketa.

Eniten kirja voisi kiinnostaa lukijaa, jolla on itselläänkin hieman kokemusta elämästä Italiassa, jolloin elämyksiä ja mielipiteitä voisi vertailla. Keskiössä on arki – tavallisen ihmisen ja perheen jokapäiväinen elämä.