Kun J. R. ja William McNeillin teos "The Human Web. A Bird’s Eye View of World History" vuonna 2003 ilmestyi, olivat teoksesta langetetut arviot ylitsevuotavia. Eräs kirjan amerikkalaisista arvostelijoista lausui, että jos on selvittävä lukemalla vain yksi kirja globalisaatiosta, se olkoon tämä. Teoksen suomennuksen Helsingin Sanomiin arvostellut Risto Heiskala puolestaan yhtyi edelliseen, mutta lisäsi vielä, että "jos on selvittävä lukemalla vain yksi kirja historiasta, se on tämä teos".

En aio ylittää edellisiä arvioita sanomalla, että jos on selvittävä lukemalla ylipäätään vain yksi kirja, se on tämä. Mutta ilman näin ylistävääkin arviota on molempien mainittujen arvioitsijoiden mielipiteeseen pääpiirteissään helppo yhtyä: "Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan", jonka Vastapaino nyt on julkaissut Natasha Vilokkisen sujuvana suomennoksena, on erinomainen ja tasapainoinen synteesi maailmanhistorian tähänastisista ääriviivoista. Se on ajankohtainen ja "lyhyt historia vähän kaikesta" ja soveltuu luettavaksi yhtä hyvin maailmanhistoriaan tai globalisaatioon perehtymättömälle kuin aiheesta hyvät perustiedot omaavallekin.

Teoksen ovat siis kirjoittaneet isä ja poika McNeill; ensinnä mainittu, William McNeill, on Chicagon yliopiston arvostettu emeritusprofessori ja jälkimmäinen, J. R. McNeill, historian professori Georgetownin yliopistossa. Kirjoittajat toteavat teoksen johdannossa, että teos "on syntynyt sekoittamalla vanhaa ja uutta viiniä sekä kaatamalla syntynyt seos uuteen leiliin". Vanhempaa vuosikertaa – joskaan ei kaikkein vanhinta – edustaa McNeill vanhemman laajalti tunnettu ja vaikutusvaltainen "The Rise of the West: A History of the Human Community", jossa kirjoittaja tarkasteli eri Euraasian sivilisaatioita sekä niiden vaikutuksia toisiinsa erityisesti viimeisen 500 vuoden aikana. Se ilmestyi vuonna 1963 ja haastoi Spenglerin ja Toynbeen teoriat erillisistä, toisistaan erottuvista sivilisaatioista korostaen sen sijaan sivilisaatioiden jatkuvaa keskinäistä vuorovaikutusta. Hivenen uudempaa vuosikertaa McNeill vanhemman teoksista taas edustaa "Plagues and Peoples" (1976) (suomennettu nimellä "Kansat ja Kulkutaudit" 2004), ja sittemmin McNeill on ilahduttanut "viininystäviä" mm. militarismia, maailman väestöhistoriaa sekä tanssin merkitystä ihmiskunnan historiassa käsittelevillä teoksillaan. Poika J. R. McNeill, joka näyttäisi toimineen teoksen kirjoittamisen suhteen aloitteentekijänä, taas on julkaissut teoksia mm. 1900-luvun ympäristöhistoriasta. Ei siten voi olla toteamatta, että molemmat kirjoittajat ovat sangen hyvin varustettuja tämänkaltaisen teoksen kirjoittamiseen.

McNeillien mainitsema uusi leili, johon erilaiset viinit nyt on kaadettu, taas on ajatus vuorovaikutusverkostojen keskeisestä merkityksestä historiassa. Mitä kirjoittajat ymmärtävät verkostoilla, käy ilmi seuraavasta: "Verkko on mielestämme joukko yhteyksiä, jotka kytkevät ihmiset toisiinsa. Yhteys voi olla muodoltaan lähestulkoon mitä tahansa: satunnainen kohtaaminen, sukulaisuus, ystävyys, yhteinen uskonto, kilpailu, vihollisuus, taloudellinen vaihtokauppa, ekologinen vaihto, poliittinen yhteistyö jopa sotilaallinen voimainmittely. Kaikissa tällaisissa suhteissa ihmiset vaihtavat informaatiota ja ohjailevat tulevaa toimintaansa saamansa tiedon pohjalta. He välittävät myös hyödyllistä teknologiaa, tavaroita, viljelykasveja, ajatuksia ja paljon muuta. Lisäksi he vaihtavat tahattomasti tauteja ja rikkakasveja, asioita joita ei voi hyödyntää mutta jotka siitä huolimatta vaikuttavat heidän elämäänsä (ja kuolemaansa)."

McNeillien mukaan historian suuntaa antavana voimana on juuri tällainen tiedon, tavaroiden ja vitsausten vaihtaminen ja levittäminen sekä se, miten ihmiset niihin suhtautuvat. "Verkottunut ihmiskunta" onkin ennen kaikkea kertomus siitä, millä tavoin ihmisten väliset vuorovaikutusverkostot syntyivät, miten ne kasvoivat niin vapaaehtoisesti kuin pakotettuinakin, millaisia paikallisia muotoja ne omaksuivat maapallon eri kolkissa, miten ne historiallisessa katsannossa sangen äskettäin yhdistyivät yhdeksi maailmanlaajuiseksi verkoksi sekä miten tämä verkosto on vaikuttanut ihmisen rooliin maapallolla. Voitaisiin lisäksi sanoa, että "Verkottunut ihmiskunta" on myös – joskin vain yleisellä tasolla – kertomus niistä erilaisista innovaatioista, jotka edistivät verkottumista ja kommunikointia sekä edesauttoivat verkon sisäisen nopeuden kasvua; McNeillit ottavat puheeksi useita tällaisia innovaatioita – kieli, tanssi, navigointitaidot, suuret maailmanuskonnot, lennätin jne. – ja kytkevät ne osaksi laajempaa globaalihistoriallista kontekstia.

Näin laaja-alainen kysymyksenasettelu on luonnollisesti vaatinut McNeilleiltä paitsi irtautumista "ruohonjuuritason" tapahtumahistoriasta, myös tarkasteluhorisontin venyttämistä äärimmilleen, mikä näkyy jo kirjan englanninkielisessä alaotsikossakin: "A Bird’s Eyey View of World History". Juuri tästä on kysymys: historian ääriviivoja maalaillaan verrattain levein siveltimenvedoin, joskin toisinaan pysähdytään tekemään miniatyyrimaalauksia jonkin kirjoittajien valitseman esimerkkitapauksen äärelle. Suomalaista lukijaa ei suoranaisesti ihmetytä, ettei Euraasian syrjäisessä kolkassa sijainnut Suomi kuulu McNeillien esimerkkien joukkoon; itse asiassa siihen ei koko kirjassa ole ainuttakaan viittausta. Sen sijaan useammankin sivun verran käsitellään esimerkiksi Tasmaniaa, johon McNeillit vetoavat havainnollistaakseen, millaiseen teknologiseen rappioon täydellinen eristäytyminen maailmanlaajuisesta verkosta saattoi johtaa: kun tasmanialaisten esi-isät n. 35 000-40 000 vuotta sitten saapuivat jalan saarelle, osasivat he vielä muiden muassa kalastaa, valmistaa luisia työkaluja sekä sytyttää tulen. Mutta kun merenpinta viimeisimmän jääkauden lopulla nousi jättäen saaren ilman maayhteyttä mantereeseen, jäivät saaren asukkaat eristyksiin 10 000 vuodeksi ja menettivät vähitellen kaikki edellä mainitut taitonsa.

Esimerkki on tietenkin osuvasti valittu – kuten monet muutkin McNeillien esimerkeistä -, ja kun kirjoittajat tällaisten pienoispotrettien jälkeen sitten suuntaavat huomionsa teoksen ääriviivoihin, alkavat maailmanhistorian suuret linjat erottua selkeämmin. Edellä kuvattua vaikutusta tehostavat teoksen jokaisen pääluvun loppuun sijoitetut lyhyet yhteenvetoluvut sekä McNeillien periamerikkalainen tapa aloittaa päälukunsa kertaamalla lyhyesti edeltävän luvun päälinjoja. Rohkenisin myös väittää, että vaikka monet McNeillien esiin nostamista asioista epäilemättä ovatkin tuttuja ainakin historiantutkijoille, eivät verkostot kuitenkaan ole mikään halpa käärepaperi, johon tuttu asia-aines nyt on pakotettu. Päinvastoin tuntuu ajatus verkostoista maailmanhistoriaa jäsentävänä tekijänä niin luontevalta, että kirjan luettuaan sitä erehtyy pitämään miltei itsestäänselvyytenä.

Mitkä sitten ovat McNeillien kuvaaman historiallisen evoluution maamerkkejä? Kirjoittajat aloittavat aikamatkansa ensimmäisestä maailmanlaajuisesta verkosta, joka alkoi kehittyä maapallon eri ihmisryhmien välille (viimeistään) puhekyvyn keksimisen jälkeen. Tämän jälkeen siirrytään maanviljelyksen keksimisen myötä syntyneiden paikallisten verkostojen kuvailuun sekä lopulta varhaisiin kaupunkikeskusverkostoihin, joita alkoi kehittyä sinne missä kommunikaatioväylät, kulkuyhteydet, ilmasto ja muut ympäristölliset tekijät loivat kaupunkien synnylle parhaat edellytykset.

Sangen perusteellisesti kirjoittajat käsittelevät myös noin 2000 vuotta sitten muodostunutta vanhan maailman verkkoa, joka syntyi kun useat pienemmät, syrjäseutuja vaikutuspiiriinsä kaapanneet kaupunkikeskusverkostot vähitellen sulautuivat toisiinsa. Sen yhdistämisestä – mikä käytännössä tarkoitti verkon välimerellisten, intialaisten sekä lounaisaasialaisten säikeiden punomista yhteen – on kirjoittajien mukaan paljossa kiittäminen juuri paimentolaisia: heidän liikkumisensa erillisten verkkojen rintamailla ei pelkästään levittänyt kauhua ja poliittista epävakautta, vaan myös edisti ja piti yllä kaupankäyntiyhteyksiä, tautien, uskonnollisten aatteiden sekä teknologisten innovaatioiden vaihtoa.

Sama vaikutus oli sittemmin Tsingis-Kaanin johtamilla mongolihevosmiehillä, jotka McNeillit paimentolaisten tavoin nostavat eräänlaisiksi globalisaation airuiksi: mongolivaltakunnan perustaminen toi sekin mukanaan hävitystä sekä Lounais-Aasiaa ja Eurooppaa koetelleen paiseruttoepidemian, mutta toiselta puolen lopputulemana oli myös ennen kokematon viestinnän helppous sekä uusien ajatusten ja toimintamallien nopea leviäminen. Tämän kaksipuolisen vaikutustodellisuuden kuvaaminen lukuisten havainnollisten esimerkkien avulla onkin eräs McNeillien teoksen suurimpia ansioita, samoin kuin globalisaation nimellä nykyisin kulkevan kehityksen kytkeminen osaksi laajempaa historiallista jatkumoa. Kirjoittajien tasapainoisten näkemysten toivoisikin löytävän tiensä niihin lukuisiin keskusteluihin, joissa edelleen on tapana korostaa vain asian jompaakumpaa puolta tai puhua globalisaatiosta ikään kuin kyseessä olisi uusi ilmiö.

Jos ajanjakso 200-1000 jaa. olikin ollut verkon nopean – ja usein myös väkivaltaisen – laajentumisen aikaa, piirtävät kirjoittajat vuosien 1000-1500 välisestä ajasta kuvaa verkostojen tihentymisen, vahvistumisen ja vakiintumisen aikakautena. Amerikan ja Euraasian verkkoja ei vielä ollut yhdistetty, vaikka eurooppalaisten merimiesten parantuneet navigointitaidot ja laajentunut toimintasäde jo valmistivatkin vanhan maailman verkkoa tulevaan kohtaamiseen; Kolumbuksen onnistunut purjehdus Amerikkaan oli siten vain eräs virstanpylväs jo pidempään jatkuneessa kehityksessä, kuten kirjoittajat aivan oikein muistuttavat.

Kummin päin tahansa, 1400-luvun puoliväliä seuranneina kolmena ja puolena vuosisatana maapallon erilliset verkot sulautuivat joka tapauksessa yhteen, samalla kun monet aikaisemmin verkon ulkopuolella olleet alueet – Amerikka, Siperia, Australian ja Oseanian verkot – liitettiin verkon yhteyteen. McNeillien mukaan ei taaskaan ollut sattumaa, että tämäkin voimakkaan maanvyörymän tavoin levinnyt laajentuminen lähti liikkeelle nimenomaan Euraasiasta. Tähän ei niinkään ollut syynä Euraasian eri sivilisaatioiden edustamien aatteiden ylivertaisuus kuin se, että Euraasia niin maantieteensä kuin luonnonolojensa ansiosta soveltui muita maanosia paremmin kasvinviljelyyn, eläinten kesytykseen sekä innovaatioiden siirtoon alueelta toiselle. Tehostuneen ruoantuotannon ja sen mahdollistaman suuremman väestönkasvun ansiosta Euraasiassa onkin useiden tuhansien vuosien ajan asunut vähintään 70 prosenttia ihmiskunnasta. Tämä puolestaan on tehnyt siitä muita maanosia kansoitetumman ja ahtaamman, mutta samalla myös vuorovaikutteisemman ja kilpailuhenkisemmän. Argumentti on tuttu mm. Jared Diamondin teoksesta "Tykit, taudit ja teräs. Ihmisen yhteiskuntien kohtalot", joskin heti perään on todettava, siinä kun Diamond edustaa eräänlaista biogeografista determinismiä, McNeillit painottavat ympäristötekijöiden rinnalla ihmisen roolia kulttuuria luovana ja elinympäristöään muokkaavana toimijana.

Sen tähden – ja toisin kuin Diamond antaa ymmärtää – olikin McNeillien mukaan lähinnä vain eräs historian monista oikuista, että mainittu laajentuminen oli alkava nimenomaan Euraasian länsilaidalta eikä Kiinasta, joka vielä esimerkiksi 1200-luvulla oli Eurooppaan nähden ylivertainen miltei millä tahansa yhteiskunnan osa-alueella. Eurooppalaisten haparoivat yritykset löytöretkiksi kalpenivat nekin Kiinan yritysten rinnalla, mutta kun Ming-dynastia omasta ylivertaisuudestaan huumaantuneena 1430-luvulla veti tukensa pois laivastolta, avautui eurooppalaisille mahdollisuus alueelliseen laajentumiseen. Mahdollisuuteen tartuttiin, ja kehittyneen laivanrakennustekniikan, parantuneiden navigointitaitojen sekä laivatykin tapaisten keksintöjen siivittäminä juuri eurooppalaiset – eivät kiinalaiset – vastasivat Amerikan ja vanhan maailman verkkojen yhdistämisestä.

1800-luvun alussa verkon voidaan sanoa olleen maailmanlaajuinen, mutta sen sisäinen nopeus oli kasvanut vain vähän. Tämä kaikki muuttui dramaattisesti vuoteen 1914 mennessä, jolloin lennätintekniikan ja kaapeliverkon ansiosta tuli mahdolliseksi lähettää muutamassa minuutissa maapallon toiselle puolelle viesti, jonka perillepääsy vielä hetkeä aikaisemmin oli kestänyt kokonaisen vuoden. Vuosien 1870 ja 1914 välille ajoittuukin vaihe, jota McNeillit kutsuvat toiseksi globalisoitumisjaksoksi; se tehosti ensimmäistä, maailman rannikot ja jokialueet meriliikenteen avulla yhdistänyttä globalisoitumisjaksoa sekä ulotti sen vaikutukset rannikoilta sisämaahan. Koettiin maailmanhistorian nopein talouskasvu samalla kun maapallon kulttuurinen, poliittinen, kielellinen ja uskonnollinen monimuotoisuus kaventui entisestään eräänlaisessa kulttuurisessa pudotuspelissä (tai muuntumisleikissä). Aikaisempien vaiheiden tavoin verkon laajentuminen myös muutti kansojen ja kansanosien voimasuhteita ja kohtaloita. Kaunaisuus, jännitteet ja epävakaisuus lisääntyivät, ja McNeillit toteavatkin sattuvasti – joskaan ei tietenkään omaperäisesti -, että ”jälkikäteen tarkasteltuna 1900-luvun alun maailman oli kuin suuri ruutitynnyri, jossa lukuisat ihmiset kanniskelivat palavia soihtuja”.

Vuonna 1914 syttynyt ensimmäinen maailmansota lopetti toisen globalisaatiovaiheen. Sodan seurauksena siihen asti vilkas kansainvälinen muuttoliike sekä kauppa ja pääomavirrat tyrehtyivät, ja vaikka ne sodan jälkeen elpyivätkin, taantuivat ne pian uudelleen hallitusten tuhottua maailmantalouden perustan asettamalla tulleja, kiintiöitä ja muita kaupan esteitä sekä devalvoimalla. Samanaikaisesti pettymys vallitsevien poliittisten ja kulttuuristen arvojen käyttökelpoisuuteen sai monet aikalaistarkkailijat ja poliitikot kannattamaan omavaraistalouteen siirtymistä. Juuri omavaraistalous sekä siitä seuranneet pyrkimykset imperiumien kasvattamiseen olivat kirjoittajien mukaan pääsyynä toiseen maailmansotaan. Äskeinen voi tietenkin kuulostaa suurelta yksinkertaistukselta, ja sellainen se epäilemättä onkin. Mutta samanaikaisesti on kuitenkin muistettava, että tämänkaltainen johtopäätös on pelkästään johdonmukainen McNeillien valitseman, kulttuurien välistä interaktiota painottavan tulkintakehyksen kanssa.

Molempien maailmansotien aiheuttamista rasituksista huolimatta yleismaailmallinen verkko ei kuitenkaan missään vaiheessa purkautunut. Sen yhteydet pysyivät likipitäen ennallaan, ja juuri tästä johtui, että 1920-luvun lopulla alkanut lama levisi maailmanlaajuiseksi. Itse asiassa, kirjoittajat muistuttavat, verkossa tapahtuvan vuorovaikutuksen nopeus ja taajuus kasvoivat koko ajan maailmantalouden rappeutumisesta huolimatta, ja kun toinen maailmansota viimein oli ohi, virkosi taloudellinen yhdentyminen uudestaan Yhdysvaltain johdolla. Puhelin, radio, televisio, elokuvat, auto, lentokone ja Internet tihensivät verkkoa entisestään sekä demokratisoivat tiedonvälistystä, ja nopeutuneen tiedonvälityksen ohella 1900-luku sai todistaa useita muitakin suuria mullistuksia: maailmantalous kasvoi ennätyksellistä tahtia, tieteellisen tiedon ja teknologian välille solmittiin uusi liitto, ja kiihtyvä kaupungistuminen asetti ihmiskunnalle mittavia sosiaalisia, poliittisia, psykologisia ja ekologisia haasteita.

Kaupungistumiskehitystäkin kenties dramaattisempia muutoksia ovat kuitenkin olleet ihmisten lukumäärän ja energiankäytön lisääntyminen: kirjoittajat muistuttavat, että ihmisten lukumäärä on lyhyessä ajassa nelinkertaistunut samalla kun energian käyttö on 13-15 kertaistunut. Vaikutukset biosysteemiin ovat olleet dramaattisia, ja niiden pitkän aikavälin seurauksia voimme vain aavistella. Niistä joka tapauksessa riippuu, sävyttävätkö tulevaisuuden historioitsijoiden 1900-luvusta piirtämää kuvaa pikemminkin ekologiset, kuin poliittiset ja kulttuuriset sävyt. Voi näet hyvinkin olla, että historioitsijat asiaa jälkikäteisesti tarkastellessaan joutuvat toteamaan nimenomaan ilmastonmuutoksen vuoden 1890 jälkeisen ajan merkittävimmäksi tapahtumaksi – ei ensimmäistä ja toista maailmansotaa, niin kuin useissa historian standardiesityksissä tähän saakka on ollut tapana esittää. McNeillit itse ennakoivat tätä tulkintalinjaa omistamalla molempien maailmansotien tarkasteluun vain muutaman koko esityksensä yhteensä yli 500 sivusta, kun taas ekologiaan ja energiankäyttöön liittyviä teemoja käsitellään laajemmin.

Oswald Spenglerin inhimillisiin kulttuureihin ja sivilisaatioihin soveltamat analogiat – kevät, kesä, syksy, talvi jne. – lienevät useimmille tuttuja. Samantapaisia analogioita tapaamme myös NcNeilleiltä; lukija tosin tutustuu niihin vasta molempien tekijöiden erikseen kirjoittamissa loppuluvuissa, jolloin ei Länsimaiden perikadon tavoin voida puhua mistään koko teosta läpäisevistä teemoista.

McNeill nuorempi vertaa ihmisyhteisöjen historiaa eläviin organismeihin sekä niihin evoluution ohjaamiin prosesseihin, joiden tuloksena on syntynyt yhä monimutkaisempia elämänmuotoja; tarkoituksena lienee osoittaa, että ihmisen taival maapallolla on kaikesta poikkeuksellisuudestaan huolimatta ollut luonnollinen. Biologinen ja kulttuurinen evoluutio (jälkimmäinen syrjäytti geneettisen evoluution biologista muutosta toteuttavana voimana noin 40 000 vuotta sitten) näyttäisivät McNeill nuoremman mukaan vieneen myös ihmiskuntaa "kohti yhä mutkikkaampia rakenteita, joita luovien ja ylläpitävien energiavirtojen koko on verrannollinen monimutkaisuuden ja rakenteen määrään". Ja vielä enemmän: "Ihmiskunnan historia on kehitystä yksinkertaisesta samuudesta kohti monimuotoisuutta ja siitä edelleen kohti monimutkaista samuutta". Tässä prosessissa kulttuurin yksinkertaisemmat muodot eivät välttämättä katoa mihinkään, mutta monimutkaisemmilla ihmisyhteisöillä on joka tapauksessa ollut puolellaan selvä kilpailuetu, jonka seurauksena yksinkertaisempi kulttuuri yleensä tuhoutuu, sulautuu monimutkaisempaan tai monimutkaistuu itse elinvoimaisuutensa säilyttämiseksi. Toisin sanoen: monimutkaisuudesta on tullut uusi paradigma, samalla kun yleinen kehitys on vienyt kohti yhä suurempi ja tiheämpiä vuorovaikutusverkostoja.

Vastaavankaltaisia analogioita viljelee omassa loppupuheenvuorossaan myös McNeill vanhempi, mutta Spenglerin jälkeensä jättämää profeetanviittaa ei hänkään – sen koommin kuin McNeill nuorempikaan – suoranaisesti sovittele harteilleen. Ihmiskunnan tulevaisuutta ei siis yritetä spengleriläisittäin ennustaa, mutta jonkinlaisia viitteitä siitä, millä tavoin kirjoittajat suhtautuvat ihmiskunnan vielä toteutumattomiin vaiheisiin saamme kuitenkin teoksen loppuluvusta. Pohjavire on paikoin pessimistinen, mutta enemmän kuin spengleriläisiä, ovat kirjoittajat kuitenkin toynbeeläisiä: Toynbeen tavoin he näet katsovat, ettei sivilisaatioiden kohtaloa ohjaa mikään sisäinen laki, vaan että niiden tulevaisuus riippuu siitä, missä määrin ne onnistuvat vastaamaan kunakin aikana kohtaamiinsa haasteisiin luomisvoimansa ja sopeutumiskykynsä avulla. Toisin kuin Spengler – tai myöhemmin esimerkiksi Huntington – McNeillit eivät myöskään ole kiinnostuneita juuri eurooppalaisen kulttuurin (miten se sitten määritelläänkin) tulevaisuudesta tai elinvoimaisuudesta. McNeilleille kysymys ei näet laisinkaan koske jonkin yksittäisen sivilisaation kohtaloa, yhtä vähän kuin se koskee ihmisen selviytymismahdollisuuksia ylipäätään. Kysymys, jonka McNeillit teoksensa loppupuolella asettavat on sen sijaan: kestääkö nykyinen maailmanlaajuinen verkkomme vai onko sen kohtalona hajota erilaisiin uskonnollisiin, poliittisiin ja kulttuurisiin jännitteisiin?

McNeill nuoremman vastaus yllä esitettyyn kysymykseen on toiveikkaampi kuin McNeill vanhemman, joskin jälkimmäinenkin tuntuu pohjimmiltaan luottavan ihmisen kykyyn bakteerien tavoin selviytyä vakavistakin muutoksista elinympäristössään; verkon purkautuminen on ilmeinen mahdollisuus, mutta tämän jälkeenkin ihmiskunta voisi kenties aloittaa alusta jäljelle jääneiden verkon osasten pohjalta. Onni, äly ja edes alkukantainen suvaitsevaisuus saattavat McNeill vanhemman mukaan kuitenkin vielä estää nykyistä verkkoamme purkautumasta ja siten auttaa meitä välttämään ne seuraukset – ihmiskunnan radikaali köyhtyminen ja väkiluvun väheneminen jne. -, joita verkon mahdollisella hajoamisella olisi.

Ihmiskunnan kohtalo riippuu joka tapauksessa omista valinnoistamme sekä erityisesti siitä, keitä valitsemme ihmiskunnan "johtokuntaan" päättämään yhteistä tulevaisuuttamme koskevista asioista. Näihin näkökulmasta riippuen lohdullisiin tai lohduttomiin mietteisiin päättävät McNeillit teoksensa.