Englantilainen kirjailija ja toimittaja Andrew Taylor on lähtenyt teoksessaan arvioimaan kirjallisuuden vaikutusta maailmaan. Tässä kirjallisuus on ymmärrettävä laajasti, koska mukana on niin fiktiota, runoutta ja epiikkaa kuin poliittista historiaa, matematiikkaa ja kartografiaa, mutta myös ensimmäinen puhelinluettelo vuodelta 1878. Kaiken kaikkiaan mukana on noin 2700 vuoden ajalta viisikymmentä kirjaa, joiden Taylor arvioi vaikuttaneen ihmiskunnan historiaan eniten. Vaikka paikoitellen jaottelu onkin ongelmallista niin teoksista 20 luettaneen fiktiivisiksi (näistä 15 on romaaneja) ja 30 tietokirjallisuuteen. Tämä on jo sinänsä huomionarvoinen seikka, koska usein kirjallisuus mielletään nykyisin kansanomaisesti juuri fiktioksi, erityisesti romaanikirjallisuudeksi.

Kaikkien tällaisten listojen laatiminen on epäkiitollista puuhaa, koska kuten Taylor itsekin johdannossa toteaa, ”jokainen luettelo on subjektiivinen” (s.11). Taylorin ansioksi on luettava, että hän ei ole kaikin osin lähtenyt tavanomaisten valintojen tielle, vaikka Homeros, William Shakespeare tai Albert Einstein sellaista antaisivat olettaakin. Kaikki esitellyt teokset eivät ole myöskään selkeästi yhden tekijän luomuksia (esim. Koraani ja Siionin viisaitten pöytäkirjat).

Teoksen suurin heikkous taas lienee Taylorin ilmeinen anglo-amerikkalaisen kirjallisuuden painotus: 17 teosta on Isosta-Britanniasta ja 6 Yhdysvalloista. Koko muu Eurooppa saa tyytyä 12 teokseen sekä viiteen Antiikin Kreikan ehdokkaaseen. Tämän jälkeen Kiinalle ja Venäjälle jää kullekin kaksi teosta sekä Intialle ja koko Afrikalle yksi kullekin. Islamilaiselle maailmalle on vielä kolme paikkaa ja Lähi-idälle Raamatun ansiosta yksi.

Historiallisesti tarkastellen epäsuhta tulee vieläkin räikeämmäksi, kun 1000-luvun alun jälkeen vaikuttaneita muita kuin eurooppalaisia tai yhdysvaltalaisia teoksia ovat vain Tuhannen ja yhden yön tarinat – tarkemmin ottaen vielä niiden englanninkielinen käännös vuodelta 1885 –, nigerialaisen Chinua Acheben englanninkielinen romaani Läsnä on hajaannus sekä Otteita puheenjohtaja Mao Tse-tungin teoksista. Englantilaisin silmin tämä voi näyttää hyvinkin todenmukaiselta, mutta pistää miettimään valintojen merkitystä, varsinkin kun kaksi muuta teosta (Achebe ja James Joycen Odysseus) on kirjoitettu englanniksi.

Esitellyt kirjat itsessään ovat pääosin itsessään merkittäviä, kenties kahta poikkeusta lukuun ottamatta (ks. blogi-linkistä koko luettelo). Nimittäin ensinnäkin Wilfred Owenin ensimmäisen maailmansodan aikaisten kokemusten kirvoittama kokoelma Runot (1920) ei maailman mittakaavassa kohoa samalle tasolle kuin muut mainitut uuden ajan jälkeiset runoteokset Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset ja William Wordsworthin ja Samuel Taylor Coleridgen Runoballadit. Toiseksi voisi kyseenalaistaa J. K. Rowlingin Harry Potter ja viisasten kivi -teoksen rinnastamisen historiallisesti merkittäviin teoksiin – jo pelkästään ajallisen läheisyyden vuoksi. Vähättelemättä lainkaan Potter-kirjojen ja -ilmiön merkitystä, ne eivät mitenkään vertaudu vallankumouksellisuudessaan juuri sitä ennen esiteltyihin 1960-luvun teoksiin, Mao Tse-tungin Pieneen punaiseen kirjaan tai Rachel Carsonin Hiljaiseen kevääseen. Vaikutelma on ennemminkin populistinen kädenojennus populaarikulttuurin suuntaan.

Eri tieteenalojen läpimurtoteosten ottaminen mukaan on merkittävä valinta, mutta myöskin valikoiva. Esimerkiksi Antoine Lavoisier’n nykyaikaisen kemian airuena pidettävää kirjaa Traité Élémentaire de Chimie (1789) ei ole mainittu. Tällaisia aukkoja tai ristiriitaisuuksia löytynee muitakin, mutta silti on mielenkiintoista lukea Gerhardus Mercatorin projektiosta, William Harveyn verenkiertotutkimuksista tai Einsteinin yleisestä suhteellisuusteoriasta.

Teoksen suomennos on laadukas ja käyttää runsaasti olemassa olleita käännöksiä. Monien tekstien kohdalla on kuitenkin jouduttu kääntämään Taylorin valikoimia katkelmia. Monissa tapauksissa suomennokseen on lisätty lyhyitä mainintoja teosten suomennoshistoriasta, mikä tekee esittelyiden lukemisen suomalaisessa yhteydessä mielekkäämmäksi. Olisi toivonut, että tätä olisi sovellettu useampiin teksteihin – esimerkiksi Kungfutsen tai Miguel de Cervantesin kohdalla.

Vaikkei Taylorin valinnoista sinänsä olisikaan yhtä mieltä, ovat hänen esittelemänsä teokset olleet merkittäviä ainakin omana aikanaan ja omassa kulttuurissaan, mutta useissa tapauksissa myös maailmanlaajuisemmin. Kirja tarjoaa hyvän yleiskatsauksen näihin teoksiin, ja erityisesti se laajentaa kirjallisuuskäsitystä ja kirjallisuuden vaikuttavuuden käsitettä laajemmaksi kuin mitä yleisesti ajatellaan.