Maanmittarit ovat aina olleet hyvin kiinnostuneita oman ammattikuntansa historiasta. Tämä on ymmärrettävää, sillä maanmittarit ovat olleet paikalla monissa Suomen historian murroskohdissa, mittaamassa suurvallan voimavaroja 1600-luvulla, toimittamassa isojakoa 1700-luvulla, luomassa autonomisen Suomen elinkeinoelämän edellytyksiä 1800-luvulla ja asuttamassa karjalaisia evakkoja ja rintamamiehiä 1900-luvulla. Maanmittarit ovat olleet myös itse aktiivisia oman historiansa tuntemuksen lisäämisessä. Vuonna 1933 Maanmittaushallitus julkaisi 300-vuotisjuhliensa kunniaksi kolmiosaisen artikkelikokoelman maanmittauksen historiasta ja vuonna 1983 juhlistettiin 350-vuotista taivalta jälleen historiateoksen muodossa. Vuonna 2008 maanmittauksen täyttäessä 375 vuotta ilmestyi jo kolmas katsaus alan historiaan Suomessa, Mikko Huhtamiehen yli 500-sivuinen teos Maan mitta.

Mikko Huhtamiehen teos poikkeaa edeltäjistään monessa suhteessa. Aikaisemmissa teoksissa on ollut monta kirjoittajaa, pääosin muita kuin historiantutkijoita, ja historiantutkimuksen parissa teosten artikkeleista ovat jääneet elämään oikeastaan vain Kuusen ja Nohrströmin (1933) sekä Saarenheimon (1983) artikkelit isojaosta. Teokset ovat keskittyneet lähinnä hallintohistoriaan, maanmittaustekniikkaan ja tuotantoon, toisin kuin Huhtamiehen teos, jonka nimenomaisena tavoitteena on ollut kytkeä maanmittauksen vaiheet osaksi suomalaisen yhteiskunnan yleistä kehitystä. Teoksen voisikin määritellä maanmittauksen näkökulmasta kirjoitetuksi Suomen historian yleisesitykseksi. Se on myös sujuvasti kirjoitettu ja maanmittaukseen väistämättä kuuluvista astrolabeista, nokturnaaleista ja teodoliiteistä ynnä muista teknisistä termeistä huolimatta yleistajuinen, suurelle yleisölle suunnattu teos.

Maan mitta perustuu pääosin tutkimuskirjallisuuteen. Se on synteesi siitä, mitä maanmittauksesta ja siihen läheisesti liittyvistä aloista (mm. kartografian historiasta) on viime vuosikymmeninä kirjoitettu, etenkin Suomessa mutta myös ulkomailla. Alkuperäislähteitä on käytetty täydentämään ja rikastuttamaan kirjallisuuden pohjalta piirtyvää kuvaa.

Teos jakaantuu kolmeen päälukuun Suomen historian perinteisen periodisoinnin mukaisesti: Ruotsin aika, autonomian aika ja itsenäinen Suomi. Teos alkaa antiikista, maanmittauksen varhaisvaiheista, mutta saapuu varsin nopeasti suurvaltakauden Ruotsiin. Suomen maanmittauksen historia lasketaan varsinaisesti alkaneeksi siitä hetkestä, kun taalainmaalainen maanmittari Olof Gangius sai vuonna 1633 määräyksen lähteä Turkuun kahden avustajan ja kolmen hevosen kanssa. Hän oli Suomen ensimmäinen maanmittari ja aloitti maanmittauksen institutionaalisen historian Suomessa. Alku ei ollut kovin kunniakas. Maaherran mukaan Gangius ei pystynyt hoitamaan tehtäviään juopottelun ja hutiloivan työtapansa takia. Hän sai aikaiseksi vain muutaman kaupunkikartan Turusta ja Viipurista, ennen kuin hänet määrättiin vuonna 1643 Tukholmaan. Maanmittausta harjoitettiin Suomessa jo ennen Gangiusta ja etenkin Gangiuksen jälkeen, mutta jostain on laskeminen aloitettava. Muuten jäisivät merkkivuodet juhlimatta.

Olof Gangiuksen tulo Suomeen liittyi kuningas Kustaa Adolfin suurhankkeeseen, synopsikseen, jonka tavoitteena oli tuottaa valtakunnan taloudellisia resursseja kuvaava kartta. Toimeksianto oli alun perin annettu Andreas Bureukselle, joka oli laatinut Ruotsin valtakunnan kartan vuonna 1626, mutta toimeksiannon laajuus edellytti maanmittaustoiminnan aloittamista Ruotsissa. Maanmittareita oli koulutettava ja maanmittaus oli organisoitava uudelleen. Osana tätä suurhanketta syntyi myös historiantutkimuksen kannalta ainutlaatuinen maakirjakarttojen kokoelma. Suomen osalta karttoja on säilynyt yhteensä noin 1 500 kappaletta (ns. vanhempia ja nuorempia maakirjakarttoja). Kartoissa kuvataan iso osa 1600-luvun Ruotsin valtakunnan kylistä peltoineen, niittyineen ja osin metsineenkin. Kartoista löytyy paljon historiantutkimuksen kannalta kiinnostavaa tietoa aikakauden asutuksesta ja elinkeinoista. Maanmittarit ovat kirjanneet karttoihin myös mm. saamiaan tietoja maatilojen autioitumisen syistä. Maakirjakartat ovat kansainvälisestikin poikkeuksellinen lähdekokoelma. Huhtamiehen mukaan missään muualla Euroopassa ei toteutettu vastaavia hankkeita, ja hän harmittelee, ettei karttoja ole juuri käytetty historiantutkimuksessa.

1600-lukua käsittelevä osa on kirjan parasta antia. Tämä ei yllätä, sillä teoksen kirjoittaja Mikko Huhtamies on aikaisemmissa tutkimuksissaan käsitellyt sotaväenottoja suurvaltakaudella, ja aikakauden historia ja lähdeaineisto ovat todennäköisesti olleet jo valmiiksi hyvin tuttuja. Jäin pohtimaan oikeastaan vain kirjan ensimmäisen luvun otsikkoa, kansallisvaltion synnystä yksityismaan erottamiseen. Kansallisvaltio-käsite tuntuu anakronistiselta 1600-luvun kohdalla.

1700-lukua käsittelevä osuus keskittyy isojakoon, 1700-luvun puoliväissä aloitettuun maanjako-olojen uudistukseen. Esitys painottuu isojakoon Uudellamaalla, joka on jäänyt aikaisemmissa tutkimuksissa Pohjanmaan varjoon. Ansiokasta on etenkin Viaporin rakennustöiden merkityksen korostaminen. Huhtamiehen mukaan Viaporin rakentaminen kasvatti tukkipuun kysyntää ja kannusti jakamaan yhteismaita.

Isojakoa käsittelevä luku on myös ongelmallinen. Huhtamies yhdistää laajoin pensselinvedoin englantilaisen aitaamisliikkeen teolliseen vallankumoukseen ja teollisen vallankumouksen puutavaran kysynnän kasvun kautta ruotsalais-suomalaiseen isojakoon. Huhtamies väittää, että Suomen isojako ja sen aikataulu riippuivat teollisuuden eikä maatalouden tarpeista. Tämä on uusi tulkinta isojaon taustoista ja ansaitsisi tuekseen todistusaineistoa. Huhtamies nostaa toki esiin joitakin sahayrittäjiä, jotka anoivat isojakoa, mutta kyse on yksittäistapauksista. Kokonaiskuva isojaon etenemisestä jää hataraksi ja yksipuoliseksi.

Metsäjaon ohella olisi mielestäni pitänyt käsitellä myös maatalouden ja isojaon välistä yhteyttä. Suomen elinkeinorakenne oli 1700-luvulla sahateollisuuden läpimurrosta huolimatta maatalousvaltainen, joten peltojen ja niittyjen maanjako-olojen rationalisoimisella on varmasti ollut merkitystä monille maanomistajille. Itse asiassa Huhtamies kirjoittaa, kuinka pellot ja niityt jaettiin pääosin ennen metsiä, mutta tekee jostain syystä sen johtopäätöksen, että pelto- ja niittyjako oli silti merkityksetön välivaihe metsäjaon rinnalla.

Maanjakojen (isojaon, isojaon järjestelyiden ja uusjakojen) ja teollisuuden, etenkin metsäteollisuuden, välisen linkin osoittaminen muodostaa Huhtamiehen teoksen punaisen langan. Tämä näkyy etenkin teoksen toisessa, autonomian aikaa käsittelevässä osassa. Huhtamiehen mukaan maanjaot etenivät samassa tahdissa, kun metsäyhtiöiden puunhankinta-alueet laajenivat, 1800-luvulla etenkin rautatieverkon avustuksella. Huhtamies kirjoittaa, että rataverkko, teollistuminen ja maanjaot liittyivät yhteen. 1800- ja 1900-lukujen osalta Huhtamies linkitys onkin uskottava, toisin kuin 1700-luvun osalta. Metsän arvon voimakas nousu 1800-luvun lopulla lisäsi kiinnostusta isojakoa kohtaan ja sai myös maanomistajat kannattamaan yhteismaiden jakamista.

1900-luvulla maanmittareita työllistivät etenkin Lapissa jatkunut isojako, vuokra-alueiden lunastukset (torpparilaki), toisen maailmansodan jälkeinen asutustoiminta ja kaupungistumisen aiheuttamat muutokset. Sotien jälkeinen merkkipaalu oli vuosi 1977, kun koko maa oli saatu peruskartoitettua. Huhtamies esittääkin, että vasta nyt oli Bureuksen vuonna 1628 saama toimeksianto saatu valmiiksi.

Mikko Huhtamiehen teoksen Maan mitta myötä maanmittauksen ja maanmittareiden ammattikunnan historia on ensimmäistä saatu yksiin kansiin. Aikaisemmat juhlakirjat ovat olleet liian hajanaisia, jotta kokonaiskuva olisi päässyt hahmottumaan. Teoksessa käydään läpi maanmittauksen historiaa monelta eri kantilta. Huhtamies on perehtynyt perusteellisesti mm. alan tekniseen kehitykseen, kartografian historiaan ja maanmittareiden koulutuksen vaiheisiin.

Kiinnostavinta teoksessa ovat kuvaukset siitä, minkälaista oli olla maanmittari eri vuosisadoilla. Maanmittari asema esivallan ja paikallisyhteisön välissä ei aina ole ollut helppo. Ei ollut aivan tavatonta, että isojakotoimitus meni käsirysyksi. Etenkin nuorilla ja kokemattomilla maanmittareilla oli vaikeuksia voittaa talonpoikien luottamus. Toisaalta saatettiin maanmittarille joskus keittää kahvitkin, esimerkiksi 1920-luvulla, kun maanmittari oli tulossa muodostamaan uutta, itsenäistä tilaa entiselle torpparille.

Pysyviä piirteitä maanmittarin ammatissa ovat olleet matkustus ja kenttätyöt. Huhtamies kirjoittaa, kuinka mikään muu virkakunta ei joutunut matkustamaan yhtä paljon kuin maanmittarit. Välillä matkaa piti taittaa hevosella tai veneellä, välillä poron kyydissä tai pikajunalla. Myös mittausmenetelmät olivat raskaita. Tähystyslinjoja piti aukaista kirveellä ja paaluja piti veistää ja hakata maahan. Pysyvää tuntuu olleen myös ammatin huono vetovoima. Raskas työ ja huono palkkaus eivät aina houkutelleet alalle riittävästi opiskelijoita ja pätevyysvaatimuksista jouduttiin tinkimään.

Teoksella on monia ansioita, mutta se antaa myös huolimattoman vaikutelman. Teoksessa on selkeitä virheitä, kuten sivun 322 kartassa, johon on merkitty ruotusopimuspitäjistä ainoastaan Kuusamo. Salla ja Kemijärvi puuttuvat. Ja sivun 332 kuvatekstissä annetaan virheellisesti ymmärtää, että tilattomat ja loiset tarkoittavat samaa asiaa. Lisäksi lähdeluettelosta puuttuu muutama lähdeviitteissä mainittu teos.

Huolimattomuudesta kertoo myös käsitteiden epätarkka käyttäminen. Jacob Faggot ei ollut fysiokraatti, kuten teoksessa toistuvasti väitetään. Kaikki maatalouden merkitystä korostaneet 1700-luvun ajattelijat eivät olleet fysiokraatteja. Huhtamies myös väittää, että isojakojärjestelyitä olisi tehty 1760-luvulla Preussissa ja Schleswig-Holsteinin osavaltiossa. Niitä tehtiin Suomessa 1800-luvulla ja silloinkin niiden nimi oli isojaon järjestelyt. Isojako-termiä ei ole mielestäni perusteltua käyttää kuvamaan muualla Euroopassa toimitettuja maanjakoreformeja.

Huolimattomuuden piikkiin menevät myös väitteet, että talonpoikien asema olisi säätyjärjestelmässä heikentynyt 1700-luvulla – eikö kehityksen suunta ollut juuri päinvastainen – ja että tilojen halkominen olisi sallittu vasta vuonna 1747. Tilojen halkomien oli toki sallittua aikaisemminkin, mutta vuonna 1747 halkomisrajoituksia lievennettiin. Vastaavia virheitä löytyy useita ja ne liittyvät usein sellaisiin tekstikohtiin, jossa kirjoittaja on innostunut maalailemaan liian suuria tulkintoja tarkkuuden kustannuksella.

Virheistä huolimatta teos antaa rikkaan ja monipuolisen kuvan maanmittauksen ja maanmittareiden ammatin kehityksestä 1600-luvulta nykypäivään. Erityismaininnan ansaitsee kirjan poikkeuksellisen hieno kuvitus.