Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana
ilmestyi maaliskuussa näyttävä kuvateos nimeltään
"Maatilan pihapiiri". Teoksen tekstin on kirjoittanut
kansatieteilijä FT Sirkka-Liisa Ranta ja kuvat on ottanut
valokuvaaja Juhani Seppovaara.

Talonpoikaiskulttuurisäätiö, joka on perustettu 1938
edistämään vanhan talonpoikaiskulttuurin tutkimusta
ja uuden syntymistä, on ollut teoksen alullepanijana ja
antanut tukensa työlle.

Teoksen esipuheessa valmistelevan työryhmän
puheenjohtaja Hanna Snellman kirjoittaa mm.
seuraavaa: "Talonpoikaiskulttuurisäätiössä on haluttu
sopeutua muuttuvan yhteiskunnan vaatimuksiin.
Maaseudulla eletään yhä murroskautta, joka jättää
jälkensä niin ihmisiin kuin ympäristöön. Muutokset
kohdistuvat etenkin maaseudun kulttuurimaisemaan,
ja monet uhkakuvat ehtivät jo edistysuskoisella
1960-luvulla toteutua. Pihapiirit sen kasveja ja eläimiä
myöten ovat muuttumassa, sukupolvien vuosisatainen
perintö on katkeamassa. Muutokset eivät ole pahasta,
ne ovat välttämättömiäkin, jos vain uusi ja vanha
saadaan sopusointuisesti liittymään toisiinsa. Usein
näin on käynyt, mutta yhtä usein on paljon
korvaamatonta tuhottu."

Teos etenee maatilan ja siellä tehtävän työn
muutoksista pihapiirien rakennusten kuvaamisen
kautta pihaan ja puutarhaan ja siitä vielä ulommaksi,
pellolle asti. Kansatieteen näkökulmasta katsotaan
maaseudun rakentamisen muutoksia nykypäivään asti,
ei romantisoida elämää ennen koneita ja sotia sen
kummemmin kuin myöskään ei paheksuta nykyajan
suuria tuotantorakennuksia. Osittain
kulttuurimaiseman muutosta esitetään teoksessa
kuvatuksi esteettisestä kannalta, mutta minusta teos
enemmänkin kuvaa maaseudun muutosta elinkeinojen
toiminnalliselta ja taloudelliselta kannalta,
pragmaattisesti katsottuna. Jonkin verran silmäillään
myös ekologisia muutoksia. Alueellisia piirteitä eri
puolilla Suomea on erotettavissa ilmeisesti vain
vanhemmassa historiassa, viimeisten
vuosikymmenien rakentamisessa ei enää ole
havaittavissa alueellisia eroavuuksia, vaan toiminta on
määräävää eikä edes voimakas eteläpohjalainen
rakennusperinne hallitse nykyajan rakentajaa.

Maatilojen määrä on Suomessa vaihdellut paljon viime
vuosisadalla. Vuonna 1901 oli n 211000 maatilaa.
Torppareiden vapautumisen myötä tilojen määrä
lisääntyi, samoin sodan jälkeen rintamamiesten ja
siirtoväen asuttamisen myötä. Vuonna 1959
Suomessa oli ennätykselliset 331 000 maatilaa.
Vuosituhannen vaihteessa maassamme oli enää noin
150 000 maatilaa, joista vajaat 80 000 aktiivista
EU-tilaa.

Luonnon ja kulttuurin erityispiirteiden mukaan Suomi
voidaan jakaa kymmeneen maisemamaakuntaan.
Kansankulttuurin näkökulmasta maamme jaetaan
karkeasti Länsi-, Itä- ja Pohjois-Suomeen. Jaottelun
pääperiaatteena on maantieteellisten erojen ohella se,
mistä ja milloin elämiseen ja asumiseen on saatu
vaikutteita. Rakennusten ryhmittyminen on vaihdellut
maan eri osissa. Läntisessä Suomessa, etenkin
tiheään rakennetuissa kylissä, oli tavallista sijoittaa
rakennukset neliömäisen pihan ympärille, siten että
piha oli melkein linnoitusmaisesti suljettu. Pihoja oli
yleensä kaksi: miespiha asuintilojen yhteydessä ja
karjapiha talousrakennusten ympäröimänä. Aidatut
umpipihatalot olivat yleisiä keskiajalta 1800-luvun
lopulle. Itä-, Keski- ja Pohjois-Suomessa pihat olivat
epäsäännöllisempiä, kumpuilevaan maastoon eivät
säännölliset umpipihat olisi istuneetkaan. Talojen
paikat ja pihojen muodot ovat vaihdelleet eri puolella
maatamme, mutta maakunta- tai kulttuurirajoja ei voi
tarkasti vetää tiettyyn paikkaan kartalle, rajat ovat vain
suuntaa antavia.

Teoksessa kuvaillaan eri puolella maatamme
rakennettuja maatilan asuinrakennuksia. Suomalaisen
talonpoikaistalon perustyyppi, paritupa, on
yksikerroksinen, pitkänomainen ja harjakattoinen
rakennus. Tämä keskiajalta lähtien tunnettu talotyyppi
muodostui alun alkaen kahdesta erillisestä tuvasta ja
niiden väliin jäävästä eteisestä, porstuasta. Paritupa
yleistyi talonpoikaistalona 1700-luvulla. Sittemmin sitä
ruvettiin laajentamaan monihuoneiseksi ensin
lännessä, myöhemmin idässäkin.

Pohjanmaan talonpoikastalot erottuvat tässä
teoksessa näkyvästi niin kuin ne erottuvat
maisemassakin. Kaksifooninkisten esikuvina ovat
olleet kaupunkien porvariston ja papiston Ruotsista
tuomat mallit. Korkeat pytingit kertovat
seudunvauraudesta ja kirvesmiestaidosta. Vauraus oli
peräisin tervanpoltosta ja kytöviljelystä,
kirvesmiestaidot laivan- ja kirkonrakentajilta.
Rakennuksen korkeuden lisäksi vaurauden mittana oli
ikkunoiden koko ja määrä. Ensimmäiset
kaksifooninkiset tehtiin Pohjanmaalla
1700-luvunlopulla, mutta eniten niitä rakennettiin 1860-
ja 1880-luvun välisenä aikana.

Aiemmin maatilan pihapiiriin kuului useita erikokoisia
eläin – ja muita suojia. Nykyisin ne ovat kadonneet ja
tilalle ovat tulleet uusien toimintojen ja
vaatimustenmukaiset tehokkaat sikalat, kanalat,
navetat ja suuret konehallit.

Varsinkin silmän kantamattomiin siintävillä lakeuksilla
muutokset niin rakentamisessa kuin myös viljelyssä
näkyvät kauaksi. Pakettipeltoja ei enää tehdä mutta nyt
on vaarana peltojen metsitys. Rakentamisen puolella
heinäladot ovat jo katoamassa: ensin tulivat AIV-tornit ja
nyt viime vuosina ovat pelloille tulleet nykyajan muoviset
virtaspallukat.

Leipävilja ruis puitiin riihessä perinteisin menetelmin
1950-luvulle asti. Aluksi tulivat lautarakenteiset
kuivaajat ja sitten kirkkaat peltikuoriset kuivurit.
Korkeista maamerkkirakennuksista todella
harvinaisiksi ovat tulleet tuulimyllyt: esimerkiksi
Hailuodossa on kirjan mukaan ollut 1900-luvun alussa
46 tuulimyllyä, mutta v.1993 enää kolme kappaletta.
Varsinkin omavaraistalouden aikana varastotiloja
tarvittiin taloissa paljon: piti olla jyvä- ja jauhoaittoja,
varastoja muille ruoka-aineille, tekstiileille ja työkaluille.
Aitat, puodit ja makasiinit kuvasivat määrällään talon
vaurautta. Kellarit ovat olleet maatiloilla tunnettuja
1600-luvulta lähtien.

Liiterit olivat myös kylmiä säilytystiloja pihapiirissä
puille, työkaluille ym. Tallit ja vajat ovat suurentuneet,
kun hevoset ovat vaihtuneet koneisiin. Kirjassa on
muutamia kuvia käyttötarkoitukseltaan muuttuneista
rakennuksista: mm. ladosta on tullut traktorisuoja ja
aittarakennuksen porttiluhdista autosuoja. Syytteleviä
ja osoittelevia kuvia esimerkiksi pohjalaistalon
alennustilasta konesuojaksi tai talliksi muuttuneena ei
kirjasta onneksi löydy.

Maatilan muuttunutta elämää kuvataan eloisasti ja
hauskasti: myös koira ja kissa saavat oman pienen
lukunsa: Koiralle koppi, kissalle luukku. Koira on
ihmisen vanhimpia kotieläimiä: esisuomen yleisnimi
"peni" tai "penikka" tunnetaan noin viiden tuhannen
vuoden takaa, metsästystoverista tuli myöhemmin
talonvahti. Kissanluukkuja vilja-aitan oviin on tehty
1700-luvulta asti, nykyisin kissa oleilee jo enemmän
asuinrakennuksen puolella.

Piha ja puutarha – luvussa kuvaillaan perinteisiä
pihamaan kasveja kotikuusesta nurmitantereen
piharatamoon, -tatariin ja -saunioon. Hyötykasveista
vanhin on nauris; sen syrjäytti peruna vasta
1800-luvulla, kun perunanviljelypakko oli säädetty 1801.
Myös humalalla oli viljelypakko 1400-luvulta aina
vuoteen 1915 asti tuonnin tarpeen vähentämiseksi, sen
jälkeen humala siirtyivät saloista seinien viereen
koristekasveiksi. Kasvitarhat ja vihannesten viljely
yleistyivät vasta voimakkaan valistustoiminnan
tuloksena viime vuosisadan alkupuolella. Pihan
elämää arkena ja sunnuntaina, eläinpihana ja
lapsuuden leikkikenttänä kuvaillaan aina vanhan aitan
vieressä seisovaan nykyaikaiseen skeittiramppiin asti.

Asumisen ja työn ympäristö -luvussa peilataan
pihapiirin muutoksia uusien tuotantosuuntien aikaan
asti.

"Maalaistalon pihamaa on oikeastaan aivan
erikoislaatuinen paikka. Se on koko talouden toiminnan
keskus: sen poikki mennään sinne ja tänne, siinä
oleskellaan kauniina kesäiltana. Sen kautta joudutaan
ehkä myös kuljettamaan suuria maatalouskoneita.
Talonpoikainen piha on osa asumista, mutta eri tavalla
kuin jokin muu piha." Lainaa teos sivulla 88 vuoden
1962 Kotilieden numeroa 19.

Vielä 1900-luvun alkupuolella saattoi maatalon
pihapiiriin kuulua vaikka puolen sataa rakennusta.
Rakennusten määrä oli isännän ylpeys, mutta mitään
ei tehty turhaan. Palovaaran vuoksi riihi, sauna, paja ja
vilja-aitta tehtiin muista etäämmälle. Lait ja määräykset
ohjasivat rakentamista jo 1600-luvulla, mutta niitä ei
tarkasti valvottu tai noudatettu. Suomen talousseura
julkaisi ensimmäisen malliston maaseudun
rakennuksia varten 1870-luvulla ja viime vuosisadalla
tyyppipiirustuksia laadittiin joka vuosikymmenellä.
Pihapiirin muutokset viime vuosisadalla eivät enää
olleet rauhallisia, työn muutoksia seuraavia:
valistuksella yritettiin hajottaa umpipihoja sekä tiivistää
hajapihoja ja saada rakennusten määrä vähenemään,
ettei metsää tuhlattaisi ja palovakuutukset alenisivat.
Rationaalisuus ja suunnitelmallisuus olivat ajan
iskusanoja myös maaseudun rakentamisessa.
Keskittäminen meni niin pitkälle, että 1950-luvulla
suunniteltiin ja rakennettiin karjasuoja ja asuintilat
saman katon alle. Perinteine punamullattu
valkopielinen talo oli mennyttä aikaa ja
jälleenrakennusajan maatila oli puolitoistakerroksinen
vaalea talo. Ylituotannon ajat ja tilojen lakkauttaminen
olivat vasta edessäpäin.

Kun rakentaminen on yhdenmukaistunut eri puolilla
Suomea näkyvät alueelliset erot lähinnä siinä, mitä
vanhasta rakennuskannasta on jäänyt jäljelle. Tilat ovat
autioituneet, uudisrakennukset ovat massiivisia ja
usein korjaustoimenpiteet sopimattomia ja
epäonnistuneita – maaseudun maisema muuttuu.

Kolmannen vuosituhannen alussa maatilojen pihapiirit
ovat teoksen mukaan enimmäkseen kahden tyyppisiä:
Toiset pihat ovat yksinkertaisia ja selväpiirteisiä,
rakennukset sijaitsevat keskittämisoppien mukaisesti
pääasiassa yhden pihan ympärillä väljästi. Toisen
ryhmän muodostavat pihat, joissa rakennukset ovat
hajanaisesti ja sattumanvaraisesti sijoitettuja. Tämä on
tyypillistä etenkin suurilla tiloilla, joita on uudistettu
viime vuosikymmeninä. Konehallit ja kuivurit, usein
navetatkin ovat etäämmällä asuintiloista ja
muodostavat omia talous- tai konepihoja.
Laitumia ja peltoja Sirkka -Liisa Ranta kuvailee
talonpoikaispuistoksi. Kirjassa kuvataan maatalouden
rakennemuutosta ja EU:n tuloa Suomeen.
Laiduntamisen väheneminen on muuttanut eniten
peltojen, niittyjen ja metsien reunojen
kulttuurimaisemaa. Hakamaat pensoittuvat kasvavat
pakettipeltojen lailla umpeen. Muutokset
kulttuurimaisemassa ovat myös ekologisia: pääskyt ja
kottaraiset lähtevät kun ei ole karjaa. Kemialliset
torjunta-aineet ja lannoitteet yksipuolistavat tehokkaasti
kasvillisuutta.

Teoksessa kuvataan eläin- ja konesuojien koon
kasvamista tehoviljelyn aikana, mutta ei kerrota tai oteta
kantaa varsinaiseen eläinten suurtuotantoon. Suuret
sikalat ja broilerikasvattamot toki ovatkin useimmiten
suojaetäisyyksien vuoksi kauempana varsinaisesta
pihapiiristä, mutta ainakin Etelä-Pohjanmaan
lakeusmaisemissa ne on koettu suurimpana
muutoksena, joka kulttuuriympäristössä näkyy.

Kirjan viimeisillä sivuilla löytyy toteavan kuvailun ylittäviä
kannanottoja koskien vanhaa rakennuskantaa (s.109):

Suhtautuminen vanhoihin rakennuksiin vaihtelee.
Jollekin vanha rakennus on muiden
talonpoikaisesineiden kaltaista "antiikkia", toiselle se
on epäkäytännöllinen rötiskö, josta olisi päästävä
eroon. Vanhan rakennuskannan väheksyminen on
kuitenkin lyhytnäköistä ja ajattelematonta. Vanhojen
rakennusten ja rakennusjärjestelmien uusiminen
nähtiin jo v.1929 arkaluontoiseksi tehtäväksi. Mutta ei
arkaluontoisuus ole aina paljon painanut. Tämän
todistaa rakennusten ikä: vain neljännes kaikista
maamme rakennuksista on tehty ennen toista
maailmansotaa.

Sodanjälkeiselle purkamiselle on monta syytä: monet
viljelijät todella joutuivat aloittamaan alusta ja
mukavuudet haluttiin kerralla kun modernia pidettiin
edistyksellisenä. Myös maatilahallituksen neuvojat ja
lainat kannattivat mieluummin uutta kuin vanhan
korjaamista. Luvun lopussa käydään läpi kevyesti
purkamis-korjaamisfilosofiaa ja viitataan esimerkiksi
ikkunakorjausten näkyvyyteen.

Kansatieteellinen näkökulma maaseudun pihapiiriin
on erilainen ja virkistävä kokemus vaikkapa
kaavoittajalle, joka joutuu työssään miettimään
eläinten suurtuotantolaitoksien sopivuutta
kulttuurimaisemaan. Elämää on eletty ennenkin ja työ-
ja tuotantotavat muuttavat kulttuuriympäristöämmekin.
Kuinka saadaan muutoksesta hallittu ja kuinka
voidaan odottaa keltään mitään hyvää suunnittelua, kun
ei edes arkkitehdeille opeteta maatilarakennusten
suunnittelua missään, kuten Ilmajoen
kaavoitusarkkitehti Kaisa Sippola totesi
puheenvuorossaan Etelä-Pohjanmaan
kulttuuriympäristöseminaarissa "Laviaatte ja komiaatte
– rakennusperintömme maailmalla" parisen viikkoa
sitten.

Kirja loppuu hiukan yllättäen. Olisin kaivannut
laajempaan yhteyteen kiinnitettyä analyysiä maiseman
muutoksesta ja tulevaisuuden näkymiä. Viimeisiin
lauseisiin on yritetty tiivistää koko maaseudun
maiseman muutos: 1800-luvulla koko kylä oli tiiviisti
viljelmien keskellä – näinhän toki olikin jossain päin
Suomea, mutta ei esimerkiksi Pohjanmaan raitti- ja
joenvarsikylillä. "Hoidettuna ja asuttuna laidunten ja
viljelmien äärellä kohoava maalistalo voi muodostaa
maisemaan sopuisasti istuvan talonpoikaisen puiston.
Parhaimmillaan siinä näkyvät vuosisatoja jatkuneen
elämisen ja asumisen jäljet. Se hiljentää ja pysäyttää –
hyvällä tavalla." koska tarvitaan riittävät suojaetäisyydet.